Ku aurinko sammuu

Siiton ny viikko aikaa. Seittemän päivää. Seittemän pitkää, itkun täyttämää päivää. On tyhyjää, hiliaasta. Aika on menettäny osittaan merkityksensä. On vain usvaasia päiviä, jolloon tunneskaala heittelehtii ku rikkinäänen ilimapuntari lairasta laitahan.

Niin....mä tuumaalin pitkähän notta, mitä mä kiriootan vai kiriootanko mitää. Kiriootanko mitää tänne. Koskaa ikänä. Kuinka mä voisin jatkaa postauksiani tänne leopardikuosiista ja glitteriistä, hemulihelevetistä ja kaikesta sellaasesta mistoon tänne pruukannu kirioottaa, aiva nuan vain. Niinku mitää ei olisi tapahtunu. KUINKA MÄ VOISIN?!!!! Niinku elämäs pruukaa toisinvuoroon käyrä, onni vaihteloo.  Viiko sitte alakas se kutsumatoon onnen vaihtelu. Meirän perhees suru astuu ovesta sisälle viime sunnuntaina, heti aamusta. Ei se lupia kyselly. Se tuli sisälle, ravisteli sieluja otti meirän syrämet rautaasehen nyrkkihinsä. Puristi tiukkahan ja se tiukka ote pitää ja pysyy ny. Kyllä mä tiän, että siihen otteesehen tottuu. Aikaa myören. Ei se ote kerran saavuttuansa mihinkää häviä, tottapa se aijjan kans vähä hellittää, mutta sinne se jää syrämehen asumahan. Se on tullu jääräksensä, sen kans on nyv`vain pareet sitte totutella elämähän. Ja siitä kirioottamisesta. Niinku havaattetta, mä pääryyn sitte kumminki kirioottamahan tänne. Mulle on sitteki pareet niin. Tämon ollu mun tapani muutenki purkaa mieltäni ja ajatuksiani. Kyllä te tiättä, että mä osaan synkistellä ja murehtia asioota. Se taito mullon ollu jo syntymälahajana. Vahava muresgeeni. Silloon vaharatahan laattianrakoohin ja murehritahan oikeen urakalla. Murehritahan valamihiksi omat ja rakkahien asiat, aiva varooksi. Niinpä oliki 25 vuotta sitte aiva oikiasti enemmän ku siunaus, ku mä astuun nauravaasehen Tarkan sukuhun. Tapasin kylänraitilla komian nauravasilimääsen rakennusmestarin. Mä rakastuun siihen itte asias samantien. Ja eipä aikaakaa, ku se jo vei mun kotiansa näytille. Mä muistan sen ku eilisen päivän. Soli pääsiääsenaikaa. Luovankylähän oltihin sytyttämäs pääsiääskokkoa. Mua tuotihin komiasti Mersulla kylän halaki ja sitte ajettihin punatiilisen taloon pihahan. Tultihin Helmi ja Olavi Tarkan taloon pihahan. Mä astuun taloohin sisälle, ja esti mua vähä jännitti ja varmahan  nuorta flikkaa ujostuttiki. Mutta sitte tapahtuu jotaki, jotaki sellaasta, maagista. Ei tarvinnu enää jännitää,ujostella tai oriaalla mitää eikä ketää. Sieltä tuvan perältä, takan viereltä nousi nojatuolista sellaanen vanhempi mies, soli yhtä hymyä. Sen silimät suorastansa särehtii ja sen hymy ja nauru, noli täysin omintakeeset. Soli se kuuluusa Tarkkalaanen nauru, se sulatttaas vaikka napajäätiköt. Se tuli mua vastahan ja sanoo; " Herrantähäre!!!! Ny tuloo niin komeeta naisia tupahan, että mun pitää tulla sanomahan oikeen käsipäivää..." Niin tuli Tarkan Olavista mun appi. Vaikkaki virallisesti hän tuli sellaaseksi vasta tuosta hetkestä kuuren vuoren päästä, mutta kumminki. Minolin tullu Tarkan sukuhun tuolla nimenomaasella hetkellä.

Mulle valakes pian, jotta Timon isä on poikkeuksellinen mies. Ylipäätänsä Timolla oli poikkeukselliset vanhemmat. Lämmin äiti, jolloli aina, siis AINA syli auki lapsillensa, niiren puolisoolle ja lukuusille lapsenlapsille ja lapsenlapsenlapsille. Mammasta jouruttihin luopumahan vuosia sitte, mutta olipa viä kumminki paappa. Ja minkämoinen paappa?!! Suruustansa huolimata sen silimät nauroo aina, ihan aina. Tällääsen mureskukkaronki syrän keveni aina Luovankylän vieraaluulla noin tonnin. Ja niin sitä sitte tuurittautuu sellaasehen mielikuvahan, että siä Luovankyläs on se Olavi-paappa, son siä aina meitä varte, Tarttoo vain soittaa sille, notta oomma tulos ja otamma koristesnisua mukahan. Ja aina tunti ittensä yhtä tervetulleheksi ku silloon ensimmääsellä kertaa, ku oikeen käteltihinki. Ihiminen on näimmä nelikymppisenäki äärimmääsen vajavaanen. Sitä vain joinki kuvitteloo, että ne ihanat kesät vain jatkuu ja jatkuu ja paapppa on ittestänsäselevä asia. Se on siä meitä miniöötä, kakaroota ja kakarooren kakaroota varte.

