Minoon ammatiltani kansankynttilä. Kasvatustieret on aina kiinnostanu mua ja minoon monenlaasilla luennoolla toki istunukki tua seminaarinmäjellä. Aiva stipenrin kans mä siältä mäjeltä lastentarhanopettajaksi valamistuunki. Stinpenri kouras ja elämä ja unelmat eres mä siältä mäjeltä kävelin kohti unelmiani. Maattelin, jotta NYT mä TIÄN KAIKKI, AIVA KAIKKI. Mullon plakkaris kaikki viisauret mitä kakaraan kans tarvitahan.
Mutta joo....kyllähän te arvaatta. Torellisuus tuli vastahan ja mä tipuun korkialta ja kovaa. Kattokaas ku ei meillä opettajilla ookkaa mitää kikkakolomosia siä takataskus. Ei, vaikka siä samas plakkaris olis kuinka plohtevat stipenrit. Ja sitte, ku opettajuuren lisäksi musta ittekki tuli Äiti, mulle valakes monta asiaa. Ilimanmuuta se, että on ittekki äiti vaikuttaa siihen opettajuutehenki. Ja mun mielestä pelekästänsä positiivisella lailla. Täs pitää ny sivuhuomautuksena sanua, jotta opettajat on sellaanen ammattiryhymä, johonka liitetähän voimakkahia stereotypioota. Ja ny onki hyvä muistaa, että mun työminä ja tämä blogiminä ovat sitte kaks AIVA eri asiaa. Sitte on viä se mun kotominä, jokon luku sinänsä. Mä pirän ne kaks asiaa täysin erillänsä. Ja kotominä tuloo aiva erikseen.Työstäni tykkään ja siinä viihryn. Mutta vähintään yhtä tärkiää on tämä oma vapaa-aikaa. Ne tasapainoottaa mun elämää, tartten nämä molemmat osa-alueet.
Mutta nyssitte siihen mun lempiperakokiikkahani. Kuten sanoon, minoon monillaki luennoolla istunu ja monia viisahia asiantuntijoota kuunnellu. Monet aihetta käsittelevät kiriat oon plarannu....mutta... Kyllä sieltä yks asiantuntija nousoo KAIKKIEN MUIREN yläpuolelle. Hän ei tosin oo julukaasnu yhtäkää kiriaa, eikä sen puolehen oo luennoollakaa kulukenu. Mutta sen voin sanua, jotta jos tämän henkilön luennoolla olis käyty, mailma olis aika palio pareet paikka. Tämä luennootsija on nimittään Lissu, mun rakas Lissu-äitee. Voi taivas!!! Nymmä vasta lujin, mitä moon kirioottanu; " mailma olis pareet paikka, jos Lissua olis kuuneltu " Eli jos kaikki kakarat olis saanu samanlaasen kasvatuksen ku mä ja sitämyötä olisivat sellaasia ku mä niin ..... Jos mailma olis täynnä Virpejä, olis tää asiat paremmin. EI, EI, EI!!!! Äläkää ny, EMMÄ SITÄ TARKOOTA!!!! ( näin heleposti niitä väärintulukintoja sitte syntyy nuosta päivänpolttavista aiheestaki. Lukoo ku piru raamattua, pruukas isä sanua innokkahimmista akiteeraajista ) Mutta siis, JOO ... mun pointti oli se, että jos mun äitinkaltaasia äitejä olis enemmän niin tää olis paratiisi. Meiton viis onnekasta, joillon tämä äiti. Äiti on melekeen ku enkeli. On se, aiva oikiasti. Me viis voimma sen allekirioottaa,
Meille on tuttua Lissun-perakokiikka. Silloon ku mä rupesin ainokaastani orottamahan äiti sanoo mulle; " sitte vasta, ku sä sen käsivarsilles saat sä TIÄT, mitä on rakkaus " Ja NIIIIIIIIIN TOTTA!!!!!! Minoon ny kahareksantoista vuotta tienny tuon osa rakkauresta. Mä tosiaanki TIÄN, mitä on rakkaus. Son se tunnet sun syrämes, ku kuuntelet ekaluokkalaasen innostunutta pulputusta kaakaomukin takaa, selostetahan koulupäivän tapahtumia. Son abiturientin nopiaa ja elämäninnosta pirshkahtelevaa toimitusta koulupäivästä ja tulevaasuurensuunnitelmista. Ja ku mä siinä oon läsnä ja kuuntelen, mä tunnen sen tua syrämeni sopukas....suunnattoman, äärettömän suuren rakkauren lastani kohtahan. Nuo tuikkivat ruskiat silimät. Non mun elämäni valot. Mun rakas neitoperhoni.... Mitä mä muka tiesin rakkauresta ennen Häntä.
Äitinrakkaus, son se kaikkeen airoon perakokiikka. Äiti ei oo meitä lapsiansa ikänä lyöny. Mutta ei meilloo mikää vapaa kasvatus ollu. Ei äiti oo mikää lössö nahajus ollu. On se rajat osannu laittaa. Äiti on PUHUNU meille. Opettanu asioota PUHUMALLA ja TOIMITTAMALLA.Son ollu meirän kans. Ei me oo tieretty mistää lasten "osallisuuresta" " lapsilähtöösyyrestä" ei meilloo ollu "kehittäviä" harrastuksia ehtookauret niij`jotta kalenteri on huutanu hoosiannaa. Ei meilloo ollu "viriketoimintaa" tai mietitty, onko meillä ny niitä sosiaalisia vuorovaikutustilaasuuksia varmahan tarpeeksi. Minoon käyny kakarana seurakunnan kerhos ja kulukenu siä äiteen mulle ostaman hiirilaukun kans. Sisällä oli aina ihanat äitin tekemät evähät. Muistan viäki, kuinka hyvältä maistuu se voipaperihin tarkoon kääritty makkaravoileipä. Ja muistan senki, minkälaasella rakkaurella äiti mulle tämän laukun valitti Vaasasta.
Turhat säännöt ja turha vouhotus, non ollu Lissu-äiteen kirosanoja. Meillei oo ollu mitää erityysiä karkkipäiviä. Silloon on syöty, ku on mieli teheny. Paitti ei tietenkää justihin ennen ruokaa! Ja kattokaas....ku ei muruja oo liikaa alaattu mystifioora, kiinnostus niihin ei ookkaa muorostunu miksikää sairaallooseksi addiktioksi. Sama on päteny telekkariohojelmihin ja muihin sellaasihin Tätä samaa oon soveltanu ainokaaseheni ja hyvin on toiminu. Aiva on ehejät hampahat suus flikalla ja muutenki tasapainoonen terves flikka. Joo, on se. Siitäki huolimata, jotta lujin sille CSI-sarjasta tekstitykset ku soli eskarilaanen. Ei siitä tullu hullua. Stipenri takaplakkaris seki lähti yläkoulusta lukiohon. Ja ny onki sitte abi-kevät. Eikä se aiva huonoon paperiin siältäkää taira lähtiä.
Oikiat asiat on ollu Lissu-äireen perakokiikas tärkiämpiä, ku tuollaanen "napiilla pelaaminen" Ne täs elämäs vaikuttavat OIKIAT asiat äiti on meille opettanu. Hyvyyrestä ja rakkauresta oomma oppinu palio. Me tiämmä, kuinka eläämiä kohorellahan. Meirän kotona on AINA kunniootettu pienempiä. Eläämet ei oo ollu ikänä mitää "leluja" niihin ei oo koskaa suhtauruttu "elukoona" Niinpä onki täysin luontevaa, että Lissu-äiteen lapsenlapsi hoivaaloo siilinpoikasia. Ja että meillon palavottavana kiinanpalatsikoira, joka kyllä TIETÄÄ olevansa palatsikoira.
Elämänarvoosta äiti on opettanu meille ne tärkeemmät. Non ne sinivalakooset, ne ei oo oikeen kovaa muoris ny, mutta meillä ne kumminki on äireenmairos saatuna ja oon sitä äärettömän kiitollinen. Ja itteyrittämisen tairon. Mulle on luontevaa olla eteläpohojalaasen yrittäjän vaimona, mä katton monia asioota siitä vinkkelistä. Äiti on opettanu sisukkuutta ja kieltäny toisten karehtimisen. Parahite tämä varmahan tuloo esille, ku räppöösiskoolle täs taannoon esitettihin kysymys, joka koski sen tulevaasuuren suunnitelmia. Tuon sinnikkähän naisen vastaus tuli ku apteekin hyllyltä; " Minoon kuule ajatellu, jotta minen luovuta koskaa " Son pitäny aina puolensa, niinku me muukki sen sisarukset kyllä, mutta kyllä pahananpohojimmaanen teki varmahan jonku ittepuolustuksen ennätyksen ku se suivaantuu joskus vuosikymmeniä sitte, ku naapurinflikka meinas uhkoonahkoonensa ottaa sen rakkahan nuken. Rääppöö leiskahutti pitkää tukaansa ja kariaasi; " Saatana,son MUN neekerinukke!!!!!! " Ja kriuhnaasi nukkensa takaasi. Se istuu tänä päivänäki rääppöön piirongin päällä. Ja niin muuten.... "neekerinukke"-luonnehrinta ei sitte toisaankaa sisällä mitä rasistisia viittauksia. Siihen aikahan pruukattihin sanua niin. Ei lapset sellaasia ajattele. Soli komia ja rakas nukke. Ja on viäki. Niinku mun yks barbie. Sellaanen, jonka äiti lehti-ilimootuksesta bongas ja laittoo mun ja isän Seinäjokehen sitä hakohon. Äiti taisi olla muuten silloon nielurisalekkaukses sairaalas. Siinä ku istuun isän turvallisella käsivarrella pelottavilla Sokoksen rullaportahilla, isä toimitteli mulle pahootellen, jottei sitte välttämätä ymmärrä mitää sellaasista neekeribarbiista. ( eikä isäkää tarkoottanu mitää pahaa, soli aiva puhekieltä siihen aikahan, ei kenenkää halaventamista ) Eikä isä muuten ymmärtänykkää, tulimma takaasi jonku tavisbarbien kans. Äiti kumminki on aina ymmärtäny komian päälle ja ollu sinnikäs....niinpä sitte tämäki aarre päätyy mun leikkiihin ja siitä eläkepäiville mun piironkini päälle. Ja tuo puku tuolla barbiella....äiti on teheny senki!!!! Vuosia myöhemmin äiti teki ja suunnitteli mun hääpukuniki..... Silloon ku olin sitte valinnu ittelleni sen mieluusan Kenin tosielämän barbieleikkiihin.
Lissu-äireen perakokiikka....son kantanu mua tähän asti ja kannatteloo tästä etehenpäinki. Mä koen olevani sopusoinnus itteni ja rakkahieni kans. Minen ihimeellisiä oman kakarani kasvatukses oo hötkyylly. Minoon teheny niinku mun Suurin Idolini, mun äitini. Ja lopputulos näyttää jotakuinki tältä
Meillon mukavaa yhyres aina. Järiestämmä yhtöhööstä kivaa useenki arjen keskelle. Mullon tasapainoonen tytär ja meillon äärimmääsen lämpööset välit. Moon monikertoohin miettiny, jotta MINKÄ TÄHÄRE näin on. Yks on varmahan sellaanen tärkiä Lissu-äiteen perakokiikan oppi, jotta USKALTAA tutustua siihen omahan kakarahansa ja LUOTTAA siihen. Kunniootus on molemminpuolista. Kehutahan ja kannustetahan puolin ja toisin toisiamma. Äiti esimerkiksi kannustaa ja kehuu mua viä tänäki päivänä. Joka päivä äiti-puhelun jäläkihin mä tunnen olevani mailman erinomaasin nainen, ku äitee on mua niin palio ahkeraksi ja erinomaaseksi kaikinpuolin kehunu.Täs ku olimma porukalla siskoon työnä "ysäribilees" ja me siä siskoot ja kakarat vähä jorasimma, äiti kehuu mun tanssi"muuvvseja" niin vuolaasti, että seuraavalla zumbatunnilla kuvittelin olevani vähintäänki Shakira....
Äläkää säikähtäkö!!! Son vähä jouluunen kuva. Ei meilloo enää joulu. Mutta tämä kuva vain on yks mun lemppari ja oli tuas likillä, niin linkitin sen sitte. Täs vain päästähän tähän mun lempiaiheesehen sisutuksehen, Sisustus ja komiaksi laittaminen on kans Lissu-äiteen perintöä. Äitin isä oli äärettömän taiteellinen mies. Hän tosin joutui lähtöhön täältä niin nuorena, etten koskaa häntä tavannu, äiti ittekki oli silloon viä lapsi. Mutta Eino-paapan perintö kulukoo jo kolomannes tai itteasias, ku flikan kämppähän vilikaasoo, niin neliännes poloves.
Täs käyymmä äitin kans loppuvuoresta yhtä puhelinkeskustelua. Puhelun sävy oli joinki herkkä. Aijjankuluku tuntuu silloon aika armottomalta. Aistiimma äitin kans kummakki, että aika kuluu. Tää ei olla ikuusesti. Ja joinki siinä äiti sitte tuli sanoneheksi; " Minoon niin kiitollinen teirän kaikkien mun lasteni hyvästä mausta, ku teirän kodeis käyy, näköö, jotta te kaikin ymmärrättä komian päälle.... " ( Eino -paapan perintö jatkuu.. ) Eihän se ny tietenkää mailman tärkeen asia oo. Mutta komias on kivempi olla. Silimä ja sielu siinä lepää.
Niin.....sellaasta son se Lissu-äiteen perakokiikka. Aiva arkisia ja hyviä asioota. Äiti on kova vähättelöhön ittiänsä. Mutta mä taas haluan nostaa äitiä sille jalustalle jolle se kuuluu, meille parahan äitin jalustalle. Moomma saanu vahavat juuret ja kantavat siivet. Niillä siivillä on hyvä lennellä mailman tuulis ja välillä käyrä huilaamas siä juurillansa, äitin työnä. Siä kaikki on kaunista, hyväntuoksuusta ja turvallista. Siä on maagisen ihana tunnelma. Sellaanen on vain äiteen työnä. Me neliä flikkaa ja ainut poika pirämmä äitistä hyvää huolta. Poika lupas pienenä aina kuliettaa äitiä sitte isoona, valakoosella jenkkiautolla. No....ei ny aiva, kyllä auto on huomattavasti maltillisempi perheauto, mutta äitiä se kuliettaa niinku me siskookki. Hellästi talutti nykki äitiä liukkahan pihan ylitte ku juhuliimma yhyren siskoon työnä kaharen Lissu-äiteen lapsenlapsen synttäreitä. Ja palio muutaki tuo poika pienenä lupas. Mm. ettei mee ikänä naimisihin, hommaa pelekästään kuulemma ajokoiran ja kello raksuttaa sen tuvan seinällä. Mutta no joo....kyllä sillä vaimo ny kumminki on ja lapsia. Ajokoiraa ei oo....viä.
Kyllä se parahin perakokiikka on se arjen perakokiikka. Turhanaikaasta on kaikki muu hörskötys. Äireen ja lapsen välinen rakkaus, on jotaki, mikei oo tästä olevaasesta mailmasta ollenkaa. Son jotaki palio suurempaa. Uskaltaa vain rakastaa ja antaa mennä. Siitä se lähtöö. Vähä aikaa sitte mä tuuritin tuota pientä mun sylisnäni. Nyt on neitoperhoni jo oman elämänsä ja unelmiensa reunalla.Juuret on vahavat ja sen siivet kantaa. Ne kantaa pitkiäki matkoja ja kestäävät vastatuultaki. Tottapa ny...son Lissu-äiteen perakokiikalla kasvatettu.
