Rakkautta ensi silimäyksellä

Tottapa tuollaanen tunnet on tuttu varmahan jokahiselle. Tunne on aiva tajunnanräjäyttävä, mikäli kohoret on joku elollinen olento. Ihiminen tai elään. Minoon niin onnekas ihiminen, että oon saanu kokea tuon huumaavaan tunteen elämäni aikana, muutamanki kerran. Yhyren tällääsen kans jaan elämäni tälläki hetkellä, yks niistä nostettihin mun rinnoolle 17 vuotta sitte. Ja yhyren kuvan mä näjin netis, kasvattajan sivuulla ja Turuus sitte, ku mua vastahan kirmas Jaminan Jerry Lee minolin ( ja niin oli koko Tarkan perhet ) myyty. Palatsikoira tuli ja vallootti kaikkien syrämet. Rakkautta son ollu aluusta asti. Ja nuo ensisilimäyksellä rakastumiset on niin mystisiä ja kiehtovia, notta mä voisin praatata niist enemmänki. Mutta emmä rupia tärvelöhön niitä  sanoolla, non niin henkilökohtaasia ja SUURIA asioota. Mä pirän nuo hetket syrämesnäni ja tutkiskelen niitä ja vaalin niitä siä. Sinne syrämehen non alakaapäälle varmahan tarkootettukki, voimavaraksi näille, välillä niin kovaa kiemuraasille kinttupoluulle, joita tää matkanvarrella toisinvuoroon on. 

Täs postaukses mä keskityn toimittamahan ennemminki tällääsistä maallisista hörskötyksistä, joihinka kans voi rakastua....tai no.....ainaki ihastua niin notta son oksat pois ja pala larvaaki. Tuas ensimmääses kuvas on sellaanen sammakka, johonka me isännän kans ihastuumma oitis. Ja jo pelekästänsä se, että isäntäki ihastuu on jo varsin poikkeuksellista. Yleensä, ku mä oon jo aiva sokaastunu hurmoksesta ja mullon se kuuluusa, pakkosaarahetituo-vaihet menos, isäntä toteaa rauhallisin äänenpainoon; " Niin... iliman tuota me ei vissihin oltaasi päriätty.."  No eisunkaa TIETENKÄÄ oltaasi päriätty. Ihiminen tarttoo komiaa ympärillensä, eteläpohojalaanen ihiminen sitte tarttoo sitä komiaa viä potenssihin sata. Tämän sammakan muistan kumminki elävästi. Näitoli joskus vuosia sitte prismas, silloon ku prisma oli viä siinä entises paikkaa ( Raumalaaset muistaa ) Ne oli nerokkahasti aseteltu lavoolle, heti sisääntulon yhteytehen. Mehän bongasimma heti nuo sulooset otukset ja niinku varmahan muistatta sammakat ovat meirän yhtöhöönen sympatiseerauksen kohoret. Silloon oli selevää, notta sieltä yks ihanuus kärryyhin nostettihin. Siitä päivästä alakaan oli vain joinki sanomataki selevää, notta tuo suloonen otus KUULUU meirän kylypyammeesehen. Ja sinne se siis sitte nostettihin. Siä son ollu, tuon "tule kanssani kylpyyn"-katseensa kans jo vuosikauret. Tai no...kyllä se ny kylyvyn aijjaksi sentähän sivuhun nostetahan. Ja mikä erikoosinta, suorastansa sensaatio,  Timon isäki tuon havaatti ja son jo jotaki. Son niin perus eteläpohojalaanen mies, tosin vääräleuka ja ikipiliket silimis kuten poijallansaki. Sen miehen tapoohin ei torellakaa kuulu kommentoora kenenkää kotona mitää sisustuksehen liittyvää, sille piisaa ku nauretahan ja velemuullahan ja oikeen mukavaa on, jos on koristesnisua tariolla. Mutta silloon ku se kuluki tuon ammehen ohiitte, se totes omahan tyylihinsä; " Ka, saatana siä on joku piru...." ( Naurunpiliket silimis kuinkas muuten ) Niin... piru toresta, meirän rakas ihana kylypyhuoneen vartijasammakka. Joka kerta, ku itte sen ohi kuljen en osaa päättää tuota syvää katsetta, onko se ujo, ihastunu, iloonen vai surullinen, vai mitä...... ja siihen sen viehätysvoima kaiketi perustuu...komia sammakka, sen hankkimista ei oo meillä ikänä viä karuttu. 

Rakkautta ensisilimäyksellä oli myös tämän otuksen kans. Mullei oo ittellä tapahtumasta tosin muistikuvia, sillä tuona jouluna ku oon kyseesen Väiski Vemmelsäären, tuttavallisemmin Vempun saanu, minoon ollu kokonaasta kolome vuotta vanha. Äiti oli ostanu kyseesen veijarin mulle joululahaksi Teuvalta " Irman kaupasta" ( Teuvalaaset muistaa, ihana kauppa, varsinaanen aarreaitta ) No...tämän ku tuli paketista, minolin kuulemma ollu myyty. En ollu aukaasnu muita lahajojanikaa, en, vaikka kuinka oli maaniteltu, mä jätin sen tehtävän äitille, isälle ja enoolleni, joka oli kuulemma tuolloon ollu meillä joulun vietos.Mä keskityyn kuulemma uutehen ystävähäni. Ja niin siitä tuli mun lapsuuren kaveri, se kuluki mun mukana jokapaikkahan ( ja niinku ny havaattetta, son muuttanu mun kans tänne Raumallekki.) Me olimma yhyres hammaslääkäris, se tuli mun ja äiteen mukana linja-autolla mamman työ Hangaskylähän ja meirän omalla autolla se matkusti meirän mukana kummitärin työ Fyrrykyrööhin. Yks tälläänen  Fyrrykyröön reisu on jääny lähtemättömästi mun mielehen. Ajeltihin johonaki Jurvan ja Laihian välillä kohti fyrrykyröötä ja silloon SE tapahtuuu. Vempun korva lähti irti!!!!! Herrantähäre ja siä etupenkillä äiti ja isä vain jutteli aiva tavallisista asioosta, rauhallisesti, vaikka mulla ja Vempulla oli elämä pysähryksis. Äiti kyllä vissihin aika pian havaatti, notta joku on ny pieles ja takapenkille vilikaates sille valakes, ku siä istuu flikka silimät vesikaliamalla Vempun korva käres. Onneksi Laihialla oli kauppa, josta saatihin  neula ja lankaa. Fyrrykyrrööhin on pikkuflikan mielestä matkaa IKUUSUUS ja tuska, ku ystävän korva on irti, on varmahan ollu mittaamatoon. Mutta ei hätää, äiti korjas tilanteen ja fyrrykyrööhin saapuu nauravasilimäänen flikka kummitärin työ, Vemppu kainalos. Vemppu oli aina sellaanen pahanmielen karkoottaja. Jos mä joskus olin surullisella mielellä, syystä tai toisesta, niin en vain millää voinu pysyä murheellisena,ku äiti toi tuota ovenraosta ja " puhutti" tuota otusta, sanomalla; "Saako tulla käymähän?"  Hmmm....taitaa muuten olla sillaa viä tänä päivänäki, notta ku oon lohorun tarpees kurkkaan alakerran portahien alle, siä istuu  pienen kiriahyllyn vieres tämä kaveri ja melekeen kuulen äitin äänen; " Saako tulla käymähän?" Ja niin on Vemppu elossa taas ja mun syrämes ailahtaa ja silimäkulumia kuumoottaa. Vemppu on rakas, mutta niin on sen antajaki, joka periaattees loi sille hengen ja kursi sen kokohon kymmeniä kertoja. 

Sitte on sellaasia asioota ja esinehiä, joihinka rakastuu ikäänku lohtumieles...tai sitte vain aiva muuuten vain. Muutenvain-tilanne on enemmän ku tuttu tällääselle ikihurpalehelle harakalle, joka saavuttaa hurmion lakipisteen poikkeuseta siä, mihinä vähääkää kimaltaa ja on komiaa.  Sekä tuon kattilan että nuoren kellojen kohoralla on Prismas varmahan viäki jarrutusjäliet mun ostoskärryjen jäliiltä laattias. Kyllä sevverran nopiaa piti jarruttaa. Kattilan kohoralla oli viä sillaa, notta mä kieriskelin keskivaikian eroaharistuksen kouris täs taannoosena kesänä. Eroaharistus on mulle normisettiä, ku oon JOUTUNU palaamahan eteläpohojanmaalta kesälomalta tänne Satakuntahan. Tähän kuuluuu voimakas ittesääli, lakian romantisoituminen maanpäälliseksi paratiisiksi,...kyllähän niitä kielikuvia piisaa, mutta te tiättä miston kyset. No kumminki ku siinä alahuuli mutrulla olin jo valamistautunu Prismas tuskashoppaaluhun ja syrän huuti hoosiannaa takaasi lakialle, silloon SE tapahtuu; Hackman oli tuonu mulle lohorun. Tuo komia kattila oli hyvä laastari kotoikävää itkevälle syrämelleni ja niin nostin sen ihimeempiä eres mietimätä kärryhyni. Tuskashoppaalut ( pakolliset ruokaostokset ) muuttuuvakki iloshoppaaluksi. Tottapa ny tätä ilosanomaaa mä heti lähärin soittamahan rääppösiskoolle ( me jaamma AINA tällääset asiat ) SE  totes lakonisesti, notta; " No vähälläpä sä ny sait ittes takaasi " Mutta tais olla kaks päivää ja rapiat, ku rääppöönki hellalla perunat keittettihin samanmooses kattilas. Ja tottapa sitte niille on kaveriaki kertyny...tottapa ny... komia sarja. 

Ja nuo Jet Set kellot. Kuola valuu viäki ku oikeen eres muistelen tuota valinanvaikeutta. Minkäfärisen mä ny TARTTEN VÄLTTÄMÄTÄ? Minkä färisen flikka TARTTOO VÄLTTÄMÄTÄ? Niin ristuksen vaikeeta kysymyksiä, notta mä pääryyn ratkaasemahan sen sitte aikaamyöre eteläpohojalaasehen tapahan. SE TAPA näkyy kuvis. Ylemmäs kuvas on mun ja alemmas flikan kellot. Meirän värimailmat ovat selevät. Isäntä ei välttämätä ymmärrä eikä moni muukaa, mutta emmä täs tilantees ollukaa ymmärtäjiä vailla, minolin komeeta, erifärisiä kelloja vailla. Ja ny en oo eres niitä vailla. 

Täs mennä viikolla olin hairaamas isännälle jäätelöä työmaalle ja kuinka ollakkaa "oikaasin" Honkkarin kautta" Siä sitte tuli vastahan tämä pellinen muropaketti, johonka tietty RAKASTUUN ENSISILIMÄYKSELLÄ ja isännän tierustelles totesin, notta EI, iliman tätä me EI OLTAASI PÄRIÄTTY. Eikä muuten päriänny flikka tai rääppöösiskookaa. Ostin niillekki tällääset. Ja molemmat olivat yhtä vakuuttunusia, notta tälläänen on aiva välttämätöön hankinta.Kai ny jokahinen, joka eres jotaki komian päälle ymmärtää, haluaa säilyttää tiikerimuronsa OIKEEN ja tämon OIKIA ja KOMIA tapa. 

Nuukapiru on muuten tämän ensisilimäyksellä rakastumisen pahin vihollinen. Se pilaa monta hyvää tilaasuutta tai vähintäänki teköö niistä ristuksen monimutkaasia. Joskus on yhyrekki kengät teheny kierroksen Kristiinasta Vaasahan ja sieltä Riipinkylähän, josta Teuvan kirkonkylähän josta sitte lopuksi päätyyvät Raumalle mun kenkäkokoelmihin. Tähän tarvittihin lapsuuren ystävän ja parin mun ihimisen apua ja palio hyvää tahtoa. Sitte nämä kyseeset Marilyn saapikkahat. Ne osuu mun silimihin puolivahingos Humppilan Kenkämailmas. Minen ollu suunitellu tällä kertaa ostavani mitää kenkiä mutta joinki vain sitte syrämehen otti, ku oli kysees KORKKARIT ja MARILYN. Yhyristelmä, joka luontaasesti KUULUU mulle. Nuukapiru kumminki sipaji mun korvahan ja mä saatanan hullu kuuntelin sitä. Jahkaalin, steppasin kenkien kans ja sitte lopulta huokaasten luovutin nuukapirun sipaates mun korvahan kuinka palio euroja säästyy ku ny jätät nuo kengät tänne. Niin mä sitte huokaasten luovutin ja istuun autohon. Muutama kymmenen kilometrä oli tultu ku isäntä kattoo mua sivusilimällä ja totes; " Jaahas, siinä rouva Tarkka jo miettii,kuinka ne kengät saarahan Raumalle, varmahan ovat jo lentorahtina huomisin Poris. "  No ei ne ny sentähän lentorahtina tullu, mutta ne TULI!!!! Enkä muuten karu, en yhtää!!! 

Joskus ensisilimäyksellä rakastumisen kohteet kannattaa köörätä ( tai ainaki yrittää köörätä ) kotio sillaa vähältä niinku salaa, vaivihkaa. Seku säästääs ihimisen siltä luennolta tavarooren tarpeellisuuresta. Ja son kumminki yhtäkaikki suhteellisen hyörytöön luento tai keskustelu, koska mitä ilimeesimmin meillon isänän kans tästä aiheesta täysin eri näkemykset. Täs on kumminki ny kaks mun ensisilimäys-"keissiä" joista molemmista mä jäin "kiinni". Keinuhevoosen bongasin kuinkas muuten, ku blondisiskoon työnä. Se antoo mulle nettiosoottehen ja siältä sen sitte kätevää tilasin. Ajanjakso oli sitä, ku oltihin pian muuttamas tänne uutehen kotohon ja viimeesiä sähkötöitä tehtihin. No ilimootus tuli, notta son ny matkahuollos se hevoonen. Otin flikan rikoskumppaniksi sitä hakohon mun kans ja tuhottihin viä toristusaineestot ( pakkauspaffit ym pehemustehet ) matkanvarrella ja tuotihin hevosta tupahan nuan niinku vaivihkaa, niinku solis jo vanha ja me vain jo pikuhiliaa tuorahan jo muuttotavaraa kotia. Sitte yhtäkkiä moommaki halogeenin valokeilas hevosemma kans ( oikiasti!!! ) Sähkömies ( hauska kaveri ) testaa parahillansa valojen toimintaa ja toteaa; " Jahas, rouvalla on uusi hevonen, tommosta en ole teillä aikaisemmin nähnytkää ...."  Seliitä siinä ny sitte, notta eikäkö..vanha tämon. Isäntä arvas ja oli voimatoon mun uuren hevooseni eres. 

Lamppu on sitte taas löytö siältä kuuluusasta vanhasta Prismasta. Soli siä poistomyynnis ja mä RAKASTUUN siihen välittömästi. Sillaa, notta ääntä nopiampaa sen kärryyhin tälläsin. Mä päätin miettiä sitte myöhemmin sitä, kuinka muutan sen tuollaaseksi ikkunavalaasimeksi, ku joku vajakki oli alakaapälle suunnitellu sen kattolampuksi ja siihen tarkootuksehen se oli mun mielestä aiva liika pieni.Mutta mun kiriastohuonehen klasille, sinne se olis passeli, täyrellinen. Niinpä sittte vein sen yhtehen sähköliikkeehin, johona se luvattihin tuunata mun tarkootusperihin sopivaksi. Emmä sitte tiä mikä luonnonoikku seki oli,ku ne soitti ISÄNNÄLLE, notta frouvanne lamppu olis ny tää valamihina. Olimma tuolloon tontilla ja isäntä huikkas sitte mulle ilikikurisesti, notta siä olis ny joku lamppu sulle valamihina, meillähän ku niitä lamppuja ei viä ookkaa. Mutta lopputuloksen nähtyänsä, niin tämän lampun ku muirenki "välttämättömyyksien" osalta, isäntä on tullu siihen lopputuloksehen, notta komeeta ovat ja "välttämätöön" onki muuttunu välttämättömäksi.. Ja ainaki mä pysyn hetken tyytyvääsenä. 

Laihnaflikka

Täs postaukses toimitan teillle rääppöösiskoon flikasta, mun kummiflikasta. Heti alakaapäälle, pitää mainita notta moomma sellaanen sisarusparvi, mä, mun kolome siskoa ja yks velipoika, notta moomma kaikin toisillemma läheesiä. Sitä myören myös niiren mukulat ovat KAIKKI mulle oikeen rakkahia, Jokahisella on oma paikkansa mun syrämes. Rääppösiskoon mukulat, flikka ja poika asuvat samas kaupungis mun kans ja se luonnollisesti aiheuttaa, notta meirän arkielämät nivoutuuvat yhtehen useemmin. Mutta syrämesnäni kannan heitä kaikkia, samalla rakkaurella.

Mutta enneku toimitan teille tämän pyhänaijjan vieraalusta, ku kummiflikka tuli meille laihnahan ja käytihin pyörähtämäs  Rauman Mustan Pitsin Yös, mun on pakko käylähtää vuores 1984. Silloon nimittään rääpöösiskoo oli itte aiva pieni. Mun muistihin on piirtyny vahavasti, ku lullasin sitä sinapinkeltaasis vaunuus ja kattoon samalla telekkarista uutisia, johona toimitettihin Dingon mielettömästä suosiosta. Mä toivoon, notta rääppöö nukahtaas maharollisimman nopiaa ja mä pääsen kylille kaverien kans kuuntelemahan c-kasetilta Dingoa. Mä autoon palio tuolloon äiteetä sisarusten hoiros.

Sitte 1997 syntyy mun ainokaaseni ja rääppöö oli tuolloon nuori neitonen. Se vuorostansa auttoo mua palioki Jasun hoitamises. Lullattihin vuorootellen pientä kääröä vaunuus. Yks kerta on torella liikuttavana jääny mun mielehen. Rääppöö sanoo mulle ja Timolle, notta menkää ny vain vähä käymähän kaupungilla, kyllä mä jään vauvan kans. Ja niin me käymmä ( ei tosin oltu kovin kauaa ) Mutta sillä välin oli Jasu-vauva nukahtanu rääppöön sylihin ja ku vauva oli huonosti nukkuvaa sorttia silloon aiva aluuksi, ei rääppöö ollu uskaltanu nostaa sitä sänkyhyn ( ku siinä vaihees hän yleensä heräsi  ) vaan piti tätä kallisarvoosta kääröä käsivarrella. Sillä seurauksella, notta käsivarsi oli tunnotoon. Oli, vaikka rääppöö oli tukenu sen tyynyyllä.

Vuoret vierii ja Jasu kasvoo. Rääppöstä tuli sen SUURI IDOLI. Ku se meikkas oli Jasu silimä tarkkana seuraamas vieres. Rääppöö osas teherä parahat lumiukot, oli muutenki paras AIVA kaikes. Sitte yhtenä kesänä ku taas oli takana yks ilon ja nauruntäyteenen päivä ja rääppöö oli konhottanu Jasun kans koko päivän, me istuumma rääppöön kans meirän tuvan portahilla. Jasu oli jo unten mailla. Me kuunneltihin Rauman Meren Juhannuksen ääniä siiderilasit käsis.  Eikä ny toresta mitää ryyppäämällä ryypätty. Lasillisilla oltihin ja siinä ku sivusilimällä sitä kattoon, tuota pikkusiskoota, ajattelin notta on tämä elämä velehoa. Ny soi taustalla Dingo johonaki juhannufestarien esiintymislavalla, samoon soi Dingo siä uutislähetykses vuonna 1984. Se ero vain oli, että toisin ku silloon kasarilla, ny mä toivoon ettei tuo rääppöö aiva viä menisi nukkumahan. Sen vieres oli niin mukava olla täs kesäillas.

Niin ne vuoret vierii ja ny mullon tämän tästä tää tämä LAIHNAFLIKKA. Son niin hellyyttävä, son suloosin olento maan päällä ja välillä son ku Horror Movie vol  2 ! Son täyrelinen reinkarnaatio rääppöösiskoosta, niin hyväs ku pahas. Blodisiskoo justihin pohojanmaalla toimitti, kuinka sille oli tullu aiva epätorellinen olo tuota flikkaa kattoes. Ku me ny kumminki kaikki tiämmä notta rääppöö on kolomekympinen töiskäyvä perheenäiti, mutta joinki kumminki tuo 8-vuotias pikkuflikka on ku ilimetty rääppöö. Pienintä elettänsä myören.

Tämä pieni vesipeto tuloo säännöllisin väliaijjoon laittamahan Tarkan vanhan parin elämän uusiksi. Ny oli vuoros Mustan Pitsin Yö. Tosin kyllä vissihin pakko on myöntää, notta jonku sortin vanhenemista ja väsymistä on ilimas, ku isäntä tierusteli, notta piretähänkö tämä tapahtuma ny joinki aikaasemmin ku ennen, ku nykyään on viä niin valoosaa ku tullahan? Ei...kyllä ehtoot hämärtyy aiva niinku ennenki heinäkuun lopuulla, mutta moomma vain nykyään varemmin korolla takaasi.

Tämä meirän laihnaflikka valaasi mulle taas niin palio totuuksia. Siltä kuulin kuinka aina pitää muistaa, että paraski ystävä saattaa pettää. Afrikantähäres tärkeentä on voitto ja vain voitto. Vetestä ku tullahan lämmittelöhön, niin aika joka tähän käytetähän on keskimäärin noin kaks minuuttia. Ylimääräänen aika on sitte jo hyvän uintiaijan haaskausta. Saunas löylynheitos kohtuus on noin teelusikallinen vettä, isommasta määrästä iho palaa.  Palju on tarkootettu niin monehen muuhun ku vain tylsään istuskeluun ja tuijotteluhun. Paljus mahtuu tekemähän varsin eksoottisiaki uintiliikeetä. Aikuuset on vain niin mielikuvituksettomia.Eivät ymmärrä menninkääsistäkää oikeen mitää.

Sitte ku täs kumminki on tullu vähintäänki herkäksi, mitä tuloo ikähän. Niin kyllä mun syrämes liuahti, ku tuo pikkuflikka laittoo päänsä tietävästi vinohon ja sanoo mulle luottamuksella, notta oonko mä huomannu kuinka Timo on sitte vanhehtunu viime kerrasta. Tämoli huolestuttavaa, olletikki ku viime kerrasta ku flikka ja Timo oli nähäny oli kaks viikkoa. Mä sitte varovasti tierustelin syytä tähän kummitärin miehen äkillisehen vanhentumisehen. No flikka siihen sitte, että oletkos katsonut Timon tukkaa. Siinä on vanhan miehen väri. AHHHHHHH!!!!! Jesss!!! Luojan kiitos, mä sain seliittää flikalle, notta Timo-setä nuorenoo heti ku tuloo suihkusta. Nimittään isännän tukka oli kauttaaltaan raksapölys, ku urakootsija oli tullu justihin työmaalta. Kyllä sieltä viä tuli se tumma komistus esille.

Tottapa flikka murehtii, nottei Timo tekisi liikaa töitä ja että se pysyys leikkisänä ja mukavana. Tua johonaki ylähällä altahasta otettu kuva toristanee, ettei urakoitsija viä oo ittiänsä työllä tappanu ja leikkisyytäki piisaa. Mutta totuuren sanoja tuli taas pieneltä flikalta, pitää muistaa välillä rentoutuakki.

Mustan pitsin yös ihimeteltihin hetken ihimisvilinää, sitte tultihin kotia filosofoimahan, Jasu jäi kavereiden kans jatkamaan iltaa yömyöhäälle. En sitte tiä mitä tapahtuu sille lettipäiselle Jasulle, joka sanoo, ettei ikinä ainakaa halua jäädä kyseiseen tapahtumaan vaan tahtoo aina tulla äidin mukana kotiin. Näin hän aikoinaan mulle totesi, kun hänet muumipussilakanan alle peittelin ja suukon otsalle painoin. No yöllä hän kuitenkin tänä vuonna kotiutui ja vasta sitte äidin sydän sai täydellisen levon, kun ainokainen oli kotona.

Sitä ennen olin tuijotellut laihnaflikan vilpittömiin silmiin. Kertonut hänen toivomuksestaan kauhujuttuja ja tämän jälkeen silitellyt tämän pikkuriiviön ohimoa hellästi. Suukotin otsalle ja totesin rakastavani häntä. Komento oli, että valvon niinkauan kunnes hän nukahtaa. Ja kyllä valvoinki....kaks minuuttia ei oo palio vaaritu.

Laihnaflikka ja sen velii ovat meille raikas tuulahrus lapsuuresta, sen ihimeellisestä mailmasta. Ne opettaa meille niin suuria totuuksia elämästä, ettei mihinää yliopistooskaa voira tietää niin suuria totuuksia. Mä sitte opetan niille eteläpohojalaasta elämänasennetta, nottei se tää Raumalla pääse unohtumahan. Täs kuvas on yks niistä opiista ja sehän on: KYLÄN KOHORAS KOMIAA.

Lapsis taas asuu se haikiansuloosuus. Laihnaflikka......niin...... lainas se vain mulla on, niinku on muuten mun omaki flikkani. Voi kunpa me aikuuset osataas käyttää tuo laina-aika hyvin ja viisahasti.

Kesälomalaasen kiiruhut

Kyllä son kulukaa velohoa, nimittään tämä kesälomalaasen arki. Kuinka nopiaa musta kuoriutuukaa se sosiaalisesti työrajootteenen hainavaappoo. Mutta näimmä kiirusta pitää hainavaappoollaki. Kyllä se kulukaa työstä käyy, ku pitää aamuusin päättää, notta liottaako sitä varpahiansa omas pihas uima-altahas vai lähtiskö sitä oikeen Yyterihin.

No se Yyteri.....son kans sellaanen takuuvarma paikka, johonka ihimisen vain KUULUU päästä. Ja se Yyterin hieta....siton sitte kulukaaa aiva jokapaikas, niis hienoosis hieranjyvis on sama ominaasuus ku joulukuusen neulasis. Niitä vain löytyy ja löytyy ja löytyy..... Itteasias, siinä keskikesän tunnelmis ku VIÄKI jostaki löytyy se kuuluusa melekeen viimeenen neulanen, SILLOON on ihimisen oikia aika pakata kimpsut ja kampsut ja lähtiä viettämähän kesäpäivä Yyterihin. ( Vastavuoroosesti sitte Yyterin hietaa löytyy joulusiivojen yhteyres, vaikka ikivilijonkka joka viikko siivuaaki )  Ja voitta vain kuvitella, kuinka mä pakkaan. Kyllä niis pakkaamispuhiski pysyy työrajootteenen hainavaappo kiireesenä, eikä palakkatyö käy eres mieles, muuta ku vastenmielisenä hämäränä väipähröksenä ikikiiruhusta. Tosin kiirus son hainavaappoolla pakateski. On kiirus elämähän, nauttimahan ja lataamahan akkuja.

Saatei son kulukaa tarkkaa ja aikaavievää puuhaa, ku pitää saara ittensä Yyterilaihin. Pitää löytää sopivat ranta-asusteet. Sellaaset, jokka on komiat ja sopiivat kaikkehen. Ja kyllähän ny vähä pitää bling blingiä olla rannalla. Niin komiasti sellaanen sitte auringonvalos kimalteloo ja sitäpaitti Yyteri on justihinki sitä kylän kohoras olemista, silloon KUULUU olla komiaa jo aiva lähtökohtaasestikki.

Niin...mummielestä tuo sormuski ny esimerkiksi...sehän ny herrantähäre KUULUU nuohin mun uusihin uikkariihin. Iliman sitä kokonaasuus ei olisi täyrellinen.

Ja suloosehen mopsipussukkahan, joka on muuten lahaja tytäreltä, siihen voi kätevästi pakata hätävara kosmetiikat. Aiva vain kulukaa siltä varalta, jos sellaanen katastrofi käyys, notta ripsifärit leviääs. Minoon tarkka sellaasista asioosta....lomallaki. Ja tälläästen mopsipussukooren pakkaaminen pitää mun kiireesenä. Mutta kummasti son sellaasta kiirusta, jokei aharista tai nosta ressikertoomia, son vain sellaasta sopivaa ja kutkuttavan mukavaa kiirusta. Mukavaa ja kutkuttavaa...sellaasia non lomalaasen kiiruhut. 

Tottapa lomalaanen kattaa komiasti ja huolella....rannallaki. Ja joo, näittä aiva oikeen!!! Mutterikuppi on salamatkustanu Yyterihin asti, siitäki huolimata, että olin komiat Arabian kesämukit mukahan pakannu koko perheelle. Joinki velehosti se vain ilimestyy jostaki. Enkä haurannu sitä SYVÄLLE hietahan....vaikka mieli olis tehenykki. Mulla taisi sitäpaitti olla vähä kiiruski, notta kerkiää meres olla ja rantaviivaa pitkin kävellä ja hieralla makoolla ja ratkoa ristisanoja ja lukia ja plarata puhelinta ja ..... tuumaalla. Ei sitä ny hullukkaa kerkiä mitää kuppia hietahan haurata. Ja taitaas se olla vastoon luonnonsuojeluperiaatteetaniki. 

Sitä paitti flikan sandaalikki näytti niin somilta ja suloosilta sinä hieran päällä, ei siinä raaski mitää suurempia kaivauksia aloottaa. Se ku vain ihaaloo näitä näkymiä, kuunteloo lokkien kirkunaa, se on asia joka pitää mun, kokovartalo-hainavaappon kiireesenä. 

Ja on ny toki muitaki asioota, joita mä teen näin lomalla. Mun pitää välillä käyrä flikan kans herkuttelemas. ( Voi ku raskasta, mutta mä uhuraurun ) 

Välillä tällääsiä, välillä jäätelöä ja sitte välillä mansikoota. 

Niitä mansikoota käytihin flikan kans noukkimas Fyrrykyrööstä, samalla ku oltihin muutenki pohojanmaalla. Kyllä se noukkiminen aiva työstä käy.....olletikki ny mun tapaukses, ku oon jo joinki tuosta työstä keriiny vieraantua. Mutta kokolailla nopiaa mä palauruun ku siä mansikapaikas saa nauttia aina donitsikaffit urakan päälle. Ja taas mä vain uhurauruun ja vetäästihin flikan kans donitsit. Hyvä jäläkkäri muuten mansikoolle. Ja ku ny sanomataki on selevää, notta mässäälyksi son tämä mun lomani menny ( ei auta vaikka käynki juoksemas, sillä NIIIIIN palio mäkää en pysty juoksemahan, notta nuo herkut voiis kaikki jättää lenkkipoluun varrelle ) Ei, ne, miten onnistu pirottamahan Äyhöjärven ympärillle, ne mä LYMYTÄN: Niinpä mä pukeurun mustahan. Musta väri HEIKENTÄÄ, sillälailla mun mamma pruukas sanua ja voisin kyllä toreta Hänen olleen oikias. Varma joskin vähä kuuma valinta näillä helteellä. 

Niin... ja sitte on viä Teuva. Mun rakas Teuva, mun synnyynpitäjä. Paras paikka mailmas. Kyllä mun pitää siä lomasta viikko saara olla. Siä on mun rakkahat. Siä on mun syrän ja sielu. Kylloli voimaannuttavaa flatkottaa siä rääppöösiskoon kans, joka myös rantautuu Raumalta sinne. Johonaki vaihees mä luulin, notta nauruhunki voi kuolla, mutta ei me sitte kuoltukaa. Päinvastoon taisi tulla vain lisää vuosia. Notta sellaasta. Minoon ollu olovana niin kiireenen, etten oo keriinny tännekkää teille kiriootta, mutta ny mä päätin, notta läppäri aukee ja mä purkaan tänne tuntojani. Sellaasen havaannon oon teheny, notta aika mun ei ainakaa pitkäksi tuu...on tämä lomaelämä sevverran mukavaa. Voisin jatkaa tätä seuraavat sata vuotta, eikä tekisi tiukkaakaa!!!

Mureskukkarooren kuningatar

Oottako ikänä kuullu luonnehrintaa; " Son kans sellaanen mureskukkaro..." Kukkarootani mä tähän postaukseheni ny  tänään kuvaanki, muttei ne ny liity milläälailla mun hurpalesmaasehen shoppaaluhun ja tuhulaalevahan  elämäntapahan. Mun lompsat ovat täs vähältä  nuanniinku kuvaannollisesti. Tottapa non kovas käytös ja asun mukahan niitäki valitahan....luonnollisesti. Mutta mureskukkaro....son sitte taas vähä eriasia. Son  tuollaanen surusilimäänen ihiminen, joka tuos mun lempikukkaron kuvaski on. Jasmina on sen mulle ostanu meirän taannooselta ihanalta Kreikan lomalta, ja kauniisti totes notta tuos kuvas on jotaki samaa ku äitis....no saattaapa hyvinki olla, ainaki nuo suuret surulliset silimät. Ja tuollaanen kohtalokas, joinki surumielinen ilimet. Ajatella ja mähän nauraa rätkötän niin palio ja oon sellaanen hurpales, jottei mitää rajaa. Sellaanen kuva muston tänne bloghinki varmahan maalautunu. Kuinka ny sitte surusilimäänen lakialle tuijotteleva nainen vois milläälailla olla Virpiä eres etääsesti muistuttava asia. JOO-O, on se kulukaa. Niinku tuas mun ns. esittelyosuures lukooki, niin mun rakkahia harrastuksia kiinanpalatsikoirien, puutarhaalun ja sisustamisen lisäksi on MUREHTIMINEN ja nimenomaan  KOKONAASVALTAANEN MUREHTIMINEN.

Voi kulukaa, te että eres voi kuvitella kuinkapalio ja minkälaasia asioota mä kerkiänviittinpystyn murehtia. Mä murehrin valamihiksi, varooksi, toisten puolesta, omasta puolestani ja välillä muuten vain aiva kokovartaloaharistumisehen asti. Mullon hyvä mielikuvitus.....niin hyväs ku pahaski. Ja mä TIÄN palio asioota.....tuskastuttavan palio. Mun äitee on murehtimisen mestari ja erittäin taiteellinen ihiminen. No...minoon periny taiteelllisuuren lisäksi sitte myös tuon murehtimisen jalon tairon. Mä osaan äiteen tavoon kääriytyä murehen viitahan ja vierä toivon pilikahruksenki niiltäki, jokka sitä yrittää mun murespimeytehen kylyvää.

Mitä minoon ny sitte niin määräänsä enemmän murehtinu? No kulukaa viime sunnuntain jäläkihin minoon muutamahanki otteesehen koittanu aukaasta läppärin ja kirioottaa teille ja sitte...onki käyny sillälaila, jotta minen oo pystynykkää kiriootamahan mitää kesän ilootteluusta. Ensunkaa ny...ku mun on pitäny murehtia, ruokkia sitä kaikin tavoon ja pitää sitä yllä. No torellisuus ei ny kumminkaa oo aiva nuan synkkä. Onhan se silläki lailla, notta ihimisen pitää myös elää tätä elämää sillaa aiva oikiasti, jotta on sitte takataskus tarinoota, joita teille kiriootaasin. Mutta sinne viime pyhähän. Mua vissihin mouahutti joku hyttyynen tai vastaava mäkäräänen  käsivartehen ku olin koiran kans kävelyllä. Ei siinä viä mitää, mutta ku havaattin sen kutinan ja raaputin sitä hetken, niin mä tein HAVAANNON. Sellaatten havaannon, notta kutina oli luomen vieres ja se luomen vierusta oli punaanen. Normi-ihimiselle tämon luonnollinen seuraus hyttyysen puremasta, mulle taas tämä on huolen aihet, mureskukkaro kaivetahan esille. Mitä JOS se EI OOKKAA hyyttysen purema? Mitä jos se onki SITÄ? Pitääkähän siitä ottaa näytet, ny heti täs kesäkuumalla, mätäkuun kynnyksellä? Kutina on jo pois ja se punootuski alakaa vissihin pikkuhiliaa laantua.Tykkään kumminki käyttää määritelmää vissihin....ku eihän sitä KOSKAA tierä. Mureskukkarovaihees on viä se puoli, notta ku son kerran nostettu pöyrälle sitei pysty sitte kovin äkkiä laittamahan mihikää lipaston lootahan. Murehen kohoretta tarkkaallahan varmahan enemmän ku mihinää NASA:n tukikohoriskaa on tapana. Sitä kattotahan niinku jotaki uutta sisustuselementtiä tunnetila vain on aiva toisenlaanen. 

Ja mureskukkarolla on viä sellaanenki tapa, notta sillon tapana astua esille justihin silloon ku ihimisellä on loma. Olis sitä aikaa. Mikäs sitte onkaa sen mukavampaa ku oikeen aijan kans murehtia. Tai ehkä se liittyyy joinki siihen, notta minoon sellaanen fatalisti, etten taharo MILLÄÄ uskoa, että joskus sitä ihiminen voi vain olla onnellinen. Nimitään silloon ku Jasmina oli pieni, mä murehriin varmahan enemän ku koskaa. Koska mulla oli elämätilanne, joka oli onnnellisempi kuin ikänä voi olla. Oli terve pieni tyttö, ihana mies, oma koti ja pikkuunen koira. Viäki mullon tuo kaikki, sillä erootuksella vain että pieni tyttö on kasvanu nuoreksi neitoseksi. Mutta silloon joku paha henki nostaa päätänsä ja mun pitää ruveta pahkuleeramahan, notta ei, eisunkaa näin onnellinen saa olla. Kyllä ny joku mures pitää jostaki kaivaa esille. Kai son sitäki peripohojalaasta aajatusmailmaa, notta mikä piru ny on ku ei yhtää aharista. 

Milloon mä murehrin flikan terveyrentilaa ( Jasu on terve ku pukki, pienenä vain kerran kysyy, notta äiti minkä takia mä on niin useen verikokees....no ku äitee.....son mureskukkaro. Tavallinen flunssahan  lapsella VOI olla jotaki vakavaa eisitäkoskaatiä )  milloon minoon aiva vakuuttuunu omalta osaltani, notta son sitte menoa ny. Auta armias jos koiralla on jotaki, niinku ny viime joulunalla, justihin ku olin saanu kaikki valamihiksi joulu tulla, silloon SE tapahtuu. Malfoy rupes aristamahan selekäänsä ja lääkäris käytihin ja troppia hajettihin ja kuvattihin ja kaikkia. Mutta ku se ei hetikohtany ruvennu tepsimähän, mä ripustauruun isännän kaulahan ja raauun kammottavaa kohtaloani meirän palatsis. Ny ku olis joulu ja loma ja kaikkia..... Koira parani ja mä murehriin ja raauun taas....aiva turhaa. Mutta ku....eihän sitä koskaa tiä, jos ny olis ollu justihin se kohta elämästä ku KUULUU murehtia. 

Luojan kiitos minoon aikoonani valinnu puolisoksi ittelleni ilosilimääsen maanvilijeljän poijan Luovankylästä. Sillon ikipiliket silimis ja jalaat tukevasti eteläpohojalaases maaperäs. Se purottaa munki aina onneksi maanpinnalle. Mutta minkä mäkää luontehenlaarulleni maharan. Mä funteeraan palio asioota ja se murehtiminenki on niin syvällä mun perimäs, notta sen kans on vain opittava elämähän. Kyllä mä tästä ny yritän laittaa nuo mureskukkarot takataskuhun tai ottaa käyttöhön tuon alemman kuvan kukkaron. Tuonkokoosehen ei eres kovin isoja murehia maharu. Äitee on sen mulle, mureskukarollensa, ostanu joskus retrolla seitkytluvulla. Ja viä sen oikeen mulle nimikoonu. 

Näihin kuvihin ja tunnelmihin, mä meinaan ny uhumata kaikkia luonnonlakia ja nauttia kesälomasta. Murehet yritän tukkia tuohon pikkukukkarohon. Ja ne mikkei maharu, heitän kesätuulehen.

 Niin...ja AIVA LOPUUKSI kuvas mureskukkarooren kruunamatoon kuningatar. Seinäjoellahan kruunattihin eileenehtoolla se TANGOkuningatar.

Mikä on kesäs parasta?

Onkahan ne makoosat mansikat? Vai lämpööset, lempeät tuulet? Onkahan se uima-altahasehen pulahtaminen suoraa saunasta? Vai piisaako vain jos kesken puutarhahommien pulahtaa? Toisaalta sitte taas seki on vapauttavaa ja virkistävää, ku on maata röhönöttäny aurinkotuolis ja saa pulahtaa altaasehen vilipoontumahan. Tai miksei paljuki...seki toimii rentouttavana tekijänä. ( Siähän mä lepytelin ittiäni, taannoosen Keiju-mettäkapinan jäläkiihin ja hyvin näyti toimivan ) 

Täältä parvekehelta kuvattuna näyttääs muuten, notta sinne sopiis vaikka hypätäkki, jos oikeen tuloo kiirus päästä paljuhun. Eikä tästä pitkä oo tuonne uima-altahasenkaa...jos vain luottaa ponnistusvoimahansa. 

Tietty kesäs on rentoutavaa myös se tunne, ku ei oo aikatauluja, eikä pakkoja. Voi laahustaa koiran kans mettätiellä niin kauan ku tahtoo ja kuunella luonnon ääniä. Kotomarkilla saa rauhas laittaa puutarhaa ( silläki uhaallla notta joku huhtoo rimmerin kans ) Mutta tärkeentä on kumminki se, ettei oo kiirus mihinkää. Ja se, että saa olla kotona ja rakkahiensa kans. On maharollisuus tulla ja mennä justihin niinku itte tykkää. Ja mähän tykkään. Velehoa muuten, notta ruokakauppareisukkaa ei tunnu yhtää aharistavilta tai painostavilta ku saa olla vapaa. 

Kyllä, täs ny ku tuumaaleen, niin kesäs on parasta VAPAUS.  On niinku rautapaita olis riisuttu päältä.Aiva ku olis saanu ittekki perhosen siivet. Mä koen ainaki itte SUUNNATOONTA helepotusta tästä kaikesta. Ny ku oon täs hetken aikaa saanu tunnustella tätä lomafiilistä niin allekiriootan olevani täyspäiväänen hainavaappoo. Mullei oo huolta huomisesta eikä sen kummemmin eilisestä. On vain tämä hetki, ku istun kotoparvekehella ja kiriootan. Kattelen välillä tuonne pelloolle ja luon rakastavan katseeni pienehen palatsikoirahan, joka kuono tuhaaten vahtaa kans samoolle pelloolle. Tämon mun mielestä elämää. Nähtävästi mus asuu Vilijonkan lisäksi se hainavaappoo, joka vierastaa kaikkia, mikä eres etääsesti viittaa arkehen. 

Kesällä mä ikäänkuin herään henkihin.  Syksyki on aiva komiaa aikaa, mutta silloon  mun mielen valtaa aiva suunnatoon haikeus. Minoon justihin niitä tyyppiä, jokka puutarhas kuiskaa etelää kohti lentäville kurkiauroolle, jotta; " äläkää lähtekö.." ja samalla pyhkii silimäkulumia.... Paitti jaa..emmä tiä eres, onko muita yhtä hulluja sittekkää eres olemas. Tämä on sellaasen ihimisen arkipäivää, joka puhuu perhosille, pussaa sammakkoja ja suorastaan palavoo pientä palatsikoiraansa. 

Mutta ny kulukaa mä lähären tästä kohta tankkaamahan aurinkoenergiaa tuonne puutarhahan. Ei oo suunnitelmia ja se täs onki parasta. Pienen horvin mä pirän jalakoja taivasta kohore ja tsekkaan, notta varpahankynnet on niinku pitääki, lakattu.  Ja...se polovi taitaa kestää jo lenkkiä huomenna. Kaikinpuolin siis valtakunnas kaikki hyvin. Kuinkas muuten, onhan nyt Suomen kesä, kaunis, herkkä ja niin ohikiitävä. 

Pystyä nostattaa

Sillä lailla isä pruukas sanua, ku oli paha ukkoosen ilima nousemas tai jos näköpiirihin oli ilimestymäs kiukkuusennäköönen naisihiminen. Tänä päivänä Tarkan markilla pystyä nostatttaa....NOSTATTAA NIIN PERKELEHESTI!  Kyset ei oo sitte torellakaa ilimamassoosta, notta sitte onki jäliellä vain se toinen vaihtoehto. Ei olisikaa viä eileen uskonu, kuinka isoo vitutuksen määrä voikaa joskus olla. Mua vituttaa täs kirioottaesnani jo tämän uuren läppärin näppäämistöki. Siinä ku ei pysty kirioottamahan sillaa luontevasti sormet liukuen. EI!!!! Tämon tarkootettu selaattelle puusilimälle, joka vakaalla ykssormijäriestelmällä näppäälöö kiriaamen kerrallansa, TARKOON!!! Ja viä tarkistaa, notta tuliko ny varmahan. Ja tämä ei oo kuvitelmaa, saman havaannon teki flikkaki ja mä hiliaa mielesnäni kiitin Taivahan Isää sillä mä jo luulin, notta mun sormihin on tullu joku vika tai mullon ny aikuusella iällä puhujennu vakava-asteenen lukihäiriö. Mutta häiriö onki ny johonaki mualla. Joo, mä varmahan viä opin tämän uuren tekniikan, mutta tänään mä tyyryn siihen että tämä näppäämistö vain yksinkertaasesti VITUTTAA MUA, VITUTTAA AIVA SAATANASTI!!!!!! Ja anteeksi maharolliset kiriootusvirheet, minen välttämätä pysty kaikkia sensuroomahan ja mä ku en oo tottunu kirioottamahan ykssormisesti, by puusilimästyle. 

No...mikä ny on sitte Virpin kirkon pimittäny? Minkä tähäre Hirvimäkinen taiteellinen veri on kuumentunu? Viä täs taannonhan se kiriootti niin seesteesesti olostansa Raumalla Akunsa kans. Ankkalinnas oli kaikki hyvin. No tottakai Ankkalinnas on kaikki hyvin nykki, mutta ny eletähän justihin niitä hetkiä, joista kans kiriiootin, Niiitä hetkiä, ku tuloo joka liittohon, minkä tähäre menin tuon pököpään valittemahan jne..... Eli Akun kurssi ei oo ny tällä hetkellä korkeen maharollinen.  Eilinen oli kaiken kaikkiaan ihana ,seesteenen päivä. Mä NAUTIIN!!! Kävelin koiran kans piiiitkän nautinnollisen lenkin 

Sitte lähärin juoksulenkille parahas seuras, ITTENI kans. Nautiin elämästä, kuuntelin Finhitsejä 70-luvulta ja samalla kuuntelin, mitä mulle kuuluu. Ajattelin ja tuumaalin, järiestin mielesnäni kaikenlaasta. Syke oli sopivanmoinen. Tunsin itteni suorastansa gaselliksi. Voi ristus, kuinka kepoosesti mä rullasinkaa ja kuinka komiat olikaa mun lenkkeelymaisemat. 

Mutta sitte tapahtuu JOTAKI...jotaki sellaasta, joka aiheutti tämän nykyysen olotilan, joka on jotaki raivon ja vitutuksen välimaastosta. Mä siinä lenkillä ollesnani muistelin sitäki, kuinka mä oon saanu tuota meirän puutarhaa kesytettyä. Ehkä muistattaki, ku näin kiriootin ja kesyttämisellä tarkootin sitä, kuinka upealta näyttää ku saa yhyristettyä puutarhas sen hoiretun ja vimpan päälle laitetun osan villihin luonnontilas olevahan osuutehen ja ku sinne ku viä tällää keijun ja lyhyryn niiin AVOT....näky hivelöö silimää, TAITEELLISTA silimää. Se upea näkyhän siis oli tälläänen  

Tämä satumaanen näky silimisnäni mä nautiin juoksulenkin päälle päiväkaffit ja siirryyn Malfoyn kans puutarhahommihin ( vähä olovana vasemman poloven takana tuntuu krinnaavaa kipua mutta mä ohitin tuon tuntemuksen ja jatkoon projektiani ) Projekti oli elämänlangan selevittäminen ja karsiminen mun leimukukista, piooniista ja keijuangervoosta. Lopuuksi kierrin loput elämänlangat komiasti yhyren isoon kruunun ympärille. Isoo homma, mutta toi AHHH, niin suuren tyyrytyksen. Ajattelin sitte, että vien loput elämänlanganroippeet kompostikasahan, mutta kävelen tuon komian keijuasetelman ohi, nuanniinku voimatankkaukseksi, tiärättä varmahan ( ainaki naiset ) tuon tunteen niin sisustamises ku puutarhaski, ku oot saanu aikahan jotaki komiaa, sen ohi pitää kävelllä useen aiva tarkootuksella, vain jotta saa ihaalla kättensä töitä ja sitä kuinka feng shuit on kohorillansa.Ja SITTE.....mä verän henkiä, silimis sumenoo, korvis kohajaa, sormenpäitä pistelöö, mua orottaaki TÄLLÄÄNEN NÄKY!!!!!!!!!!!!!!!!

Ne mun huolella kasvattamat luonnonkukat oli veretty puolihuolimattomasti strimmerillä! Ja paino on sanalla PUOLIHUOLIMATTOMASTI!!!!  Ny keiju nököttää siinä vähä orpona, niinku juosten kustuna. Minolin esti AIVA MYKISTYNY!!! Kuinka KUKAA, ERES MEIRÄN ISÄNTÄ VOIIIII!!!!? Eikö se ny herrantähäre havaannu, kuinka minolin tuon äärellä hääränny, tuota luonnontilan ympäristöä Fiskarsiillani hellästi siistiny. Eikö se MUISTANU, kuinka mä olin sille hehkuttanu tämän kohoran satumaasta kauneutta!!!!???  Voi ristus, kuinka mä raimaannuun. Mä tunsin sen, kuinka taiteellinen Eino-paappani kauhistuu, tuosta mun taiteeni runtelusta. Molin kulukaaa niin loukkaantunu, notta silimät raivosta sumeena mä tryykäsin tupahan ja kariuun pikkukieli pihalla tuomiopäivän sanomaa, mun keijumettäni turmelijalle, joka rauhallisena tutkaali päivän sanomalehtiä ja totes vain jottei hän tienny. Niin...... hän ei tienny....ei, vaikka olin hehkuttanu kyseestä kohtaa useeta kertoja. Ny son toristettu, ku mä puhun tuolle miehelle, se varmahna samahan aikahan miettii jotaki seuraavaa urakkaa ja vuosikymmenien kokemuksella sanoo mulle vakuutavin äänenpainoon; joo...kumminkaa kuulemata saati ymmärtämätä sanaakaa mun puheestani. Ajatella ja Malfoy taas TIETÄÄ jo katseesta mitä mä tarkootan...... 

No...sellaasta. Siitä siis lähti tämä mun käsitämätöön vitutus. Flikka vähä kyllä meinas, notta mä ylireagoon, notta isä oli tarkoottanu vain hyvää. Joopa, siinä vaihees mä turvauruun mun tukiverkostohon. Soitin ÄIREELLE, joka Hirvimäkisen taiteellisen veren omaavana ymmärti paremmin ku hyvin ja osaa varmahan käsitellä tytärtänsä parahite, notten mä ny vallan ylitte määrän suivaannu ja alakaa tyriäämähän. Samoon soitin rääppöösiskoolle. Sille soittaminen on terapiaa AINA! Siinä naises elää tänäpäivänäki se pohojalaanen uho, potenssihin sata. Jos oltaas eletty Isoontaloon Antin ja Rannajärven aikaa solis tullu tänne hevooskäryyllä penkka pölääten ja helavyö kilahrellen. Mutta näin 2000-luvulla se tyytyy vain sivistynysesti sarattamahan puhelimes tyhymyyttä, joka parilla ranneliikkeellä tuhos mun puutarhan ylypeyren. Ja sai mun nauramahan...niinku se aina saa. 

Naamakiriahan mun oli pakko huopata mun julumaa kohtaloa. Siä lapsuusystäväni lohorutti mua ja käski kattella lakialle ja ottaa lasi punkkua. Se nainen kans tietää, mistä puhuu on naimisisn isännän kaiman kans.  Kampaajalleni, joka on myös hyvä ystäväni, laitoon kuvaviestit ennen ja jälkeen. Hän ymmärtää tuskani. Nimitäin hänen luo mennessäni ja hänen kauniita kiviportaita noustessani kiinnitin huomioni kauniisiin violetteihin kukkiin, jotka olivat romanttisesti valloitamassa osaa askelmista. Voi kuinka komiaa...tämon ku jostaki puutarhaleherestä suoraa. Komiaa torella!!! Samaan aikaan kampaajani mies oli tuuminu, mitä teherä portahia valtaaville "rumille" kukille........ Ja samahan aikahan tää Tarkka vähä siistii tuota pusikkoa. On  siis toristetusti olemas miesten mailma ja naisten mailma ja joskus näimmä, aiva välttämätä tulllahan törmäyskurssiille. 

Mun vitutus kelluu hetken eileen ehtoolla paljus shampanjahuuruus. Mä kellutin sitä viä ehtoon mittahan paris punaviinilasillises. Ja johonaki vaihees ajttelin, notteisunkaa tua ny oo niin nöpönnuukkaa. Mutta aamulla ku ylähänoustes polovi onki ny aiva ristuksen kipiä ( ei siis terapeuttisia juoksulenkkejä hetkehen  ) mun mielehen muistuu tuo näky puutarhasta ja pakko myöntää vitutus otti ny vallan. Mä taistelen kyllä sitä vastahan rankasti. Tämä kirioottaminen teille puhuristi jo kummasti. Mutta viäki kulukaa....tämä puusilimiä varten tehty näppäämistö vituttaa mua...vähä. 

Mä lepuutan ny koipiani ja orotan sitä helletaaltoa. Ja vähennän tätä vitutusta. Kai se heinikko kasvaa takaasi....aikaa myöre ja poloviki paranoo.....

Vaikka joskus kuluisikin päivä...

Niin... soli jotakuinki kakskytäneliä vuotta sitte keväällä, ku yks ruskiasilimäänen Luovankyläänen nuorimies antoo mun kätehen pienen nuhujaantunusen paperipussin, johona oli tälläänen kortti. Molimma sen kotopihas ja minolin ollu sen työnä käymäs ( varmahan tuosta voiis käyttää luonnehrintaa, minolin ollu friioos Luovankyläs )  ja olin siirtymäs arvokkahasti mun Datsun Cherryhyn. Paperipussi piti laittaa kuulemma hansikaslokerohon ja sinne sai kattua vasta ku oli kotona, äireen työnä. No...kotona sitte mä aukaasin paperipussin ja sen sisältö liikutti mun mieltäni silloon ja viä tänäki päivänä se koskettaa mua...syvästi. Niinku havaattetta mä kehystin sen silloon ysärillä ja nuo ysärille niin tyypilliset vaihtokehykset ovat näimmä jääny suojelemahan tuota korttia ja sen sanomaa. Ja meirän lukuusis muutos son näimmä saanu yhyren raitioomenki. Onneksi raitioon on kumminki vain tuos kehykses, eikä meirän kaharen ihimisen välillä. Niinku kaikis parisuhtees, niin meilläki, tuloo niitä päiviä, ku miettii, notta minkä ristuksen tähären minoon tuon pöyröön pököpään aikoonani menny ittelleni valakkaamahan?!! Tai ollahan mokooksis puolin ja toisin, nakellahan niskoja ( mä joskus nuorena myös kattilankansia ) Silloon mun silimät osuuvat kumminki, aiva ku salaa tuohon korttihin ja sen sanomahan: " Vaikka joskus kuluisikin päivä, jolloin en sano Rakastan Sinua Niin älä kuitenkaan hetkeäkän epäile, ettenkö rakastaisi....."  Se koskettaa, koskettaa jostaki syvältä syrämestä. Komia kortti, komia ajatus. Ansaattis sittekki plohtevammat ja aijanmukaasemmat kehykset. Jos vaikka pysyys paremmin mieles tuo tärkiä sanoma näis elämän ruuhkavuosis, ku aika-aijoon ja kokolailla helepostikki sitä sortuu pitämähän toista ittestänsäselevyytenä. 

Sevverran mus sitte on kumminki ihaalemaani  Iines Ankkaa, notta rakkaus tarkoottaa mulle MOLEMMINPUOLISTA kunniootusta. Ja JOS joku vähä palavoo jotakuta, son enemminki sitte se uros ku naaras. Minen luo mieheheni palavovia puppyeyes-katseeta ( paitti jos mä tartten jotaki komiaa aivapakostanopiaa )  Mä katton sitä kyllä RAKKAURELLA, mutten palavoen, siinon vissi ero! Mun sisäänen Iines Ankkani sanoo mulle, notta son MIES, ku vähä voi palavoakki naistansa, hemmotella ja huomioora. Huomionosootusten ei tartte olla kallihia, non arjes osootettuja sanoja ( enkä mä ny tietenkää paa pahaksi pikku ylläriistä tyynyn alla, mutta senhän te tierättä ) tai tekoja. Ja oikiastansa isäki mulle jo aikoonansa terootti notta; " Son sitte Virpi sillälailla, notta poijat saavat luvan juosta sun peräs ekkä sä niiren peräs"  Nämä isän tärkiät ohojeet oon koittanu tarkoon pitää mielesnäni ja tälläänen musta tuli. Tää mä kortteeraan Raumalla aiva Iineksenä ja syrän sykkii Akulle ja en hämäänny yhtää vaikka Aku mua ihanasti hemmotteloo. Sen seuras voin luontevasti esittää vähä heikompaaki naisihimistä. Vaikka torellisuures heikkous on musta ristuksen kaukana. Mun mailmankuvahan ei sopiisi kenenkää kynnysmattona oleminen. Jonsei uros ymmärrä viiren pisteen vihijeetä, se saa mennä, näin on mariat ja näin on isäki mulle opettanu! Tämei sitte ollenkaa tarkoota, ettenkö kunniootasi mun miestäni. Kunniotan ja rakastan ja PALIO. Mutta ny puhuttihinki palavomisesta ja siitä kuka juoksoo ja kenenkä peräs.