Ja sitte tuli SE. Viime sunnuntai. Kammottava viime sunnuntai. Se muutti kaiken. Aiva kaiken, julumasti. Lopullisesti. Soli yks puhelinsoitto vain. Se muutti meirän elämän ja monen, monen muun Olavin rakkahan elämän. Paappa oli nukkunu pois. Ei me sellaasehen oltu varauruttu. Kaikki piti olla aiva hyvin. Paappa oli koko syksyn oma iloonen ittensä. No...joulun välipäivinä mä näjin ensimmäästä kertaa sellaasen murehen häivähröksen nuos alati nauravis silimis, mutta se oli ny vain sellaanen häilährös, jotta mäki unohrin sen saman tien. Olletikki ku Timolla ja Olavilla oli samana ehtoona iloonen ja nauruntäyteenen ilta, ku olivat yhyres muistellu kaikkia vanhoja konhotuksia. Se jäiki sitte viimeeseksi sellaaseksi illaksi. Kyllä täs on olo, niinku olis jyrän alle jääny. Aivot prosessoi vimmatusti tätä menetystä. Syrän ei käsitä ollenkaa, Ei pitkähän aikahan viä. Sitä puristaa ny surun rautanyrkki. On pitävä ote.

Pitää yrittää saara järkehen, ettei Jasminalla oo enää paappaa. Niinku ei oo ny kellää muullakaa Olavin lapsenlapsella. Tämä voi kuulostaa kliseiseltä, mutta jos tuntisitta Olavin, tietääsittä, mistä mä puhun. SELLAASTA paappa ei vain voi koskaa olla kellää, mihinää. Oli vain yks Tarkan Olavi. Timo useen sanooki, että isän juttuja pitääs aiva äänittää. Mutta niin seki sitte jäi.... Mutta kuten Timo totes, ehkä niin oli tarkootettuki. Ne omintakeeset tarinat elää niiren korvis ja syrämis, joille noli tarkootettukki. Kyllä Olavin rakkahat Kakarat, Kakarooren Kakarat ja Kakarooren, Kakarooren Kakarat muistaavat tarinat Lasten Ostajasta, pierinpuista, Seirin Knuutista ja muista legendoosta. Ne tarinat avautuu vain ja ainoastaan Tarkan Olavin rakkahille. Eikä niiren muille tarttekkaa aueta.

Naurua. Olavin tarttuvaa naurua. Sitä mun tuloo ikävä. Emmätiä eres, kuinka mä seleviän iliman sitä. Tuo legendaarinen nauru ja vielä legendaarisemmat jutut, non ollu kulukaa munki voimavarani viimeeset 25 vuotta. Nuo kaikki nauruntäyteeset hetket. Arjen pikku timantit, pyhät ja joulut ja juhannukset. Niihin on antanu aiva oman leimansa se, ku on saanu kuulua Tarkan iloosehen sukuhun. Tämä kuva puhuu enemmän ku mikkää sanat koskaa. Olavin nauru tarttuu tuosta kuvastaki vaikka sitä ei voi kuulla. Tosin mä kuulen sen, jostaki tuolta sieluni syöveriistä. Se nauru on teheny sinne pesän iäksi, enhän mä muuten jaksaasi. En ollenkaa. Vaikka nykki itken niin vuolaasti....... se nauru... se on tua johonaki...lohorullisena musiikkina. Mä voin ny vähä koittaa avata Olavin juttuja teille. Joskus ysärin aluus ku hyvä ystäväni Sari soitti mulle Tarkkahan ja tierusteli mua, oli Olavin vastaus seuraavanlaanen; " Jaa, Virpi.....non kuule Timon kans kuhunetkylypyjä ottamas....ne haki Hietikon Anniinalta loimet ja...."  ( olimma torellisuures saunas Timon kans ) Niin, ne jokka tuntoo Olavin, kuuloovat jo tuon tarinan ja ourommat ihimettelöö, jotta oliko tuo mies terveskää. OLI SE!!! Sen huumorintaju ja jutut olivat omaa luokkaansa. Ja esimerkiksi ystävälleni Sarille avautui Olavin jutut  hyvin ja hän se muistikin tämän keskustelun, näin vuosikymmeniä myöhemmin.

Olavi oli legendaarinen mettämies ja sen kettujeeppi oli aiva yhtä legendaarinen. Mettä oli Olavin kirkko. Siä se aina oli. Ja kuinka monet, monet paistit oomma meki pöytähämmä saanu Olavin ansiosta. Koiria Olavilla on ollu aina. Niin kauan ku mä muistan. Oikeen hyvin pirettyjä ja palakittuja koiria. Mettästyskoiria tietenki. kuinkas muuten.

