Niin, ensinnäki...se toresta ON lamppu. Minolin tullu koulusta ja selaalin Seura-lehtiä. Siinä kulukaa meinas mennä mulla kaakaot väärähän kurkkuhun, ku minolin NIIN tohoruuksis tuosta. Vähältä niinku ny aikuusena siitä kleopatravalaasimesta. Mulle tuli kiirus, piti holopata kaakao nopiaa loppuhun ja lähteä JUOSTESTA isän työ ( äiti ja isä oli tuos vaihees jo eronnu, mutta isä asuu mun iloksi ja onneksi lähellä, jotenka päivittään nähtihin ) Niin mä sitte lähärin juoksemahan isän työ ja henki hapatuksis oven suus jo hohuutin, notta; " Isä, ooksä kattonu uutta Seuraa, siinon aiva mälyttömän komia lamppu. Mä TAHARON SEN!!!" ( Tuota lausetta on tullu käytettyä kokolailla useen ja niin isähän ku Timohonki se tepsii muuten kokolailla sulavasti. Ja äiti, Hän nyt on AINA TIENNY, mistä mä tykkään ja sitä myöre täyttäny mun toiveeta uskommattomilla tavoolla ) Isä seuras hymynpiliket silimis mun meuhkaamista ja koreografioota, ku plarasin sen Seuraa, notta isä sitte TIETÄÄ, mitä tilaa mulle joululahajaksi. Isä oli maharottoman hyvä pitämähän salaasuuret, eikä siitä saanu ikänä ennen joulua tai synttäriä revittyä totuutta irti. Mutta niin vain paketiista ilimestyy Mattelin ihanimmat barbiet ja niiren vaalianpunaaset vaatekomerot, kerta toisensa jäläkihin. Niitä joskus käyn silittelemäs tua vitriinis ja silimäkulumia kuumoottaa, ku muistuu niin mielehen isän tuikkivat siniset silimät, ku se seuras mun vilipitööntä iloani. No tämän lampun kohoralla isä sitte teki poikkeuksen ja paljasti salaasuuren jo ennen joulua. Se pyrskähti nauramahan ja sanoo, notta; " Voi Virpi-västäräkki, ny mun on PAKKO sanua , notta mä OON JO TILANNU tuon sulle!!! Mä ajattelin, notta son niin sulle sopivaanen ja tilasin sen samantien, ku joulu on tulos ja kaikkia, etteivät vain lopu kesken." Voi ie, ku mä olin onnellinen, viäki muistan sen ihanan tunteen syrämen sopukas ja sen tunteen ku isän kans yhyres ruvettihin vain orottamahan lamppua. Mutta tiättäkö mitä? Samahan aikahan Liisa-äitee kotona tuloo kaupasta ja selaaloo Seura-lehtiä ja pysähtyy tämän lampun kohoralle ja miettii; notta, voi helevetti, KUKA tykkää tuollaasesta krääsästä. Pian Lissulle selevis, kuka, ku rakas esikoonen tormoottaa ovesta tupahan hurrikaanin lailla ja hehkuttaa ja suitsuttaa hoosiannaa ku NIIIN ihana lamppu oli löytynuy ja kaiken kukkuraksi isä oli sen jo tilannu. Tälle naurettihin äitin kans monet kerrat. Mutta niin vain se lamppu tuli ja rakas se on mulle. Äärimmääsen rakas. Eläkepäivillä se on lasikaapis ja joka kerta ku siihen katton, näen isän silimät ja niiren pilikkeen. Mutta tuo mun lamppumania alakas kumminki tästä seuraavasta retroilimestyksestä.
Se on kulukenu mun mukana 8-vuotiahasta asti. Tämä kuuluu sarjahan, äitin löyröt. Lamppu löytyy Teuvan silloosen Sokoksen valaasinosastolta ja tuli sieltä mun omaksi. Mä rakastuun siihen heti ja niinpä se on seurannu mua matkallani jokapaikkahan. Muistan ku kummitätini Terttu tämän näki, hänki ihastuu siihen ylenmäärin ja muistaakseni hommas tämän keltatukkaasen veljen lahajaksi meirän sukulaasflikalle. Pitääki muuten kysyä siltä flikalta, notta muistaako se tätä tai onko poika jopa tallella. Tämän valo oli tai olis viäki punaanen. Hauska kaveri, jotta kattoes tuun aina hyvälle päälle ja pääsen aikamatkalle lapsuuteni Teuvalle. Mutta niinku varmahan ootta ymmärtäny mun lamppumaniahan ei talttunu näihin kahtehen, ei se alakas tästä. Se kuuluusa pikkusormi oli annettu. Tarkka-raukka.....ensi alakuhun se yritti toppuutella. Se huoppas, notta luuloo asuvansa johonaki valaasinliikkees. Mutta näin kaharen vuosikymmenen jäläkihin, son lakannu ylenmäärääsen moukeeraamisen. Son jopa heltyny ku oon silimiäni räpytelly. Tai sitte se on yllättäny mun totaalisesti, niin notta minoon raakunu onnesta. Sillälailla käytihin täs muutama vuosi sitte jouluaattona. Eteesehen oli ilimestyny pari päivää ennen joulua paketti, josta se sanoo notta sen sisältö on senkaltaanen, notta mä saatan seota. Miettikää ny, mä hipuloottin sitä pakettia mennen tullen ja meinasin pakahtua orotuksesta. Ja sitte tuli jouluaattoo ja isäntä oli oikias. Mä taisin teherä varsin originellit koreografiat ja varmahan täytin kaikki sekoamisen tunnusmerkit. Sillä paketista paljastui silloon TÄMÄ:
TUPLAKUPLA!!!!!!!! Se oli ollu mun haavekuvis kyllä. Mutta en ollu sitä keherannu eres ruveta raanuamahan. Ja sitte....rakas antaa mulle elämäni joululahajan. Voitta uskoa, että tuona jouluna tunsin tästä uskomatoonta riemua ja iloa. Ja voin kertoa; ei oo muuten YHTÄÄ haalistunu tuo tunnet. Pyrinki kattomahan aina tätä, jos syystä tai toisesta isäntä on aiheuttanu mun sisustukseheni säröjä. Sillä nuo säröt on aina sisustukses, ei ikänä syrämes. Ja sisustuksehen tullusista särööstä seleviää sarattamalla. Eikä ne vakavia tai eres peruuttamattomia tulemuksia oo nuo säröt. Tästä tulooki mielehen meirän pihavalaastus. Meillon tupahan johtavat kiviportahat, joirenka molemmin puolin on istutusaltahia, joihinka mä oon huolella valinnu kasvit. No siihen portahien läheesyytehen sinne ALTAASEHEN piti tuleman sitte nämä valakooset lyhtypylyvähät. Tai sillaa mä ny ilimanmuuta ajattelin ku näjin siä johtokiekurat ja kaikki muut tarvittavat härpäkkäkehet. Mutta kulukaa, torellisuus on tarua ihimeellisempää; minen ikänä opi, että tuon mieshenkilön estetiikkakäsitys on tutkimatoon. Sama ihiminen suunnitteloo uskomattoman komeeta taloja, loihtii sellaaset saunat, nottei voi ku mykkänä ihaalla, mistä se keksii ja kuinka millintarkasti se ne toteuttaa. Ja sitte yhtäkkiä ku mä tuun töistä pihalamput on asennettu ja siinä ne nököttää portahan reunakiveyksellä. Ne huojahteloo siinä tuulenvirees ku onhooset kurkelooset. Mun visio kasvien keskeltä ylväästi kohoavasta valakoosesta lyhtyvalosta oli murskattu nuan vain. Tai kuinka sen ny ottaa; mä kimotin kitapurjeet heiluen, notta Norinkyläs asti kuultihin Tarkan emännän mielipiret lamppujen sijoottelusta. No....mulle luvattihin kyllä uusintasijoottelu kevään tullen. Ja voitta uskoa MÄ OON PAIKANPÄÄLLÄ. Äitee viä väänti veistä haavas tämän asian suhteen joulunpyhinä. Siinä ku käveltihin meirän tuvan eriitte, mä oikeen näin sen äitin jalakaterän asennosta. Ku sen teki mieli ottaa puheeksi nuo kurkeloosina hontturoovat lyhyryt. "No niin....tootta sitte laittanu nuo lamputki..." HAAAAAA!!!! Lissu oli jo sanomas SEN, se oli jo epäälemäs notta mihinkä mun Eino-paappani verenperintö oli hävinny? Olinko mä johonaki mielenhäiriös vai mikänyoikeenon?!!!!" Mä kyllä oikaasin äiteelle samantien, notta nämä kyseeset jumalanmieliharmilyhyryt oli asennnettu silläaikaa ku mä olin töis ja niistä on jo keskusteltu ( = mä oon sarattanu, hypppiny pöyrillä ja rikuneeranu ) ja notta äiti, älä pelekää, kevään tullen ne siirtyy sinne mihinkä ne KUULUU. Äitee oli siliminnähären huojentunu..totes vain, notta; " joo...mä jo ajattelinki.... ei ollu sun tapaanen ratkaasu tuo..." Niin...äiti tuntoo tyttärensä. Sellaasta se on, minen oo normisettiä. Mun sielunmaisemaa voii peilaalla esimerkiksi mun kodinhoitohuonehen kattolampusta. Tuota kattelles silittäminen ei oo aiva niin kauhiaa. Siinon sellaanen kesääsen niityn kiehtova tunnelma. Ihana satuniitty, johona voi melekeen kuulla perhosten siipien lepatuksen. Sinne voiis ilimestyä keijuja....koska vain. Niin ja isäntä....sen mielestä tuohon hökötyksehen joku viä joskus puhkaasoo silimänsä. Erilailla voi asiat toresta nähärä.
Mutta ny minoon toimittanu jo aiva tarpeeksi. Sellaasta se on, näiren lamppujen suhteen minoon parantumatoon hurpales. Tähän loppuhun muutama kuva mun erikoosista lampuusta. Seepran näjettä pian, kunhan saan sen aseteltua arvokkahasti ympäristöhönsä. Ja on mulla itteasias kiikaris taas yks uuski. Se on ns. raanuamisvaihees. En puhu siitä viä, ku se kupla voii viä puhjeta. Mutta voitta uskoa, notta naisellisia keinoja käytetähän lähiviikkoona palio ja vetoavia ilimeetä hariootellahan peilin eres ja Elisabeth Ardenin Red Dooria suihkautetahan korvan taa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti