Ku aurinko sammuu

Siiton ny viikko aikaa. Seittemän päivää. Seittemän pitkää, itkun täyttämää päivää. On tyhyjää, hiliaasta. Aika on menettäny osittaan merkityksensä. On vain usvaasia päiviä, jolloon tunneskaala heittelehtii ku rikkinäänen ilimapuntari lairasta laitahan.

Niin....mä tuumaalin pitkähän notta, mitä mä kiriootan vai kiriootanko mitää. Kiriootanko mitää tänne. Koskaa ikänä. Kuinka mä voisin jatkaa postauksiani tänne leopardikuosiista ja glitteriistä, hemulihelevetistä ja kaikesta sellaasesta mistoon tänne pruukannu kirioottaa, aiva nuan vain. Niinku mitää ei olisi tapahtunu. KUINKA MÄ VOISIN?!!!! Niinku elämäs pruukaa toisinvuoroon käyrä, onni vaihteloo.  Viiko sitte alakas se kutsumatoon onnen vaihtelu. Meirän perhees suru astuu ovesta sisälle viime sunnuntaina, heti aamusta. Ei se lupia kyselly. Se tuli sisälle, ravisteli sieluja otti meirän syrämet rautaasehen nyrkkihinsä. Puristi tiukkahan ja se tiukka ote pitää ja pysyy ny. Kyllä mä tiän, että siihen otteesehen tottuu. Aikaa myören. Ei se ote kerran saavuttuansa mihinkää häviä, tottapa se aijjan kans vähä hellittää, mutta sinne se jää syrämehen asumahan. Se on tullu jääräksensä, sen kans on nyv`vain pareet sitte totutella elämähän. Ja siitä kirioottamisesta. Niinku havaattetta, mä pääryyn sitte kumminki kirioottamahan tänne. Mulle on sitteki pareet niin. Tämon ollu mun tapani muutenki purkaa mieltäni ja ajatuksiani. Kyllä te tiättä, että mä osaan synkistellä ja murehtia asioota. Se taito mullon ollu jo syntymälahajana. Vahava muresgeeni. Silloon vaharatahan laattianrakoohin ja murehritahan oikeen urakalla. Murehritahan valamihiksi omat ja rakkahien asiat, aiva varooksi. Niinpä oliki 25 vuotta sitte aiva oikiasti enemmän ku siunaus, ku mä astuun nauravaasehen Tarkan sukuhun. Tapasin kylänraitilla komian nauravasilimääsen rakennusmestarin. Mä rakastuun siihen itte asias samantien. Ja eipä aikaakaa, ku se jo vei mun kotiansa näytille. Mä muistan sen ku eilisen päivän. Soli pääsiääsenaikaa. Luovankylähän oltihin sytyttämäs pääsiääskokkoa. Mua tuotihin komiasti Mersulla kylän halaki ja sitte ajettihin punatiilisen taloon pihahan. Tultihin Helmi ja Olavi Tarkan taloon pihahan. Mä astuun taloohin sisälle, ja esti mua vähä jännitti ja varmahan  nuorta flikkaa ujostuttiki. Mutta sitte tapahtuu jotaki, jotaki sellaasta, maagista. Ei tarvinnu enää jännitää,ujostella tai oriaalla mitää eikä ketää. Sieltä tuvan perältä, takan viereltä nousi nojatuolista sellaanen vanhempi mies, soli yhtä hymyä. Sen silimät suorastansa särehtii ja sen hymy ja nauru, noli täysin omintakeeset. Soli se kuuluusa Tarkkalaanen nauru, se sulatttaas vaikka napajäätiköt. Se tuli mua vastahan ja sanoo; " Herrantähäre!!!! Ny tuloo niin komeeta naisia tupahan, että mun pitää tulla sanomahan oikeen käsipäivää..." Niin tuli Tarkan Olavista mun appi. Vaikkaki virallisesti hän tuli sellaaseksi vasta tuosta hetkestä kuuren vuoren päästä, mutta kumminki. Minolin tullu Tarkan sukuhun tuolla nimenomaasella hetkellä.

Mulle valakes pian, jotta Timon isä on poikkeuksellinen mies. Ylipäätänsä Timolla oli poikkeukselliset vanhemmat. Lämmin äiti, jolloli aina, siis AINA syli auki lapsillensa, niiren puolisoolle ja lukuusille lapsenlapsille ja lapsenlapsenlapsille. Mammasta jouruttihin luopumahan vuosia sitte, mutta olipa viä kumminki paappa. Ja minkämoinen paappa?!! Suruustansa huolimata sen silimät nauroo aina, ihan aina. Tällääsen mureskukkaronki syrän keveni aina Luovankylän vieraaluulla noin tonnin. Ja niin sitä sitte tuurittautuu sellaasehen mielikuvahan, että siä Luovankyläs on se Olavi-paappa, son siä aina meitä varte, Tarttoo vain soittaa sille, notta oomma tulos ja otamma koristesnisua mukahan. Ja aina tunti ittensä yhtä tervetulleheksi ku silloon ensimmääsellä kertaa, ku oikeen käteltihinki. Ihiminen on näimmä nelikymppisenäki äärimmääsen vajavaanen. Sitä vain joinki kuvitteloo, että ne ihanat kesät vain jatkuu ja jatkuu ja paapppa on ittestänsäselevä asia. Se on siä meitä miniöötä, kakaroota ja kakarooren kakaroota varte.

