"Häpi bööthdei to mii!!!!"

Minoon elokuun- ja torstaipäivän lapsi. Velehoa, mutta torstain lapsi on myös tyttäreni. Torstai on toivoa täynnä, pruukatahan sanua. No, mun suhteen ainaki isä toivoo, notta tulis flikasta säästäväästä sorttia....samaa toivoo nykypäivänä aviomieheni. Kummankaa miehen toiveesihin ei oo vastattu. Minoon hurpales, shoppaaluholisti pahimmasta päästä. Mä suhtaurun kaikkehen komiahan ja kiiltävähän aina suurella hurmoksella, mä saan euforian, ku saan laahata kotia jotaki erellämainittua.

Täs postaukses mä keskitynki lempiaiheeseheni, muhun. Ristus, oonkahan mä ny viä kaiken lisäksi sitte narsistiki?! No mutta kumminki, näin elokuus minoon syntyny ja joinki tänä vuonna tuli ajateltua näitä synttäriäni ja sitä, kuinka tunnelmat on vuosien saatos muuttunu. Muistan viäki elävästi, kuinka vituttti, ku hyvä ystäväni täytti 18 toukokuus ja MÄ riepuraukka jouruun orottamahan viä kolome kuukautta. KOLOME KOKONAASTA KUUKAUTTA!!!! Toisin sanoen koko kesän, kokonaasen ikuusuuren ja se TUNNE, ku sitte viimeenki elokuus mäki pääsin tuohon maagisehen täysikäästen kerhohon. . Kieltämätä....tänä vuonna, ku täytimmä tämän ystäväni kans jotaki aiva muuta....niin mua ei ollenkaa vitutttanu, ainakaa toukokuus. Jos vähä ohkaasesti vituttiki, niin kai solis sitte ennemminki ollu elokuus ku toukokuus. Tai en tiä, onkahan vituttaminen vähä liika vahava sana, sanotahanko ny vaikka näin, notten niinkää karehtinu ystävääni, joka vietti merkkipäiväänsä toukokuus.

Mutta minoon ny siinä iäs, ku alaatahan huopata, notta ikä on vain numeroota. Ja minoon aina olllu huono numeroos. Son vain niin velehoa, ku mieli on jääny johonki parikymppisen tasolle ja kroppa kumminki tämän tästä ilimootteloo olevansa yli puolet vanhee ku sun mieles. Silloon ollahan kieltämätä välillä törmäyskurssiilla ja veretähän kipiää polovia peräs juoksulenkiillä verenmaku suus. Mutta toisaalta.....ainaki vissihin teorias pitääs olla joiltaki osin muka viisastunukki. No.... saattaa olla osittaan tottaki tuo. Mutta on olemas asioota, joirenka osalta hakkaan päätäni seinähän viä tänäki päivänä. Syrän on ainaki sellaanen veleho elin, notta se ei taharo vissihin oikeen ikänä oppia. Se pysyy aina yhtä haavoottuvaasena. Ja kai te ymmärrittä, notten mä ny puhu kardiologin näkökulumasta vaan aiva tällääsen herkän vaaliatukkaasen naisihimisen osalta.

 Mutta mitä olis synttärit iliman kunnon kutsuja. Mulloli sellaaset periantaina. Mä vietin ne parahas seuras, mitä tiän. Rääppösiskoon ja tyttäreni kans. Herkuteltihin tortilloolla ja sitte lämmitettihin  palju. Rääppöö toi mulle lahajanki. Niinku näjettä, niin omien sanojensakkaa mukahan rääppöö ei tänne mitää krääsää verä. ( isännän näkemys ny oli vähä toinen ) Mutta nuo pienet punavalakooset tarrrat takaa sen, notta krääsästä ei oo kyset, vaan IIIIK Iittalasta ja komiasta sellaasesta. Taika-sarja on yks mun monista lemppariista ja oon sitä kohtuullisen hyvin kerännykki. Ny sitte alakaa näiren hurmaavien lasien kerääminen, iliman muuta, ku rääppöö meni tällääselle pään aukaasemahan. Ja kattokaa, kuinka suloosesti soli nuo lasit pakannukki, muumipussihin. On se vain.....

Periantaiehtoo meni siis ennalta-arvattavis merkiis. Meirän markilla oli vallalla elämää suureet kälätys, jota isäntäki oli lähteny maanpakohon jo hyvis aijjoon. Eisunkaa kukaa seleväjärkinen, ei eres eteläpohojalaanen mies, kestä sitä kälätystä ja uhoamista mitä pitää kaks pohojalaasakkaa, jois asuu kaikki mailman viisaus...ainaki niiren omasta mielestä. Kyllä mä ittekki johonaki vaihees mietiin, notta kuinka normaalia on istua kolome tuntia paljus. Melekeen tappaa pikkusiskoo skumppapullon korkilla ja sen päälle viä saunoa. Ei....ei se munkaa mielestä mitää normaalia oo, mutta ristuksen kivaa. Suosittelen. Meirän puheenaiheet vaihteli erittäin syvällisistä aiheesta mun jalakapohojien kuivuutehen. ( tai no voi seki olla syvällistä...omalla tavallaan ) Rääppöö kumminki piti mulle aiheesta piiitkän saarnan ja ku kurkkas mun kantapäitä otti oman voiteensa pois ja meinas, nottei mun kantapähin taira auttaa ku amputaatio.

Mutta jos ny puhutahan MUSTA, Virpistä, niin kruunut liitttyy muhun läheesesti. Ensunkaa mä ny mikää kuninkaalinen oo, mutta joku pakkomielle mulla niiren osalta kumminki  vissihin on. Kai mullon sevverran jääny prinsessaleikit päälle lapsuuresta, notta nuo häkkyrät kiinnostaavat mua viä tänäki päivänä. Kaulahan isäntä osti mulle tuollaasen kuningattaren kruunun, kai vinkki viitonen, notta prinsessavaihet olis nuan niinku iän puolesta jääny jo taa ja päivät kuningattarena ovat alakanu. ( Tytär sai nimitän prinsessakrunun ) Ja kyllä, tuo Luovankylän mies kyllä kohtelooki mua ku kuningatarta. Vaikka mä välillä siitä tää moukeeraan, niin kyllä se pitää mua jalustalla, niinku kuningatarta piretähän.  Muistaa AINA mua merkkipäivinä ja muutenki. Nykki tänä synttärinä mun lahaja oli tuo Cheekin stadionkeikka ja siihen liittyvät majaalut isoolla kirkolla sviitis. Mutta silti viä viikolla mua orotti arjen keskelle ostettu muovisankoo, ubernaisellinen, johona on pinkkiä orkideoita. Sisäpiirivitsi ja samalla joinki niin hellyyttävä ele. Mä ku pruukaan vahtia tämän taloon sankoja ja harrastan niirenki osalta komeeta ja näyttäviä jutuja. Olisittapa kuullu, ku olin täs mennä kesänä lähäröös fyrrykyrööhin noukkimahan mansikoota tarkootuksena noukkia ne mun komiahan kultakalasankoohin ja isäntä oli teheny siihen  mun komiahan sankohon klaappia. Mä saratin ja hypiin tasapökkää jonku aikaa. Mä kierrän markkia ja vaharin, nottei mitää komeeta sankoja oo piroteltu ympäriämpäröösin. Niinpä sitte mua orotti torstaina tuo kyseenen sankoo keittiön pöyrällä, ku tulin töistä. Ja lauantaina se vei mun shoppaalemahan. Tuo ylimmän kuvan pipo on saalista siltä reisulta. Oliki rentouttavaa ku oma kortti sai huilata kukkaros ja silti jäi kätehen komiaa ja kiltävää. No....olihan se shoppaalureisu vähä lyhkääset ku ne mettästysreisut, joita teen stte omin nokkineni.

Niin, siinä viä tuo sankoo, menöö vaikka kukkapuskasta hätäänpyre. Ja nuasta kruunusta tua tuo, mikä on ny mun autos, sen isäntä halus välttämätä ostaa mulle Powerparkista, siältä rekkatapahtumasta. Tai no "halus välttämätä" mitä ny teköö kuningatartansa palavova mies, joka näköö, ku nainen steppaaloo jo viirettä kertaa kruunukojun ohitte? Hymy huulilla se sen osti, moisen turhakkehen. Ny ainaki heti näköö, että on kuninkaallisia liikentees ku mä kurvaalen. Äiti totes, ku kuuli tuosta kruunusta; " No niin.... auto, siä sullei viä tainnukkaa kruunua olla ..."

Kuninkaallisuuresta puheen ollen. Kai son tuo kuninkaallisuus, keisarillisuus tai joku aatelisuus, joka sitte kiehtoo mua palatsikoiris. Mun silimis son erikoosen komia koira. Ja tämä mun Malfoy on ihan kunkku. Palatsikoira ei oo syntyny tänne nöyristelemähän, son tullu palavottavaksi ja Malfoy TIETÄÄ sen. Hänen keisarilliset tassut tepsutteloovat sinne minne ne haluaa. Ihana koira, kertakaikkiaan!!!  Tuonu meirän perheesehen palio iloa ja arvokasta sisältöä. Mutta minoon sellaanen, notta kaikki elämet on mulle jollaki lailla kuninkaallisia. Eläämet....ne on mulle tärkeetä, niinku oon teille jo toimittanukki. Te tiättä, notta mä puhun
eläämille, silittelen ja paijaan. Ja varmahan arvaatta mitä mieltä minoon eläänrääkkääjistä. Eläänten oikeuret on mulle tärkiä asia. Flikka tuos hilian totes, nottei niin piittaa sirkuksesta. Syy siihen on, ku sen olles pieni ,mä vein sen kerran Sirkus Finlandiahan ja siä ei ollukkaa norsuja ja tiikereitä, niinku Jasu oli luullu. Mä siihen, notta, " Jaa..enkö mä sitte silloon aikoonansa kertonu miksei oo hyvä juttu, että kyseesiä luontohon tarkootettuja eläämiä olis sirkukses?" Flikka siihen, notta, " JOO, KYLLÄ KERROOT ja se luento oli pitkä. Jos olisin esittäny kysymyksen automatkalla Raumalta lähärettäes, olisit ollu Laffäärttin kohoralla vasta puolesvälis paatoksellista luentoas. " No mutta....mähän sanoon, eläänten oikeuret ja eläinrakkaus on mulle syrämenasioota. Allaoleva kuva on sitte toristusaineestoa. Tällääsiä flikkoja kasvaa, eläänrakkahasehen sukuhun. Luento kannatti.

Notta sellaasta. Palioki mä voisin ittestäni tänne toimittaa. Pääkohorat te tiättä. Mä oon kiiluvasen perähän oleva harakka. Mä tykkään tämän tästä leijaalla arjen yläpuolella. Silti mullon jalat vahavasti maas. Eteläpohojalaaset juuret varmistaa, sen notta minoon tosipaikan tullen vahava nainen. Voimani mä ammennan kaikesta komiasta, rakkahista, synnyynpitäjästäni ja ystävistä ja tietenki .... eläämistä. Kateus ja karehtijat sitävastoon sitte taas syöö mun voimia. Sentähäre sellaaset pyrin pitämähän ittestäni vähintään käsivarren mitan pääs. Vaikka toisaalta, eikö sitä pruukata sanua, notta sääliä saa ilimaaseski, mutta kateus, se pitää ansaata. No...tiä sitte, mä mieluummin kattelen lakialle, ku joku oikeen karehtii. Sillä niinku äitee on opettanu, ketää ei pirä karehtia, kyllä jokahisella on omat murehensa. Niin on mullaki, kuinkas ny muuten, minähän oon oikeen ammattimurehtija. Mutta kaikki väliaijat mä sitte pyriin nauttimahan elämästä, arjen pienistä iloosta ja sitte ku on juhulan aika, silloon laitetahan ne korkkarit kattohon. 

Näin on vuosi taas vierähtäny meikälääsen elämäs. Kyllä siinä palaset on kohorillansa. Tarpeeksi on ollu bling blingiä, suklaata, punaviiniä, rakkautta ja naurua ja ilonkyynelehiä. On niitä ottaryppyjenki aiheuttajia ollu ainaki sevverran, notta jalaat pysyy tukevasti maas eikä totuus unohru. Enkä mä ikänä pirä mitää ittestänsä selevänä. En mitää!!! Minoon kiitollinen JOKA PÄIVÄ mun rakkahista, omasta korosta, terveyrestä, vapauresta,...kaikesta sellaasesta. Mikäähän nuosta ei torellakaaa oo ittestänsä selevää. 

Näihin kuvihin, näihin tunnelmihin. Siinon kattavasti vähä kaikkia, Cheek-tunnelmista sviitis, äiteen työnä kuvattuuhin Teuva-sukkkihin. Onnensirpalehia mun matkani varrelta.

Täältä tullahan elämä. Minoon valamis ottamahan vastahan mitä annetahan. Tällä ikää sitä näimmä osaa nauttia niistä arjen pikku timantiista. Vaikka..ei mua yhtää haittaa, jos Tarkka ostaa välillä mulle jonku isoomman tai eres keskikokoosen timantin. Eli TIMOOO, saa ostaa.

Matkoos ystävät tunnetahan

Maattelin ny vähä muistella kulunutta kesää ja sen myötä tehtyjä reissuja. Vaikka ei se reissaaminen tosiaankaa aina sitä tarkoota, notta pitää lähtiä toinen toistansa eksoottisempihin paikkoohin tai eres Suomesta kiertää niitä "pakollisia" nähtävyyksiä. Joskus voi aiva läheltäki löytyä se onnistunusen reisun kaava. Ei soo se  reissaamisen tarkootus  notta lomien jäläkihin saa sitte köyhille trossata mihinä siton oikeen oltukaa. Tuloo aina tällääses yhteyres mielehen pikkuvelii, joka joskus ala-asteella koulus kesälomien jäläkihin kertoo ollehensa Norinkyläs siinä ku muut porukat olivat ollu Kreetalla, Särkänniemes ja kaikis maharollisis puuhamais ja kuka mihinäki. Make oli ollu Norinkyläs Teuvalla ja oli saanu lomallensa siä täyttymyksen. Siinoli mun mielestä kiteytyny se reissaamisen tarkootus, notta itte on saanu syrämehensä jotaki evähiä. 

Mutta tuo sananlasku, notta matkoos ystävä tunnetahan....son muuten kans Taivahan Tosi. Mehän isännän kans lähärimmä kolomen kuukauren seurustelun jäläkihin kiertämähän asuntoautolla Suomia. Eikä silloon torellakaa ollu autot sellaasin mukavuuksin  varusteltuja ku nykyään on. Siinä sitte muutamat mainittivakki ( toiveikkahina? ) notta; " No niin...saa nähärä kuinka nuoren parin käyrähän, joko tuloo ryppy rakkautehen siä askeettisis olosuhtees, siä kuuluusis matkoos, johona ystävät tunnetahan..."  En sitte tiä muista rypyystä, ku niistä joita naamavärkkihin on tullu...mutta rakkautehen meille ei oo isompia ryppyjä ilimestyny. Tuos aluus on kuva ny viikko sitte teheryltä asuntoautoreisulta. Vuosia siitä ensimmääsestä karavanarikokemuksesta onki jo kakskytäneliä ( 24!!!!!! ) vuotta, mutta EI TUNNU MIHINÄÄ!!!  

Sevverran muhun on vuosien myötä tullu tuota brittisarjan Hyacinth Bukeen vikaa, notta reisuhun pakkaan omat hienostunuset Arabiani ja tuikut poltetahan johonaki Iittalan lyhyrys. Ja värisisilimää käytetähän. Mutta mä sallin meille kermaperseelyn. Moomma niin monis liemis keitetyt ja isäntä tahkoaa töitä hullun lailla, niinku yritäjät pruukaa teherä. Notta silloon ku me lähäretähän reisuhun siä pitää olla pelit ja vehkehet ja muvavuuksia, muuten meirän on pareet olla kotona niiren mukavuksien ääres. Ei me viitti lähtiä kärsimähän ja seleviytymähän enää mihinkää ( ja Hyacinth mus ei ikänä oo tykänny sellaasista "selviytymisreisuusta" siksipä mä olinki niillä harvoolla festarireisuullani se ruttuturpaanen ilonpilaaja. ) 

Niin ja tästä kuvasta sevverran notta reissuus pystyy muuten määritelemähän, koska oomma riittävän eteläs. Täs kyseeses otokses oomma perheen voimin Latvias, Riikas. Ja kuva on sikäli legendaarinen notta mä särpään olutta. ( ruokajuomaksi, notten mä ny mihinää varsinaases kantokunnos ollu )  Minen hurjan nuoruuteni jäläkihin oikeen ihimeemmin piitaa oluesta. Mutta eteläs sitte voi tuopillisen juorakki. No ny sitte Latvias flikka kattoo mua hetken ja totes viiltävästi; " Jahas äiti, moomma sitte nähtävästi ny RIITTÄVÄN eteläs. .." Joo Latviasta tuli ny sitte virallisesti se paikka, joka on leveyspiiriiltänsä riittävän eteläs jotta Virpin kärestä löytyy olutlasi. 

Näis kuvis ei olla mihinää eteläs vaan kulukaa aiva Viitasaaren apsilla. Yövyymmä asuntoauton kans siinä likillä ja ihimettelimmä kuinka Suomen kesäyö voikaa olla kaunis. Mutta vaikkolis kuinka komiaa nähtävää, niin minen ikänä kieltäyry jätskistä. Kattokaa kuinka keskittynysenä mä nykki aukoon tuota, kaikki muu ympäriltä on unohtunu, Virpi keskittyy ny JÄÄTELÖHÖN...juoksulenkillä siitä sitte yritetähän hankkiutua erohon...sitte joskus myöhemmin. 

Kuunsiltaaki siinä bongaaltihin puolin ja toisin. Ja romanttistaki oli, siitäki huolimata, notta isäntä väitti, ettei mun kuva kuunsillasta onnistu auton klasin lävitte. No kattokaa itte, onnistuuko. Yläpuolella isäntä yritti kans vangita kyseestä siltaa.  Näkyy se siä mun suuren egon ja blondin pään takana. 

Täs onki sitte kuvasarjaa meirän viimepyhänaijan matkan PÄÄTARKOOTUKSESTA: Molimma matkalla Powerparkkihin kattomahan, millä komiat ajeloo. Tottapa  me pysähryymmä lakialla moneski eri Outletis josta ostatin isännällä erinääsiä Arabian ja Kultakeramiikan kuppia ja kippoja. Isäntä jo suunitteli keittiönkaappien hyllyyhin jotaki vahavikkehia, ku niin palio kippoja piti ostaa ja lupas painaa kaasua seuraavan Outletin kohoralla, koska joka kerta ku käytihin "vain kattelemas, isännän kukkaro keveni " Omaa korttiani vingutin Keskisillä, LUONNOLLISESTI NY!!! Ku kerta pohojanmaalla ollahan. Ja VOI ,ku mä tein löytöjä, Keskisen valikoimat päheitten vaatteiden osalta ei petä mua koskaa!!!! Mutta koska isäntää oli kirutettu kaikenmailmankaupoos, niin oli vähintäänki KOHTUULLISTA, notta isäntä sai kaikes rauhas taantua pikkupoikavaiheesehen komeeren rekkojen äärellä. Ja mikäs siinä, kyllä mäki tykään komeeta kattella. Sillä komeeta nuo on, siitei pääse mihinkää. Ja oli mulla siä jotaki viä komiampaa ku rekat. Nimittään mun RAKKAHAT SUKULAASET, Kytösen poijat Fyrrykyrööstä. Niiren kans oon flatkottanu jo aiva pikkuflikasta asti. Ja oli vähintäänki virkistävää, notta vuoret ei oo meirän flatkottamista mihinkää muuttanu. Pienenä Timpan kans leikittihin useen pikkuautoolla yhyres ja Tapio puolestansa ajeluutti mua useen apinaratsunillansa.  Viäki näimmä poijat tykkää autoosta, mutta apinaratsuni on vaihtunu näimmä johonki muuhun ja Timppa leikkii vähä isoommilla autoolla ku silloon seitkytluvulla. Moomma sellaasta porukkaa, notta täytämmä koko ilimatilanki ku sille päälle satumma. Nimittään ku lähestyymmä Alahärmää mä havaattin heti, notta joku lentokones vetää peräsnänsä jotaki lippua. Tierustelinki sitte isännältä, notta kosiiko se mua uurestansa? Mutta isäntä se ei ollu, eikä eres kosinta. Mutta kyllä veri meihin päin veti Kytösen poijat siä mainosti taksiansa. Ja eihän me eres oltaasi me jonsei siinä sitte olisi tullu massatapahtumas mielehen, notta nostetahan ny toki se Kytösen lippu viä tua 90 metrin korkeures käymähän, ku kerta naiset sinne halus mennä. Meirän isäntähän sen ajatuksen isä oli ja OLI HYVÄ IREA!!!! Viä ku olis laitettu sinne Rakennus ja Saneerauksenki lippu liehumahan niin AVOT!! NO...ens kesänä sitte.

Ja saatihin se lippu ilimahan ja se kosintaki nähtihin. Notta mitä sitä ihiminen enää enempää vois reisulta toivoa. Keli oli täyrellinen ja me pohojalaaset....mitä tuos ny, moomma aina täyrellisiä, jonsei muuta niin ainaki omasta mielestämmä. Ja se piisaaki meille. Tämä päivän jäläkihin olin tosin niin uupunu, notta ku isäntä romanttisesti kaatoo meille autolla viinilasilliset ja sytytti tuikun, niin mä sitä vastoon sammuun. En ny siis sillaa SAMMUNU you know. Molin vain niin väsyny, mutta onnellinen täyrellisestä päivästä ja rakkahien sukulaasten näkemisestä pitkästä aikaa. Oli NIIIN mukavaa tavata fyrrykyröön poikia. Johonaki mun korvis kaikuu unten rajamailla, aika joskus seikytluvulla ; äiti murehtii ku olin lähäröös Tapion ja Timon matkahan Poikien äitee, mun Terttu - kummitätini totes äitille tuolloon osuvasti; " Älä ny Lissu kokoaijan murehri, jos tuo flikka lähtöö kyröön poikien matkahan, et sä sille mitää voi." Ja tänään mä olin osan päivästä kyröön poikien matkas. Ja niinku havaattetta ei mun kuinkaa käyty. Kiitos Tapio ja Timo ja koko teirän poppoo MAHTAVASTA ehtoosta. 

Ja näin näitä matkoja ihimiselle kertyy, johona ystävät tunnetahan. On pitkiä matkoja, on lyhkääsiä. Ja sitte on se elämänmatka. Se ei oo aiva sama, kenenkä kans sitä kulukoo. Mutta matkaalu avartaa. Reisun päällä näköö palio ja mikä parasta, reisusta on kiva palata kotia. Lämmittää vaikka palju ja olla iloonen notta matkaseura on parasta, SE oikia. 

Luopumisen tuskaa

Otsikko on dramaattinen....mutta niin on kulukaa kirioottajaki. Minen oo ikänä tykänny hyvästelyystä, lähtemisistä ja kaikista sellaasista, mikkä vähääkää liittyy tuonkaltaasihin seremonioohin.  Mä nautin enemmän orottamisen tunteesta, siitä, ku joku ihana on viä erespäin. Sitte ku se ihana on siinä, mä yritän elää sitä hetkiä, mä koitan vaalia sitä, pitää sitä kämmenellä niinku haurasta perhosta pirellähän. Sitä kattotahan, sen kauneutta ihaallahan, mutta sen siipiä ei pirä pirellä, sen läsnäolosta nautitahan ja ku aika tuloo se pitää päästää lentohon. Samoon on kauneimpien  hetkien kans, niitei pirä liikaa analysoora ja pahkuleerata, niiren pitää vain antaa tulla ja olla. Niistä pitää nauttia silloon ku ne on ja talletttaa ne syrämen siihen sopukkahan, josta ammenetahan voima niihin pimeempihin hetkihin. Niihin hetkihin, ku pimeys on pimeentä ku sielus on synkkää. Perhosten kuuluu lähtiä lentohon, samoon aijan kuuluu mennä etehenpäin, senkummemmin kyselemätä sulta, notta sopiiko se vai ei.