Ja ny niistä rakkaurenteoosta. Yks mua eniten liikuttaneista on tämä ysärillä tapahtunu rannekoru-juttu. Sinä jouluna sain lahajaksi tällääsen strassiketjun. JA KATTOKAA, KUINKA SON LAITETTU ESILLE!!!!!! Isäntä kyseli multa silloon ennen joulua, notta mihinä täälon kangaskauppoja. Mä siinä utelin, notta, mihinkä sä ny sellaasia. Opastin sen kumminki kyseesehen putiikkihin. Sitte se myöhemmin kyseli multa paksua neulaa ja mustaa lankaa. Minen enää eres viittiny kysyä,  sen piremmitä puheetta annoon sille sen tarvittemat asiat. Ja sitte ku aukaasin jouluna pakettini....mun oli pakko poraata!!!! Voi jumalan tähäre!!!! Kunka komia koru!! Mutta koruaki enemmän mun syrämestä viilti tuo paffinpala, johonka raksamies oli haparooren ommellu mustan samettikankahanpalan. Pienen palan soli käyny ostamas kangaskaupasta aiva vain tätä korua ja mua varte. Eikä muuten miehisyys kärsiny YHTÄÄ!! Aiva yhtä vakuuttava vastaava mestari se oli työmailla tämänki jäläkihin, mun silimis viä ehkä vähä vakuuttavampiki.  

Ja se oli oppinu tuntemahan mun. Mun muistuu mielehen meirän ensimmäänen joulu, ku Timo ei viä tuntenu mua ja mun mieltymyksiä niin perinpohojin ku nykyään. Minolin ekana jouluna saanu joululahajaksi tyypillisesti pehemon ja jotaki muuta,miten ny muista. Mutta sitte, ku olimma jo viittä vailla nukahtamas, tämä sankari rykääsöö ja kysyy, notta olisinkahan mä tykänny sellaasesta korusta, johona on vihireetä kiviä?......Vai että OLISINKAHAN TYKÄNNY?!!!!! Silloon lähti unihiekat Männikön flikan silimistä. SIIS MITÄ!!!!? Onko tuo tyyppi tosisnansa, jättäny jonku vihreäkivisen ihanuuren ostamata? Onkahan se eres terveskää? Mähän ny RAKASTAN kaikkia kiviä, mikkä kimaltaa, mutta vihireetä, niitä mä suorastaan JUMALOON!! Sitte meni muutama joulu ja yhyres kultasepänliikkes Poris oli joulumyynnit parahimmillansa. Pysähryymmä siihen matkalla Teuvalla ja mä hipuloottin yhtä vihiriäkivistä sormusta, kerran jos toisenki. Lähärimmä kumminki jatkamahan matkaa kohti Teuvaa...iliman sormusta, keliki oli kauhia. Pyrytti niin ristuksesti. Sitte isäntä kysyy multa; niin että, tykkäsiksä oikiasti oikeen kovaa siitä vihiriäkivisestä sormukesta. SILLOON mä käytin tuota palavovaa puppyeyes-katsetta ja vastasin väräjävällä äänellä myöntävästi. Silloon tämä mun unelmien prinssi otti ja käänti mersun nokan takaasi Poria kohoren ja sanoo; " Notta siinä tapaukses me hajetahan se sormus sulle ja muista sitte rakas, ettei sitä saa pitää ennen jouluaattoa, ihaalemas voit käyrä, mutta johonaki vaihees mä paan sen pakettihin..."  Ja arvakkaa laulooko mun syrän tuolloon hoosiannaa ja arvakkaa montako kertaa mä käyyn komeros ihaalemas tuon vihreän smaragdin kimallusta? Nykyään tämä sormus on saanu rinnallensa vihiriäkivisiä siskoja, viimeesin on aiva tuores tapaus. Timo osti molemmille naisillensa Jurmalasta, meirän Baltian kierrokselta muistoksi VIHREÄkiviset sormukset. Mulla taisi jäärä muutamat maisemat matkan varrelta näkemätä, ku niin tohoruuksi vahtasin uusinta sormustani. Niin....kannattikahan mua sinne asti köörätä....mietikkkää itte.

Sormuksihin minoon nuan niinku yleesestikki ottaen aina ollu heikkona. Ja niilllä ( muunmuassa ) mua on aina ollu heleppo hemmotella. Yks aika hauskaki muisto liittyy tähän sinikivisehen sormuksehen, jonka Timo toi mulle Marmariksesta, johona se oli ollu äitinsä kans, ku minen halunnu lähtiä mihinkää reissuhun, koska Jasmina oli vielä niin pieni. 

Istuumma siinä ruokapöyräs, minä, Jasmina, rääppöösiskoo, sekä juuri saapuneet matkalaaset Timo ja hänen Helmi-äitinsä. Siinä sitte yhtäkkiä kesken ruokaalun Helmi sanoo Timolle; " Kuules ny poika, koska sä annat Virpille sen sormuksen, ku minoon ny sitä säilyttäny pitkin matkaa tua käsilaukusnani, mä pelekään että se menöö pian hukkahanki ku soli viä niin tyyriski.." Timo kattoo vaivautunusena äiteetänsä, ja yritti turhaa sipaata notta; "Äiti.....shhhh " Soli jo myöhäästä. Niin minä ku rääpöösiskooki haluttihin nähärä tuo aarre ja ÄKKIÄ SITEKKI!! Ahaneus oli ny pääosis meirän pöyrän ääres. Ja voi poijat ku me huopattihin. Se oli ja on yhäki KOMIA!!! Timon alakuperäänen ajatus oli laittaa se shampanjalasin pohojalle. Mutta oli varmahan pareet, notta Helmi-äitee otti asian puheeksi, minolisin saattanu tohoruuksis ollesnani hotaasta koko sormuksen kurkkuhuni. Siinolis ollu draamaa ja romantiikkaa sille ehtoolle. Mutta ajatus olil Timolta taas niin Timoa.....ihanaa, romanttista ja naista huomiovaa. 

Niin, aiva alakaapäälle mä meinasin toimittaa teille meirän taannoosesta Baltian matkasta. Me käytihin Latvias, Liettuas ja lopuuksi tietysti oltihin Viros ja viimeenen päivä Tallinnas, johona Äitee ja tytär nauttiivat varmahan eniten koko reissun aikana. Nimittään Tallinasta justihinki isäntä sai seuraksensa kaks naista, joilla hehkuu posket innostuksesta ja pankkikortti aiva muuten vain. Itteasias mä ruokotoon meinasin moukeraata. Kertoa siitä tunteesta ku ollahan kaks tuntia johonaki Latvian syrämes kiemuraasilla sivuteillä. Peleko persees, notta jääkö auto kiinni vai puhkeeko rengas niillä huonokuntoosilla kinttupoluulla. Sormi oli jo näppäämellä, notta soitan rääppöösiskoolle ja porajan. Aiva navigaattorin ohojaamana tehtihin tämä suunnittelematoon ajelu. SE ku laski NOPEIMMAN reitin. Meinasin moukeerata siitä, kuinka Riika aukes mulle vain sekavana, ränsistynysenä ja aharistavana kaupunkina. Ei sellaasena halapana ostosparatiisina, ku mä olin etukätehen kuvitellu. Eikä sen parempi ollu Liettuakaa.  Jotaki komiaa siä ny oli  ( siis mä puhun ny vaatteesta en nähtävyksistä ) Mutta mun olokapäälle hyppäs nuukapiru, koska ne retut olivat Suomen hinnoos. Kyllä mä ny sentähän kuulin historian siipien havinaa, ku katteltihin Riikas vanhoja rakennuksia ja kirkkoja. Mutta te tierättä mun, sellaanen ei sitte mulle yksin riitä. Mulla pitää olla muutaki komiaa. Komiaa mulle erusti Virukeskukses oleva liike River Island.....sen hankintoja mä teille viä joku kerta esittelen....tuli vähä innostuttua. Mutta minen sittekkää moukeraa meirän matkasta. Se oli toteutettu Timon tapahan. Naiset ja koira saivat osaksensa parasta ja vain parasta. Kaikki se oli miettiny viimeesen päälle. Jaksoo kattella ämmää, jonka alauuli meinas välillä käyrä tuulilasis ja jaksoo nauraa rakastavasti samalle ämmälle, joka tohoruuksis katos Virukeskuksen sykkeehin, eikä niin ollu varmaa osasko se  ämmä arvostaa Riikan kulttuurinähtävyyksiä. Yhtehenvetona hyvä reissu. Lopuuksi laitan viä kuvia matkan varrelta. Ruokakuvis ainut tyhyjä lautanen muuten on MUN, muut ku ei jaksanu...yks syy siihen, notta mä juoksen ny sitte hullunlailla siä Äyhöjärvellä. Mutta näihin kuvihin, näihin tunnelmihin. Koko aijan mullon mieles kortin lauset...."vaikka joskus kuluisikin päivä...." Siihen se kaikki perustuu, niin matkoolla ku arjeski, rakkautehen.