Ja sitte tuli SE. Viime sunnuntai. Kammottava viime sunnuntai. Se muutti kaiken. Aiva kaiken, julumasti. Lopullisesti. Soli yks puhelinsoitto vain. Se muutti meirän elämän ja monen, monen muun Olavin rakkahan elämän. Paappa oli nukkunu pois. Ei me sellaasehen oltu varauruttu. Kaikki piti olla aiva hyvin. Paappa oli koko syksyn oma iloonen ittensä. No...joulun välipäivinä mä näjin ensimmäästä kertaa sellaasen murehen häivähröksen nuos alati nauravis silimis, mutta se oli ny vain sellaanen häilährös, jotta mäki unohrin sen saman tien. Olletikki ku Timolla ja Olavilla oli samana ehtoona iloonen ja nauruntäyteenen ilta, ku olivat yhyres muistellu kaikkia vanhoja konhotuksia. Se jäiki sitte viimeeseksi sellaaseksi illaksi. Kyllä täs on olo, niinku olis jyrän alle jääny. Aivot prosessoi vimmatusti tätä menetystä. Syrän ei käsitä ollenkaa, Ei pitkähän aikahan viä. Sitä puristaa ny surun rautanyrkki. On pitävä ote.

Pitää yrittää saara järkehen, ettei Jasminalla oo enää paappaa. Niinku ei oo ny kellää muullakaa Olavin lapsenlapsella. Tämä voi kuulostaa kliseiseltä, mutta jos tuntisitta Olavin, tietääsittä, mistä mä puhun. SELLAASTA paappa ei vain voi koskaa olla kellää, mihinää. Oli vain yks Tarkan Olavi. Timo useen sanooki, että isän juttuja pitääs aiva äänittää. Mutta niin seki sitte jäi.... Mutta kuten Timo totes, ehkä niin oli tarkootettuki. Ne omintakeeset tarinat elää niiren korvis ja syrämis, joille noli tarkootettukki. Kyllä Olavin rakkahat Kakarat, Kakarooren Kakarat ja Kakarooren, Kakarooren Kakarat muistaavat tarinat Lasten Ostajasta, pierinpuista, Seirin Knuutista ja muista legendoosta. Ne tarinat avautuu vain ja ainoastaan Tarkan Olavin rakkahille. Eikä niiren muille tarttekkaa aueta.

Naurua. Olavin tarttuvaa naurua. Sitä mun tuloo ikävä. Emmätiä eres, kuinka mä seleviän iliman sitä. Tuo legendaarinen nauru ja vielä legendaarisemmat jutut, non ollu kulukaa munki voimavarani viimeeset 25 vuotta. Nuo kaikki nauruntäyteeset hetket. Arjen pikku timantit, pyhät ja joulut ja juhannukset. Niihin on antanu aiva oman leimansa se, ku on saanu kuulua Tarkan iloosehen sukuhun. Tämä kuva puhuu enemmän ku mikkää sanat koskaa. Olavin nauru tarttuu tuosta kuvastaki vaikka sitä ei voi kuulla. Tosin mä kuulen sen, jostaki tuolta sieluni syöveriistä. Se nauru on teheny sinne pesän iäksi, enhän mä muuten jaksaasi. En ollenkaa. Vaikka nykki itken niin vuolaasti....... se nauru... se on tua johonaki...lohorullisena musiikkina. Mä voin ny vähä koittaa avata Olavin juttuja teille. Joskus ysärin aluus ku hyvä ystäväni Sari soitti mulle Tarkkahan ja tierusteli mua, oli Olavin vastaus seuraavanlaanen; " Jaa, Virpi.....non kuule Timon kans kuhunetkylypyjä ottamas....ne haki Hietikon Anniinalta loimet ja...."  ( olimma torellisuures saunas Timon kans ) Niin, ne jokka tuntoo Olavin, kuuloovat jo tuon tarinan ja ourommat ihimettelöö, jotta oliko tuo mies terveskää. OLI SE!!! Sen huumorintaju ja jutut olivat omaa luokkaansa. Ja esimerkiksi ystävälleni Sarille avautui Olavin jutut  hyvin ja hän se muistikin tämän keskustelun, näin vuosikymmeniä myöhemmin.

Olavi oli legendaarinen mettämies ja sen kettujeeppi oli aiva yhtä legendaarinen. Mettä oli Olavin kirkko. Siä se aina oli. Ja kuinka monet, monet paistit oomma meki pöytähämmä saanu Olavin ansiosta. Koiria Olavilla on ollu aina. Niin kauan ku mä muistan. Oikeen hyvin pirettyjä ja palakittuja koiria. Mettästyskoiria tietenki. kuinkas muuten.