Niinku havaattetta minoon liittäny tähän surenkorento-aiheesia kuvia. Tuo yläkuvan muki on siitä Iittalan sarjasta, jonka otan esille aina ku SE lähestyy ja kesä alakaa olla loppupuolella. Alemmas kuvas on Jasminan kuvaama korento, joka huilas hetken meirän uima-altahan laiturilla. " SE" on siis tietenki syksy. Rakastamani surenkorennot ovat niitä olentoja, jokka aloottavat mun kesänhyvästely - seremoniat, pitkän kaavan mukahan. Se on mun valuvika, inhoamieni hyvästelyjen pitkittäminen ja etukätehen murehtiminen.  Siiton jo vähä aikaa,ku istuun täs parvekkehella ja kuuntelin kotopihani ääniä iltamyöhäällä ja orottelin perhostani kotia. Siältä Hän pian saapuikin. Mä olin hengitelly syvähän, vetäny keuhkoohini parasta huumetta ikänä, kesäyötä. Mutta kyllä mä tunsin nuos kesäyön tuoksuus jo sen.....mutten halunnu lausua sitä äänehen, en tohtinu. Sitte ku tuo perhonen istahti parvekkehelle mua vastapäätä se kattoo mua silimihin ja kysyy; " Äiti....tiäks mitä, vai uskallanko mä sanoa ja masentaa sua....mutta tää ulkona....tää tuoksuu jo vähä syksy...?"  Muumipeikko mun sisällä käpertyi tuolla hetkellä pieneksi palloksi ja kieltäytyi uskomasta tuota tosiasiaa. Ei, EI VIELÄ!!!!!!! Mutta totta se oli, syksyn ensituoksut oli jo ilimas, oli, vaikka vain etääsenä aavistuksena, mutta sieltä se oli tulos. Vilijonkka johonaki mun syrämen sopukas  rupiaa jo kattomahan koska kaikki kesää varte pihahan aseteltu mennähän koriaamahan pois, sisälle, kellarihin turvahan. Mitäänhän ei saa jättää pihahan syysmyrskyjen riepooteltavaksi, EI NIIN MITÄÄ. Se ku kaikki pienet sulooset kesätavarat ovat talles kellarin suojis, se tuoo Vilijonkalle turvallisuuren tunteen. Sitte voiki sytyttää tuikut ja kattella terävä nenä värääten verhon raosta, myrskyä ja paheksua salaa niitä Hemuleita, jokka jättää omaasuuttansa huolettomasti pitkin pihaa. ( Tämä Vilijonkkahan on naimisis sellaasen Hemulin kans ) Tosin täs tapauksen Vilijonkka on keränny sen Hemulinki tavarat, koska asuu samas taloures sen kans. Ja se muumipeikko, se on pienellä kerällä johonaki sieluni turvallisimmas sopukas ja uskoo vahavasti lupauksehen uuresta kesästä. Joo, minoon muumini lukenu monikertooohin ja tuo Vilijonkka-kuvaus on yks mun lempikohtia, jonka luen varmahan joka syksy, ulukomuistista.

Nuo surenkorennot, non mun mielestä joinki niin sanoonkuvaamattoman kauniita. Non mun mielehen jo siitäki syystä, että ovat aina kylän kohoras komiaa. Ne pärähyttelöö siipiänsä ja niitä esiintyy niin lumoavan komees väriis, notta pitää olla joko erityysen paatunu tai sokia, jonsei sitä havaatte. Täs ku olin viikolla juoksulekillä ( nii-in johonki ne jäätelöt, viinilasilliset ja muut herkut pitää yrittää lymyttää ) niin olin johonaki vaihees varsinaasen korentoparven keskellä. Musta tuntuu, niinku niistä melekeen jokahinen olis käyny koskettamas mun hikisiä käsivarsia. Tähän on tietysti varmahan joku tylsä luonnontieteellinen seliitys, mutta minen piittaa sellaasista. Mulle niiren hipaasut tarkootti sitä, notta ne kävi jokahinen lohoruttamas mua. Ne sanoo; " Virpi,älä itke, ei kesä ihan viä lopu. Meki täs viä lennellähän. Mennähän yhtä matkaa ny hetken, ei murehrita Virpi, ei tänään, Tänään on viä kesä, otetahan siitä kaikki irti, jooko Virpi? "  Niin, notta luonnontieteelijät, äläkää vaivautuko. Ei kannata, mulle on turhaa järkeestää näitä juttuja. Mähän juttelenki korentojen kans, mä vastasin niille ja lupasin YRITTÄÄ olla murehtimata. Kattokaas mullon mun oma torellisuuteni, jota mä katton. Se on varsin sadunomaanen. Mullon sellaanen sielu, joka on mallia hauras ja herkkä. Sellaaset sielut on useen törmäyskurssilla kyynisyyren ja faktojen kans. Sellaasia mä juoksen karkuhun. Hmmmm.....minkähänlaasen riaknoosin mulle  joku sykiatri oikeen kirioottaaskaa. Ei niirenkää tartte, eteläpohojalaasena kiriootan riaknoosinki ITTE. Minoon keskivaikiaa kotoikävää ja  eroaharistusta poteva naisihimnen, joka toisnvuoroon on vähä liika herkkä tähän mailmahan. Mutta eteläpohojalaasen vereni turvin mä seleviän pystypäin, kumminki ja kaikesta huolimata.

