Jouluaattohon on viikko. Moon valamistautunu jouluhun, samalla antaumuksella ku aina ennenki. Silti......moni asia on aiva toisin ku ennen. Mun vuoteni on ollu kesästä lähtien toisenlaanen.
Viäki mä tykkään kaikesta komiasta. Tykkään tällätä ittiäni ja kotoani. Nautin kaikesta komiasta. Komiahan son tuo enkeliki, joka istuu tuos lipaston päällä. Lipasto on meirän kuraeteeses. Mä taharon, jotta jo kuraeteesestä se alakaa....se kaikki komia. Sen mä ja kaikki meille tulevat kohtaa ensimmääsenä ja näköö viimeesenä ku meillä kulukoo. Näin joulun sarastaes siihen on liittyny Teuvalaasia piipunrassitonttuja menneeltä vuosikymmeniltä ja jouluunen kynttelikkö. Mutta mutta...tuo enkeli, siinon ollu jo alakaapäälle sellaanen valuvika, jotta sen toinen siipi on ollu irti. Son ollu huonoos liimooksis ja näin ollen sen siipi on useenaijjoon puronnu. Milloon kukaki meirän perheestä on saanu sen tippumahan. On voinu vahingos häläpätä tai sitte son puronnu oven kolahruksesta ( vaikkei sitä ovia oo paiskottukkaa. Ja ainut, joka meillä temperamentiltansa on ovien paiskoja on tämä allekirioottanu ja silloon ku moon präiskääsny oven kiinni.....silloonhan on sanomataki selevää, jotta enkelinsiipiä on saanu kattella kuraeteesen laattalaattialta asti ) MUTTA JOKA KERTA SON LÖYTYNY EHEJÄNÄ!!!!! Ikänä minen oo viittiny, keriinny, saanu aikaaseksi (!!!!) liimata sitä herkkää ja haurahis kantimis olevaa siipiä. Siinon ollu jotaki joinki niin vertauskuvallista......ja enteelevää.
Moon kyllä monikertoohin miettiny, jotta KUINKA monta kertaa voii yhyren enkelin siipi purota kovalle alustalle, ennenkö se menöö murtioomille tai aiva kokonansa menöö pirstalehiksi. KYLLÄ. Tänä kulunusena syksynä se sitte tapahtuu. KUINKA VERTAUSKUVALLISTA. Syksy 2016 oli sitte SE syksy, ku tuon kuuluusan enkelin siipi ei enää jaksanu.Soli se sama syksy ku mä kiriootin siitä hätääntynysestä muumipeikosta, jonka palapeli oli menny palooksi. Jonka sormia poltteli lohikärmehen siivet. Kuinka kauan muumipeikko turhaa tavootteloo lohikärmestä? Koska se viimeenki vain luovuttaa? Antaa olla. Mä tuumaalin, jotta kuinka käyy muumipeikon? ( MUN ) kuinka monta kertaa se kerää palapelinpalat, kuinka kauan se kantaa syyllisyyttä kaikesta, aiva kaikesta? Kuinka kauan muumipeikko yrittää koriata rikkimennysen? Koriata ja nöyryyttää siinä samalla ittiänsä. Ittensä nöyryyttäminen ei sovi muumipeikolle, eikä se varsinkaa sovi eteläpohojalaaselle naiselle. Muumipeikko ( minä ) kattoo kyyneltyvin silimin tuota siipirikkoa enkeliä, jonka siipi oli ny sitte lopullisesti eree poikki. Soli puronnu viimeesen kerran. Liimata sen ny toki voii. Mutta ikänä sei oo sama. Ei ikänä enää.
MATKOOS YSTÄVÄT TUNNETAHAN. Sillaa äiti pruukaa aina sanoa. Ja tänä kulunusena syksynä oon sen tosiaanki saanu tuntia omalla kohorallani. On ollu seulonnan aika ja jyvät on eroottunu akanoosta. Son tapahtunu aiva luonnollisesti, mun ei oo tarvinnu sitä sen kummemmin krökytä. Mä näjen tänä jouluna ja ny, kekkä seisoo mun rinnalla. Ja kekkä ei. Joirenki jyvien ja akanooren kohoralla oon ollu yllättyny ja äärettömän pettyny. Tähän tunteehin liittyy tietysti sitä irtipäästämistä ja luovuttamista. Ja nehän on ollu mulle aina erityysen vaikeeta. Muumipeikko mus ei suostuusi uskomahan elämän kylymiä tosiasioota. Ja ne elämän tosiat......ristus, kuinka KYLYMIÄ ne onkaa. Ne jääryttää syrämen, ikihuurtaa ihimisen sielun. Viha ja katkeruus on loistavia elätysalustoja näille tunteelle.Ja ei, ne ei sovi milläälailla jouluhun. Kyllähän mä ny toki tahtoosin toimittaa teille jouluusia asioota. Siitä, kuinka mä morkoolit soiren laitan joulun. Oon tohoruuksis ja tällään jouluusia asetelmia kotoni joka nurkkahan. Saratan kluttuhun mennysiä jouluvalojen johtoja ja huuran perkelehenmoisella äänellä, jotta MIHINÄ NE MUUNTAJAKKI TAAS ON?!! Ja hei....oikiasti...oommä näinki toiminu.Tämänki joulun alla.Tottakai minoon teheny kotiani ikioman joulumaan, jonka kätkööhin oon paennu syrämesnäni olevaa tuskaa. Joulumaas kaikki on hyvin. Kaikki on ystävällisiä toisillensa.
Ja kyllähän tuo huolenhuntu laskeutuu mun hartioolle jo kesälomalla. Ku äitin terveyrentila heikkeni yllättäen. Mutta mikä ihaninta, Hänen terveydentilansa myös koheni ja palautui ihan yhtä nopiaa ja selittämättä, kuin se menetettihin. Tämä on asia, josta oon kiitollinen Taivahan Isälle joka päivä. Mä sain äitin takaasi ja kaikki ne ihanat päivittääset puhelinkeskustelut. Ja komiasta me tykkäämmä kummakki viäki. Ja niistä puhumma päivittään. Äitin lähettämä joulukortti oli ensimmäänen, ku meille tuli. Ja on myös tänä(ki) jouluna yks kauneimmista. Mun mielestä.
Tällääset asiat lohoruttaa mua ny, ku syrämehen on aseteltu muutama tikari pystyhyn. Tämon ny vissihin sitä #elämänkovaakoulua. Mutta EI, minen laita sitä erelleenkää mun naamakiriastatuksehen. Kyllä mä tyyryn olemahan kansankynttilä. Koitan teherä sillä saraalla parahani. Vaikka tällä hetkellä oonki siipirikko ja akut on pahoon latauksen tarpees. Mutta kummasti sitä sitte jostaki sitä voimaa tuloo.
Mä näjin kesällä kauhian unen. Sellaasen ennetunen. Sellaasen ku noustahan sängys tuskasta huokaasten pystyhyn. Ei siinä unikiriaa tarvittu. Marvasin....marvasin tämän. Tätä se tiesi.Tulemuksia on tullu. On pieniä ja suuria. Niinku kiinalaases kirutusmenetelmäs. Niitä huonoja uutisia vain tippuu tasaasehen tahtihin, Ja kaikki ne koskoo mua ja mun rakkahia. Eileenehtoolla ku yksin istuun sisäsaunanlauteella kyyneltyvin silimin iliman rakasta saunakaveria ja rakas pihasauna pihanperällä hohkas kylymyyttä. .....mä koitin koota ittiäni. Kattelin rakkahani tekemää komiaa saunaa ja kuuntelin musiikkia. Mulloli rario päällä ja katos oleva kaiutin toisti mulle sulosäveliä ja sitte tuli.....se KAIKISTA KAUHEEN JOULULAULU. Se, jota isännän kans vihaamma kummakki, Juice Leskisen Sika. Minen oo ikänä sitä ymmärtäny ja mitä vanhemmaksi tuun, tykkäämättömyys muuttuu inhoksi. Ja siinä se renkutus ny sitte tuli. Ku joku itte perkeles olis sen mulle tilannu. Enkä millää viittiny nousta lauteelta kanavia vaihtelohon.
Niinku havaattitta, mä kiriootin istuneheni saunanlauteela YKSIN. Kyllä. yksin olin. Ku kattokaas ny on niin, jotta tämän kaiken kuriuuren keskelle tähän mun tulemusten ja menetysten syksyhyn tuli sitte viä se viimeenen pisara. Soli viime tiistai ku mun puhelimehen tuli SE VIESTI. " Äiti, iskä on tippunu tikkahilta työmaalla. On viety ambulanssilla.." KUVITELKAA. HERRANTÄHÄREN: Vilijonkka mus pyörtyy ja Laitiselaaset muresgeenit maalas mun verkkokalavoolle jo pahimmat uhkakuvat. Kukakki taisin jo mielesnäni tilata ja suruhuntuhunki jo kietouruun. Kyllä siinä sitte onneksi aika nopiaa selekis, jotta leskenpäivät ei sentähän viä koittanu ja saan pitää rakkahani tää. Murtumilla "selevittihin" Laitoon nuanniinku lainausmerkkiihin. Ku kyllä se kulukaa aika kova paikka on, jos sullon käsi ja jalaka pois pelistä. Jotta "SELEVITTIHIN" toresta joo. Kyllä aika moni arjen pikkuasia ja ittestänsäselevyytenäs pitämä muuttaa muotoansa. Joo....meillon nyssitte "laatuaikaa" se siinä vain on, jotta täs laatuaijjas saan sivusta seurata ku mun rakas ihiminen kärsii kivuusta ja elämä on kaikin puolin hankalaa. Kakskerroksises taloos on tehty ny tuleviksi viikooksi asumisjäriestelyjä.Isäntä nukkuu flikan huonehes tää ylähällä, mihinon meirän varsinaaset asuuntilat. Flikka on muuttanu mun vierehen maata alakertahan. Pieni kiinanpalatsikoira.......ei vain raukka oikeen ymmärrä, ku sen rakkahat ihimiset nukkuu "vääräs järiestykses" se yrittää pienes karvakallosnansa järiestää ajatuksiansa ja pitää ny vartiota portahien yläpääs...jotta olis niinku kaikkien lähellä. Ja joo...ON TOTTA, jotta pitää olla kiitollinen, ku ei käyny pahemmin. Asiat voiis olla huonommin, palio huonommin. KYLLÄ, OON KIITOLLINEN, MUTTA OOTTAKO IKÄNÄ KUULLU SIITÄ VIIMEESESTÄ PISARASTA?!!? Siitä, joka saa sun maljan vuotamahan ylitte....ja se vain vuotaa. Son siinä, siinei sitte auta vaikka enkelkuoro hymäjääs sun korvahan. Fakta on ny se, että piparkakkutaloo on se, ainut rakennustyömaa, jota isäntä ny työksensä hetken aikaa katteloo. Ja jokahinen joka yrittämisestä jotaki tietää, voii päätellä, jotta paska juttuhan se on.
Mutta näillä kortiilla me ny pelaamma. Ja mulle on joinki vapauttavaa toimittaa teille tää. Mä kyllä koitan kääntää tämän syksyn tapahtumat voitokseni. Ja tiän, jotta aikaa myöre niin käyki. Mun tarttoo vain oppia päästämähän irti. Luopumistahan elämä on. Mun tarttoo nyvvain luottaa siihen, jotta asiat menöö omalla painollansa. Ja oppia ikä kaikki. Se, mikä tänä syksynä on ollu opettavaasta ja alleviivattavaa, on se syrämen osuus asioos. Ei sitä viisautta koulunpenkiltä ihimiselle tuu. Joskus oikeen korkiastikki koulutettu ihiminen voii olla silkkoa sisältä. Sen syrän on tyhyjä tuulitunneli. Siä asuu vain ymmärtämättömyys ja omahyvääsyys ja non sukua tyhymyyrelle. Sellaasten ihimisten tieltä on syytä muumipeikkojen ja Vilijonkkien väistyä. Niiren syrämet ei kestä sellaasta pahuutta mikä asuu ymmärtämättömis syrämis. Enkä mä oikeen jaksa uskua että tuollaaset ihimiset on eres menos samahan paikkahan ku vaikka muumipeikko. Turhaa on sellaasille Nuuskamuikkusen valoa sytyttää, sellaasehen pimeytehen, mikä on kylymäs syrämes, sellaasehen ei Nuuskamuikkusen valo piisaa.
Oommä koittanu hillitä ittiäni, jotten mä nouse vuorille ja kariaase kotoäänellä; niin...mitähän mä kariaasisin. En tiä.....ainaki mä tiän, jotta mun syrämeni on puhuras vihasta ja katkeruuresta. Mua väsyttää, jotta jourun elämäni poluulle ny kumminki hyväksymähän niitäki tunteeta. Vyyhti on niin solomus ja sekaasin, jotta siton maharotoonta enää selevittää. Apulannan sanoon; " Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla. Siitä kysymys enää tässä kai on, kehen sattuu ja kuinka paljon. Kun on saavuttu siihen pisteeseen, ettei mikään ole varmaa..."
Sellaasia oli mun joulunaluustunnelmat vuonna 2016. Mutta niinku mun rakkahat ystävät on sanonu....päästä irti negatiivisuuresta. Pitää pirottaa matkasta turhaa kuormaa tuovat asiat. Pitää hyväksyä tilannet. Pitää antaa vain OLLA!!! Ja ennenkaikkia.....nauttia niistä rakkahista, jokka sulla on lähelläs nyt. Tytär pitää välivuotta kotona, äitin sain takaasi ja mun rakas, rakas, mieheni. Mä melekeen mielikuvis jo menetin hänet. Oon kiitollinen hänestä ja tiän tänään vahavemmin ku koskaa ennen. Tarkan rinnalla kulien elämäni loppuhun asti ja viä senki jäläkihn. Mä pirän huolta mun omasta Nuuskamuikkusesta, huolehrin, jottei öljy koskaa lopu sen lampusta. Yhyres mennähän. Vaikka läpi harmaan kiven.
Tänä jouluna mä hiliennyn se Oikian joulunsanoman äärelle. Mä toivon viisautta kylymihin syrämihin, jotta sellaset sais anteeksi kylymyytensä. Jotta ne oppiis joskus viä jotaki Oikiaa Jotta pieni pala lämpöä saavuttaas pimeemmänki syrämen. Mä toivon, jotta vihan ja katkeeruuren ja kostamisen tie päättyys. Sillä se tie on pitkä, pimiä ja kivinen. Päättymätöön vihan tie.Muumipeikko mus pysähtyy seimiasetelmansa etehen. Säilyttää syrämehensä kaikki rakkahat. Muumipeikon syrän on aina auki. Mutta sinne pimiälle poluulle muumipeikko ei enää lähäre juoksemahan, ei lohikärmehen, eikä kenenkää perähän.Muumipeikko luovuttaa, ittensä tähären.. Muumipeikolla on valot lyhyryys, sinne valohon saa tulla. Sieltä muumipeikko löytyy, Nuuskamuikkusen viereltä ja sinne se iäksi jää. Ja ku oikeen voimaannun, mä liimaan sen enkelin siiven.
Hyvää joulua teille mun uskolliset lukijat. Lauri Tähkän sanoon toivotan teille näin, " Rakastakaa enemmän, ku vihakkaa" Sillä pääsöö piremmälle.