Mutta yks asia tua Tarkan markilla on kans ollu merkillepantavaa aina. Ihan aina.Nimittään se, että aina sinne on ollu kaikki tervetullusia. Ihan kaikki. Jopa aamutossuaki pienempi kiinanpalatsikoiran penikka. Se oli meirän Lady. Sulatti mamman syrämen hetkes. Ja Olavi.....Niin Olavi, sanoo, notta "pitikö mun viä tämäki päivä nähärä, että mun poika tänne tuollaasen otuksen kantaa.." Olihan se mettämiehelle ihimetyksen aihet, koira joka on täysin hyörytöön mettäs ja sillaa on vain siinä ja möllöttää. Mutta kyllä Olavi tästäki tykkäs.Muistan kerranki, ku Timo oli pihalla ja mä olin Tarkan keittiös. Olavi istuu keinutuolis olokkarin puolella, luki Pohojalaasta eikä tienny mun läsnäolosta mitää. Siinä sitte Lady alakas hiliaa itkemähän laattialla, Timon perähän. Olavi luuli, jota son koiran kans kaharen. Lehti rapaji ( selevähän kurkkas koiraa ) koira inahteli uurestansa, lehti rapaji taas ( uus kurkkaus ) Sitte kuuluu Tarkan Olavin rykääsy ja sanat; " Noh...äläh ny....oos ny....kyllä se sun.....".iski " sieltä pian tuloo... " Minen oikeen tohtinu eres hengittää, jotten vain olisi tätä herkkää hetkiä millää tärvelly.

Harvoon Paappa mihinkää Luovankylästä lähti. Mutta kyllä se häsyyhin tuli,ku kakaroota piti auttaa.
Täski son tää Raumalla Timon veljen kans muuraamas meirän piippua. Ja sen ehtoon meirän evakkokerrostaloon asunnos mä muistan. Olavi kuluki klasilta klasille käret seliän takana. Levottomana ku tarhakettu. Ja ihimetteli ku ihimiset on velehoja, ku näin asuuvat. Ei olisi Olavi ollu kerrostaloon asukki. Niinku en muuten mäkää oo. Mä tartten tilaa ympärilleni, jotta voin hengittää. Kakarooren auttaminen ja niistä murehtiminen oli Olaville ominaasta. Ei se  ny mikää sellaanen mureskukkaro ollu ku minoon. Ei, silloli ilo, joka elätteli, mutta siä syrämen sopukas oli sitte se kaikille isille ja äiteelle ominaanen muresgeeni. Se tuli ilmi kerran sillaa, ku Olavi harmitteli äänehen, jotaki häiriösoittajaa, joka pöhönäs soitteli, myöhään ehtoosin. No,,,,joku sanoo, jotta "ota töpseli pois seinästä, niin yksinkertaasta se on " Tähän Olavi vastas.... " Ei perkeles,  emmä ny sillaa voi teherä. Mitä jos jollaki mun kakaralla olis käyny huono tuuri, kyllä mun pitää silloon puhelimehen voira vastata.. "

Nyt kumminki on tullu se aika, ku Tarkan markki hilieni. Iäksi.Ei sinne enää syty valot. Ens kesänä auringonsäteet laskeutuu tuohon tuttuhun rakkaasehen puutarhahan. Mutta vaikka aurinko kuinka sois säteetänsä, yks aurinko on iäksi meiltä ny sammunu. Nimittään Olavin silimien tuike. Enää ei Timon auton räikötyksehen vastaa kukaa huutelemalla. Ei...viime sunnuntaina tuohon räikötyksehen vastas enää vain puiren humina ja mun itkuni, joka täytti koko markin. Tämän taloon nurkalle ja markille molimma kaikin aina tervetullusia. Koska vain. Siä käytihinki ahkerasti, jos minkäkilaasilla kokoonpanoolla. Nyt kuitenki, tämä markki, puutarha ( joka on aina ollu vihiriämpi ku mihinää koskaa ) se hilieni. Tällä hetkellä syrämen täyttää tuska ja suunnatoon kaipuu ja ikävä. No ....paappa sai nukkua omahan kotohonsa...se lohoruttaa.Jos ny mikää voi täs tilantees lohoruttaa. Tämän taloon markille jää muistot ja ne muistot me saamma pitää mukanamma iäti. Ja onpa meillä sentähän toisemma. Tämä asetelma ei sentähän muuttunu. On vain täyrentyny yhyrellä uurella Tarkkalaasella, ny tosin jo 17-vuotiahalla neitosella.

 Tuon paapan valitteman kuvan ja Jasminan itsensä paapalle askarteleman kortin, joka on paapan seinällä ollu kaikki nämä vuoret. Ne Jasmina otti ny periantaina mukahansa. Mitäs niillä....Ei paappa niitä enää siä kattele. Hoikin sormin, silimät kyyneliä täynnä keräs flikka aarteensa mukahan. Mutta kattokaa flikan naurua tuos kuvas....aito Tarkkalaanen.

Täälä mä silimät täynnä kyyneliä ja syrän surusta raskahana laitoon purkkihin osan Paapan viimeesestä meille keräämästä suppilovahverosaaliista.  Tänne purkkihin ne saa jääräkki. Oli se aikamoonen Paappa. Mä alakaan ny harioottelemahan elämää iliman Olavia. Mutta hietahan taitaa ottaa viä monta kertaa.

Hyvää matkaa Tarkan Olavi, oikeen hyvä matkaa sinne Valon Maahan. Kiitos ku sä olit. Ylypiänä ja onnellisena kannan Tarkan sukunimiä. On ollu uskomattoman hienoa olla sun miniä. Ja kiitos hienosta poijjasta, jonka kans saan jakaa elämäni.Niinku sulle viimeeksi sanoonki, notten tiä mitä tootta sille syöttäny, ku siiton tuollaanen ihanneaviomies tullu. Oliskahan ollu sitä ruisjauho-sokuri- puolukkaseosta. Niin... ruisjauhojahan sä lähetikki elokuus  mun mukana sille kakaralle ( Timolle ) jotta se pysyys tervehenä eikä niin kovaa ressantuusi yrittäjän elämäs.


.

Mihinkä tiikeri rairoostansa tai pantteri pilikuustansa .....

Tai itteasias tämän mun postauksen nimi voiis olla hyeenanaisen paluu. Nimittään tuos kuvas mä poseeraan mun ihanan HM-löytöni, pantteri - TEKOturkin kans. Erellisvuonna ku  onnellisena pyörähtelin tämä silloon uus ihanuus päälläni meirän aulas, isäntä kattoo hetken mun steppaalua ja totes ykskantahan; " Jaha..ny on sitte hyeenatakkiki..."  Joinki tuo hyeena-määritelmä ei kalskahtanu korvahan niin ihqunaiselliselta ja sensuellilta, ku tuo PANTTERIkuvio mun mailmankuvas antaa ymmärtää. Mutta, hyeenatakki....toresta joo...  no hyvät naurut siitäki luonnehrinnasta saatihin aikahan.

Mutta tavoolleni uskollisena, minoon oman tieni kulukija tyylillisesti. Mä tykkään ja oon aina tykänny pantterikuvioosta. Niiren kissamaasuus on torestaki sensuellia ja naisellista. Vaikka onhan niis parodianki maharollisuus. Kaikes on ....aina. Ja mun tuntien meen tietty joskus heleposti överiksi. Mutta osaan myös teherä ittestäni leikkiäki. Ja flikan kans oomma siinä oikeen hyviä. Kerranki, ku yhyres kaupas sovitin sellasta leopardikuvioosta toppatakkia, flikka hiipii mun taa hiliaa ja kuiskas; " Mother....no, it`s wayyyyyy too Yetta.... " Son sisäpiirijuttuja, liittyen yhtehen meirän amerikkalaasehen lempparisariahan, Nannyhyn, johona kyseesellä Nannylla on dementti, mutta iloonen  isoäiti, jollon palio kimallusta ja leokuviota.

Mun postauksen varsinaanen pointti lähti kumminki kulukaa kauppakeskus Myllystä. Molin nimittään siä täs viime maanantaina. Silloon oli oikeen ristuksen kova pakkaanen ja niinpä päätin heittää lemppariturkkini niskahani. Sinne mä sukelsin kauppakeskuksen sykkeehin. Väläppäsin sitä tarjontaa ja nautiin koko syrämeni kyllyyrestä. Tämä päivä olis käytettävänä kulutushysterian alttarille, taustamusiikit soii mun korvis kutsuvasti ja jokapuolella kiilti ja kimalteli. Minen oikeen eres meinannu toittaa, notta mihinkä mä esti ryntääsin.

Sitte tapahtuu JOTAKI .... Siinä, ku olin jo jonkunäköösehen transsihin vaipumas kaikesta ihanasta, siinä samas, samalla rekillä pyörii kaks naista. Toinen niistä piteli jotaki vaatekappalesta ja sanoo oikeen niuruusesti toiselle naiselle; " Tos on kans semmone  kuosi, jota mää en ikin` eläissäni päällein pistäis..... " Toinen yritti selevähän toppuutella kaveriansa ja pinaji jotaki sensuuntaasta, ku että; " No..älähän nyt sano... " Sitte mä nostin katseeni .... joo-o!! Justihin sellaanen puolivittumaanen hymynkares huulillani ( flikka aina sanoo, notta son yks mun hyytävimpiä ja vittumaasimpia ilimeetäni )  ja kattoon, notta MIKÄHÄN se SELLAANEN kuosi nytaassitte olikaa .... ? Olletikki ku se kaveriki oli jo aiva sennäköönen, notta se tarttoo pian lisähappia. Ja aiva oikeen, justihin niinku mä arvasin, tällä naisella oli ollu hyppysis LEOPARDIkuvioonen pusero, jonka soli ny nopiaa hikisistä sormistansa irroottanu. Ny jos oot sitä sorttia, notta pahootat mieles kovaaki heleposti, lopeta lukeminen tähän. Tai ainaki skippaa seuraava kappales ylitte. Tai sitte, kattele nuota mun lataamia kuvia tuonnempana. Nimittään mä meinaan ny vähä avautua..... Enkä mä meinaa ny olla kiltti, enkä kohtelias, niinku äitee on opettanu. Ei, ku mä meinaan ny vähä sivallella sanansäilällä. Ny on muuten viimeenen hetki skipata nämä sanat, niistä voii tulla haavoja sieluhun....jonset sitte oo itteki hyeenanaisia tai sitte sellaasia ymmärtävä mies, siinä tapaukses sä ymmärrät kyllä ja kestät tämän.

Noli kulukaa ku hirastetusta vilimistä, ne seuraavat hetket. Mä tuijottelin nuota naisia ja ollettikki sitä, "joka ei IKIN```````eläissään pitäis tuot kuosii..." Siinä ku kyseenen harmaavarpuunen alakas saara eres jotaki  muutaki sävyä, kuten punaasta färiä poskillensa se alakas pakittaa tuulipuvusnansa takavasemmalle. Sillaa, ku pruukatahan sanua notta menöö "häntä koipien välis" MÄ jäin siihen rekille seisomahan leuka pystys, vittumaanen hymynkares huulillani ja seurasin ku parivaljakko hävis vissihin häpeellen ( tai ainaki se toinen häpes sen "IKINNNNN ELÄISSÄN" tyypin puolesta )  Harmi sinänsä, notta hävisivät. Sillä tällä eteläpohojalaasella ämmällä olis ollu kyllä pari tarkoon valittua sanaa sanottavana. Niin notta mitäkö minoosin sanonu ... no emmätiä ... kai jotaki sellaasta, notta kahistele ny kuule kuria ruttuturpa, tuulipukuunes toresta loitommalle, kattos KU KOMIAT JALOOTTELOO NY!!!!!! Joo, MÄ TIÄN!!!!!! Oli rumasti ja ilikiästi sanottu. Oli oikeen inhottavasti ja loukkaavasti sivallettu .... mutta ku .... tiättäkö mitä, minäki oon joskus aika vittuuntunu niihin stereotypioohin siitä, kuinka naisellisesti pukeutuvat naiset olis joinki "halapoja" "tyrkkyjä" tai vaikka sitte tuolta itärajan toiselta puolen ( ja mitä siinolis sitte vikaa?)  Ja kuinka monikertoohin oonkaa niihin stereotypioohin törmänny. Minoon johonaki aikaasemmas postauksesnani kirioottanukki, notta kaikki naiset on kauniita, ku kantaavat ittensä kauniina ja ennenaikkia PITÄVÄT itte ittiänsä kauniina. Kauneus ei oo kiinni kiloosta, tyylistä tai mistää muustakaa sellaasesta. Mutta jos on katkera....silloon on automaattisesti ruttuturpa = ruma. Minen oo mikää tuulipukutyypi, mutta mulle on okei, jos joku niis viihtyy.  Ei soo multa pois, mistä ittekukaki tykkää. ( Tuo mun äsköönen purkaus ny oli sellaanen...vihanpäis mielehen tullu, vähältä takaasimaksu sille IKINNNNNN`ELÄISSÄIN-tyypille. Mäkää en ristus ikänä menisi saatana tuulipuvus shoppaalemahan, mutta ennen tätä ärsytyskynnyksen ylitystä minolisin pitäny tämänki asian omana tietonani. Notta sori ny.... )  Enkä mä voisi nähärä ittiäni Marimekon tasaraita yöpairas. Mulle son ehkääsyväline. Tosin sen lamaannutavat vaikutukset saattaa olla jopa strelisaation kans samaa luokkaa. Mutta joo.....joku niistäki tykkää ... mä en. Mä voin rauhas käpertyä stereotypioohin, notta minoon yksinkertaanen flatkotes, sellaanen mitääymmärtämätöön bimboblondi. Kerranki, ku oltihin joskus vuosia sitte lähäröös isännän kans risteelylle, siinä terminaalis istuu mua vastapäätä kaks vanhempaa miestä. Sitte ku isäntä lähti johonaki käymähän, totes toinen mies siinä kaverillensa; " Katso ny, tuonkin on pitänyt nainen itselleen Virosta hommata..." Voitta kulukaa vain kuvitela sen tunteen, ( puolin ja toisin ) ku isäntä tuli takaasi ja mä oikaasin itteni ja sanoon, selevällä eteläpohojammaan murteella; " Eikähän Tarkka lähäretä menemähän tästä....minoon ny kuullu tarpeeksi! " Notta sellaasta.... eikähän sollu ny tarpeeksi avautumista. Mutta sitte viä tähän lopuuksi maattelin larata kuvia mun leopardikuvioosista asuusta.....joo....on niitä toresta muutama ....

On iliman kimalletta ja kimalteella

On erifärisiä, luonnolisesti mun lempifäriis

Löytyy toki harmaanaki ( eikä harmaavarpuusis mitää vikaa oo ) 

Sitte on tietty tuo lumileopardikuosi ja laukkuja löytyy kans. Tuo alimmaanen on SE, jonka kerran flikan sanojen mukahan vainusin yhrellä reisulla ja isäntä yritti mua eksyttää, mutta flikka totes sen olevan turhaa, ku äiti kerta oli jo vainunnu upean laukun. 

Laukkuja mulla ny tietty löytyy täs lempparikuosis, usiampiki kappales 

Ja niin....on se lumileopardi komia  kesälläki. Olletikki ku siton ripotelu VÄHÄ sinne joukohon. Niinku täs mun lempparihaalaris on tehty. 

Komeeta non ...mun mielestä ja niiton tullu haalittua.... 

Ja herraie!!! Mitähän se "EI IKINNNN-tyyppi sanos TIIKERI-mekosta. En tiä, muta mä viihryn siinä. 

Ja oomma järkytäny läheesiäni tällä toppatakkilöyröllä. Son Teuvalta Rose Madeleinesta. Ja kuvasinki sen tuon Eiffelintornilampun vieres,ku tämän takin alakuperä on Ranskas. Tiän yhyren toisenki naisen jollon samanlaanen. Son Teuvalta, son munn siskoo. ME tykkäämmä ja palio. 

Ja nuo yksityyskohorat....non täs takis se JUTTU. 

Ja on mulla ny toki aiheesehen sopivia korujaki. 

Ja tietty löytyy leijonanpääki 

Siinä tuliki sitte pemotettua tämän hyeenanaisen komeroota. Kai soli varmahan vähä sillaaki, notta ny se koira älähti, johonka kalikka kalahti. Mutta totuuren  nimis mä osaan teherä kyllä ittestäni leikkiä ja suvaatten kanssasiskojeni tyylit, aiva kaikki. Mutta joskus sitte tuloo vain niitä päiviä, ku ei vain jaksa tai viitti kuunnella ja kattella sitä marajamista. Emmäkää käy marajamas Marimekos ja sitäpaitti on siäki palio komiaaki. Ja täs kohtaa pitääs kans muistaa tosiasia, että kauneus on aina kattojan silimäs. 

Hyeenanainen kiittää ja kuittaa. Loppuhun viä kuva mun leopardipatsahista. Toises on kolohuki, muistona isännän imuroonnista vuonna 1992. Mutta son jo sitte toinen tarina. Näihin kuvihin ja tunnelmihin. 

Hemulihelevetistä Hattivattilampun hohtohon ja muuta joulun jäläkimaininkia

Niinku mun naamakiriakaverit jo tietääki, niin minoon ny M-kokoosen Hattivattilampun Onnellinen Omistaja ja flikalla on S-kokoonen  muumipeikko. Sellaasia toi Joulupukki meille. Ja niinku tuos erellises postauksesnani vähä uumoolinki, että Joulupukki ja eräs rakennusurakootsija taitaavat olla yks ja sama persoona .... niin kyllä se toresta taitaa olla yks ja sama mies. Mutta voi, kuinka minoon ny tohoruuksis ja onnellinen. Ja joinki mua NIIN liikuttaa näiren lamppujen alakuperäänen tapa kulukeutua meille. Siinon yhtäaikaa jotaki niin romanttista ja jotaki muuta, miten ny eres hetikohta osaa määritellä. Mutta kuvitelkaa ny itte. Pahaa aavistamatoon rakennusurakootsija aukaasoo Tekniikan Mailma leheren, kotonansa, keskellä Hemulihelevettiä. On saattanu jopa olla pakotettu juomahan jostaki muumimukista kaffinsakki. Kätensä son pyhkiny kotimaasehen Finlaysonin muumipyyhkeehin. Joka ristuksen purkki ja purnukka on joku Arabian tai Muurlan juttu ja ilimanmuuta kylies kyryylöö aina jonku muumilaakson tyypin kuva. Kyllon poijjat rautaaset hermot tuolla urakootsijalla. Silimääkää räpähyttämätä se nielöö kohtalonsa ja ryystää joskus kaffinsakki muijan mieliksi nuosta mukiista. Ihime on, jottei jonkulaasta irenriteettikriisiä tuu, ku muija on miinoottanu koko tuvan näiren otusten kuvilla. Mutta ei, mitä viä!!! Siinä ku urakootsija kaikes rauhas selaaloo ammattilehtänsä niin JUKOLISTE!!!!!! SIÄKI kyryylöö kuvia muumiista ja hattivatiista. Siä toimitetahan notta, tällääset lamput on Suomalaasta designia ja täysin kotimaasia kaikin puolin. Muuta ei sitte tarvitaakkaa. MUUMIT, KOTIMAASUUS siinon kaks avaansanaa, jokka on takuuvarmat hurmoksentuottajat bling, blingin ohella sikälimikäli Tarkan emäntähän halutahan vaikutusta teherä.