Ja ne perhoset.... niitä kaunokaasia mun sitte syksyn pimeenä iltoona on ikävä. Tämän kaunottaren kuvasi Jasmina. Jokaasen näkemäni mä oon kumminki tallettanu syrämeheni. Perhosihin tiivistyy niin palio komiaa ja herkkää. Kuinka ainutkertaasta ja ohikiitävää kaikki on. Itteasias sellaastahan kaikki on. Eileen ku olin keskellä iloa ja naurua kotopaikkakunnallani, niin seliittämättömästi joku mollisointu soitteli mun sielun syöveriis. Mä kuulin sen soinnun vaikka mua vastapäätä oli mun paras ystäväni, ystävä jo lapsuusvuosistani alakaen. Tottakai me nauroomma ja hörskötimmä, mutta eihän siltä tosiasialta voinu välttyä, että meirän lapset olivat kukin omis menoos ja me olimma tää miestemmä kans, keskenämmä, iliman lapsia, jokka itteasias ovat nuoria jo ei mitää lapsia. . Joku ympyrä oli sulukeutumas. Nähtihin muitaki samanikääsiä ystäviä ja siinä auringonsäteeren leikitelles meirän hiuksilla läsnä oli kumminki myös seliittämätöön haikeus ja jonkuasteenen luopumisen tuska. On se aika, ku linnut lähtöö pian etelähän ja sekää ei riitä, ne omakki linnut ovat pian lähäröös kotopesästä, sen KUULUU mennä niin, mutta sielua riipii.  On se aika, ku äkkää, ettei vanhemmat oo ittestänsä seleviä, eihän mikää oo koskaa, mutta joinki ny tämä aihe oli kovin läheenen ja se tunne käsinkosketeltava. Oli ,vaikka  nauru kajahteli korvis ja siirrettävien saunojen tapahtumas piiput savus ja soitto soi. Siinä taas kerran piirtyy mun silimihin kuva musta ja Helistä seisomas Riipinkyläs tienvarres ja kattelemas taivahan kirkkahia tähtiä. Me haaveeltihin ja ihimeteltihin, kaks pikkuflikkaa, mitä se elämä meille tuo. Me oltihin orotusta täynnä. Mutta niin eileenki, siä auringonpaistees ja naurus, kyllä me viä haaveeltihin ja ihimeteltihin. Ja ollahan me ny toki viäki orotusta täynnä, me ollahan jo saatu palio, monta meirän unelmaa on toteutunu. Me ollahan nykki keskellä elämänmakuusta elämää. Ja elämähän kuuluu kaikkia muutaki ku vain ainaanen ilo ja nauru. Kyllä ne mollisoinnutki sinne kuuluu ja se käsittämätöön haikeus.

Elokuun pimenevät illat ovat käsillä, samoon pikkuhiliaa myös arki ja työ. Erityysemmin en tykkää ajatuksesta, mutta sitte taas...eihän se loma tuntuusi lomalta tai juhula juhulalta iliman arkia ja työtä. On sitte taas mitä orottaa, siitähän mä tykkään; mukavan orotamisesta. Ja onhan ny arkehenki sentähän sijootettu niitä arjen timantteja, joista useen kiriootanki. Kyllä mä niitä arvostan, mutta ny annetahan mun rauhas aloottaa kesän hyvästely. Pimenevis elokuun illoos on puolensa, voi sytytellä tuikkuja tuvas ja lyhtyjä puutarhas. Ja ku on vierellä rakkahia, ei se mörkön istahtaminen sinne ruusupenkkihin kirpaase niin kovaa. Huomiseksi on kumminki luvattu viä hellettä ja mullaki on viä vähä lomaa jäliellä,joten tairan lähtiä koiran kans kävelöhön ja kuuntelohon, kuinka ne surenkorennot meitä lohoruttaa. Ja tiärättäkö, mitä eileen ehtoolla myöhään opiin, ku puutarhasnani käveleskelin. Mä opiin miltä tuntuu, ku yöperhosen siipi lepattaa aiva korvanleherellä. Kuvitelkaa itte....Turha kai mainita, että mä toivotin sille turvallista lentoa ja taas sain lisätä yhyren kauniin kesäkokemuksen syrämeni sopukkahan. Yöperhosen siiven lepatuksen ääni ja sen kosketuksen hauraus...niitä mä muistelen silloon ku muumipeikko mun sisällä käpertyy niin pieneksi palloksi, että aiva itkettää. Ihanat muistot kesästä kuivattaa kyllä kyyneleet. Tämä oli ny osa mun kesänhyvästely-seremoniaa. Toisten mielestä keskellä kesää, mutta niinku mä sanoon, mä murehrin jo etukätehen. Tälläänen minoon, ei sille mitää voi.