Siinä kohtaa soli tuolle mun henkilökohtaaselle Joulupukille selevää. Kristallinkirkasta. Tuollaaset pitää saara tämän taloon naisille. Siitä paikasta se marssii paikallisehen sähköliikkeehin ja valaasi niitäki tälläästen kotimaasten muumilamppujen olemasolosta. Esti nei meinannu eres uskua, notta tuollaattia on. Mutta kyllä sitte, ku asiaa tutkittihin, niin sellaattet sitte kulukeutuu tännekki sähköliikkeen ikkunahan. ( Siinon varmahan rasvaasia nenänpään jäläkiäki, siinä klasilla, ku minoon niitä siinä hapinesta käyny vahtaamas. JA EI MULLOLLU HUUTAHÄIVÄÄ aavistusta, notta ne koreeloo siinä mun mieheni ansiosta ja että pakettihin niitoli jo laitettu mua ja flikkaa varte.) Tästä johtuen, mä toresta olin niin liikuttunu koko aattoehtoon ja itteasias näin joulun jäläkimainingiis täytyy toreta, ettei tuo valtava liikutuksen tunnet oo mihinkää hävinny. Itteasias käyn niitä kumpaaki lamppua fiilistelemäs tämän tästä. Niistä tuloo ikäänku tankattua voimaa, niin ihania ne on ja rakkaurella hankittuja.

Ja voimatankkausta täs toresta tarvitahanki!!!! Voi herrantähäre, mikkä kelit taas onkaa. Ne komiat valakooset hanget on taas muisto vain. Ihanat lenkit koiran kans, timantit hangella....niitä voi vain muistella

Tänäki aamuna heräjin sellaasehen veten ploosaamisehen ja myrskyämisehen, notta jonku horvin verin peittoa korville ja käperryyn peiton alla pienelle sykkyrälle. Maattelin viettää siä koko päivän. Mutta sitte kumminki päätin, notta lomapäivästä voi nauttia ihanasti sisätilooski ja aiva hereellä. Jos vaikka sytyttelis kynttilöötä ja tuikkuja ja tietysti....... sytyttääs valot niihin muumilamppuuhin. Sillälailla mä houkutelin itteni petistä ylähä.

Valamistauruunki oikeen huolella kohtaamahan tuon pihalla valittevan säätilan. Ja sen kohtaamisehen muuten tarvitahan kyllä tällä hetkellä aiva oikiasti OIKEEN RISTUKSEN HYVÄ MIELIKUVITUS ja MITTAAMATOON HUUMORINTAJU!! No .... niinku tiättä niitä molempia multa löytyy kyllä. Niin hyväs ku pahas. Aiva niinku kesälomalla myös joululomalla mullon tapana ruveta käyttämähän mielikuvitustani myös murehtimisehen. Jonsei muuta, niin eres vähä malliksi. Sellaanen minoon. Tosiasia, jonka kans mun ja nimenomaan MUN on elettävä. Ku sitte olin tämän kodinhoitohuoneen tontun työnä tarpeeksi kauan voimaannuttanu ittiäni, päätin rohkaasta mieleni ja könytä yläkertahan keittiöhön kaffille ja kattoa klasista pihalle. Notta miltä siä nyssitte oikeen näin vuoren toisena päivänä, keskellä Tammikuuta näyttää....

Aiva oikeen. Vaikka tuonne vahtaas kristallinpalojen ja muumi (kuinkasmuuten ) piparkakkumuottien lävitte niin silti.....näky on musertava. Harmaus on justihin niin aharistavaa, ku kesän loppupuolella pelekäsinki. Tottapa tämä talavi oliski mahtava, jos olis lunta. Hiihtokeliä. Eres sev`veran, notta sais porkkihin nojaalla tua golfkentällä. Mutta mitä viä, tuollaanen keli toimii loistavana elätysalustana mun muresgeeniille. Ei tartte eres kovin hyvää mielikuvitustakaa, ku tuota keliä vahtaa ja rupiaa tuumaalemahan, notta mikkä asiat vois elämäs olla huonostikki. Eikä sekää yhtää mieltä ylennä, ku tiät, että saat kohta kantaa uniselta, puhtaalta turkilta tuoksuvan palatsikoiran pihalle "virkistävälle" lenkille. Ja sen jäläkihin onki askaresta, notta turkki on taas puhuras ja hyväntuoksuunen. Ja koko lenkin aijjan koira katteloo mua syyttävästi, ku sataa vettä ja lumiki on siltä lymytetty. Ja koko lenkin aijjan mä haikaalen niistä timantiista hagella ja olisin tällä kelillä mieluummin käpertyneenä huopahan, jonku hyvän kirian ja suklaakonvehtirasian kans.

Niin ..... Niistä suklaakonvehriista ..... Kyllä son sellaanen asia, notta nuoren ananasmarmelaari-täytteesten konvehtien ujuttaminen nuohon muutoon niin herkullisihin rasioohon pitääs kieltää!!! Oikeen lailla!!! Kattokaa ny....non nuo samat "herkut", jokka vuoresta toisehen jäävät kierimähän tuonne rasiahan. Mäki oikeen säikährin, ku kattoon, notta kuka saatana on mun rasiahan niitä viä kaks laittanu lisää. Mutta sitte muistinki, että non siitä ylemmästä kerroksesta, minoon ne skipannu tänne alimmaasehen. ( No .... minkä taakseen jättää, sen erestänsä löytää )  Niin tottunu mun käsi on, notta vaikka lujen Ruutsoni-kiriaa suurella mielenkiinnolla minen tuota moskaa suuhuni laita. EN!!! vaikka niiren muotoa oliki viime joulun alla salakavalasti muutettu. Mutta yks vahinkokerta piisas ja taas muistuu karvahasti mielehen tuon inhokkikonvehrin ällömakia maku. Silloon jos syön ananaskonvehtia, minoon joko jonku persoonallisuushäiriön kouris tai aiva ristuksen epätoivoonen.  Enkä minoo ainut, jokei näistä tykkää. Jostaki lujin, notta NÄMON justihin ne, jokka jää useemmilta syömätä. Flikkaki teki täs yks ehtoo epätoivoosesti kauppaa omilla ananaskonvehriillansa, jokka silläki oli jääny. Luuli, notta moomma isännä kans niin seniiliä jo, notta syömmä jopa nuota. Täs onki Pandalle yks kysymys. Aiva vain, notta MINKÄ RISTUKSEN TÄHÄRE nuota ristuksen kauheeta muruja pitää tunkia tuohon muuten täyrellisehen rasiahan?

Mutta on se kulukaa silläkilailla, notta ny taitaa olla korkia aika pyhkiä piparkakun ja suklaan muruset ittekunki suupielistä. Huolimata siitä, kuinka suloosesta perheenjäsenestä on kulloonki kysymys. Vaikka olis mailman ihanimmat ja pehemeemmät suupielet, niin joku roti täs pitää pian tulla. Juhulapyhät ja loma-aijat on ihania ja rentouttavia mutta sitte toisaalta on aiva virkistävääki palaata takaasi työelämähän ja arkehen. Ainaki vähä.... eikä iliman arkia olisi sitä juhulaakaa.

Minoon kesäihiminen, enkä ikänä millää malttaasi päästää kesästä irti.Mä pelekään ankeutta ja harmautta. Mutta sitte taas ..... joulunaika .... SIIHEN mä suhtaurun SUURELLA rakkaurella. Ja niinku ootta lukenukki, minoon panostanu joulutunnelmahani oikeen huolella. Aiva läheesten syyllistämisehen asti. Se Vilijonkkka, joka mus asuu, ei anna rauhaa. Kaiken pitää olla TÄYRELLISTÄ ja JÄMPTIÄ!!!! Niinpä sitte....ku sain kampaajaltani, joka on samalla myös mun ERITTÄIN läheenen ystävä ( että muuten naiset voi eres kuvitella, kuinka arvokas tälläänen yhyristelmä on!!! Kampaaja, joka on samalla sun parhaita ystäviä. Silloon on muuten tukka AINA kampaajalta tulles täyrellinen, ei tartte ajaa lähimmälle parkkipaikalle kuontaloansa parantelohon Ei, silloon ku ihiminen, joka on sun sielunsisko, on sen laittanu ) tällääsen lahajan....minolin sanatoon. Tällä kyseesellä teoksella on MULLE isoo merkitys. Siihen on kiteytyny minä ja mun jouluni. Ja on siinä jotaki muutaki, jotaki, joka avautuu vain mulle.

Itteasias muuten .... mä tunnen tälläki hetkellä suunnatoonta haikeutta siitä, että tämä joulu on ny ohitte. Mä pirän kumminki viä kiinni sen rippeestä. Viä mullon joulukuusi. Viä istuu Tyynelän Tontut ikkunalauroolla. Viä valaasoo Luciakulukue tätä ikiharmautta. Viä on ananaskonvehtia Pandan looras ( ja sinne ne jääki ) Sillaa mä annan asiooren olla Nuutinpäivähän asti. Ja joo....aiva niinku joka kerta, ku Nuutinpäivänä purkaan joulukuusta mä tirautan pari kyyneltä. Sellaanen minoon. Maharottoman herkkä naisihiminen. Tämä vuosi on opettanu mulle taas uusia asioota ja oon opetellu myös nostamahan sen jääkuningattaren herkkyyteni yläpuolelle. Sillaa on hyvä. Niin teköö Vilijonkkaki. Tai Iines-Ankka. Mä meinasin teherä uurenvuoren lupauksenki.....melekeen. Notta en haluaasi, ainakaa ny heti alakuvuoresta niin palio kaikenlaasia maallisia asioota. Mutta sitte tuon Hattivattilampun innoottamana maattelin notta....kyllä se pikkuunen muumipeikkolamppu.....olis se ihana mullaki..... ja siinä kohtaa mä tajusin olevani parantumatoon. Ja sitä paitti....jos mä muuttuusiin tualta osin kovinki palio, mistä mä SITTE teille kirioottaasin. Kyllä son kulukaa pareet vain hyväksyä ittensä sellaattena ku minoon. ( Tosin se jääkuningatar-lisä. son tervetullu ) Mutta Oikeen Hyvää alakanutta vuotta  2015, teille rakkahat lukijat. Teiton ollu mukavasti. Kiitos siitä.