Mutta yks asia tua Tarkan markilla on kans ollu merkillepantavaa aina. Ihan aina.Nimittään se, että aina sinne on ollu kaikki tervetullusia. Ihan kaikki. Jopa aamutossuaki pienempi kiinanpalatsikoiran penikka. Se oli meirän Lady. Sulatti mamman syrämen hetkes. Ja Olavi.....Niin Olavi, sanoo, notta "pitikö mun viä tämäki päivä nähärä, että mun poika tänne tuollaasen otuksen kantaa.." Olihan se mettämiehelle ihimetyksen aihet, koira joka on täysin hyörytöön mettäs ja sillaa on vain siinä ja möllöttää. Mutta kyllä Olavi tästäki tykkäs.Muistan kerranki, ku Timo oli pihalla ja mä olin Tarkan keittiös. Olavi istuu keinutuolis olokkarin puolella, luki Pohojalaasta eikä tienny mun läsnäolosta mitää. Siinä sitte Lady alakas hiliaa itkemähän laattialla, Timon perähän. Olavi luuli, jota son koiran kans kaharen. Lehti rapaji ( selevähän kurkkas koiraa ) koira inahteli uurestansa, lehti rapaji taas ( uus kurkkaus ) Sitte kuuluu Tarkan Olavin rykääsy ja sanat; " Noh...äläh ny....oos ny....kyllä se sun.....".iski " sieltä pian tuloo... " Minen oikeen tohtinu eres hengittää, jotten vain olisi tätä herkkää hetkiä millää tärvelly.

Harvoon Paappa mihinkää Luovankylästä lähti. Mutta kyllä se häsyyhin tuli,ku kakaroota piti auttaa.
Täski son tää Raumalla Timon veljen kans muuraamas meirän piippua. Ja sen ehtoon meirän evakkokerrostaloon asunnos mä muistan. Olavi kuluki klasilta klasille käret seliän takana. Levottomana ku tarhakettu. Ja ihimetteli ku ihimiset on velehoja, ku näin asuuvat. Ei olisi Olavi ollu kerrostaloon asukki. Niinku en muuten mäkää oo. Mä tartten tilaa ympärilleni, jotta voin hengittää. Kakarooren auttaminen ja niistä murehtiminen oli Olaville ominaasta. Ei se  ny mikää sellaanen mureskukkaro ollu ku minoon. Ei, silloli ilo, joka elätteli, mutta siä syrämen sopukas oli sitte se kaikille isille ja äiteelle ominaanen muresgeeni. Se tuli ilmi kerran sillaa, ku Olavi harmitteli äänehen, jotaki häiriösoittajaa, joka pöhönäs soitteli, myöhään ehtoosin. No,,,,joku sanoo, jotta "ota töpseli pois seinästä, niin yksinkertaasta se on " Tähän Olavi vastas.... " Ei perkeles,  emmä ny sillaa voi teherä. Mitä jos jollaki mun kakaralla olis käyny huono tuuri, kyllä mun pitää silloon puhelimehen voira vastata.. "

Nyt kumminki on tullu se aika, ku Tarkan markki hilieni. Iäksi.Ei sinne enää syty valot. Ens kesänä auringonsäteet laskeutuu tuohon tuttuhun rakkaasehen puutarhahan. Mutta vaikka aurinko kuinka sois säteetänsä, yks aurinko on iäksi meiltä ny sammunu. Nimittään Olavin silimien tuike. Enää ei Timon auton räikötyksehen vastaa kukaa huutelemalla. Ei...viime sunnuntaina tuohon räikötyksehen vastas enää vain puiren humina ja mun itkuni, joka täytti koko markin. Tämän taloon nurkalle ja markille molimma kaikin aina tervetullusia. Koska vain. Siä käytihinki ahkerasti, jos minkäkilaasilla kokoonpanoolla. Nyt kuitenki, tämä markki, puutarha ( joka on aina ollu vihiriämpi ku mihinää koskaa ) se hilieni. Tällä hetkellä syrämen täyttää tuska ja suunnatoon kaipuu ja ikävä. No ....paappa sai nukkua omahan kotohonsa...se lohoruttaa.Jos ny mikää voi täs tilantees lohoruttaa. Tämän taloon markille jää muistot ja ne muistot me saamma pitää mukanamma iäti. Ja onpa meillä sentähän toisemma. Tämä asetelma ei sentähän muuttunu. On vain täyrentyny yhyrellä uurella Tarkkalaasella, ny tosin jo 17-vuotiahalla neitosella.

 Tuon paapan valitteman kuvan ja Jasminan itsensä paapalle askarteleman kortin, joka on paapan seinällä ollu kaikki nämä vuoret. Ne Jasmina otti ny periantaina mukahansa. Mitäs niillä....Ei paappa niitä enää siä kattele. Hoikin sormin, silimät kyyneliä täynnä keräs flikka aarteensa mukahan. Mutta kattokaa flikan naurua tuos kuvas....aito Tarkkalaanen.

Täälä mä silimät täynnä kyyneliä ja syrän surusta raskahana laitoon purkkihin osan Paapan viimeesestä meille keräämästä suppilovahverosaaliista.  Tänne purkkihin ne saa jääräkki. Oli se aikamoonen Paappa. Mä alakaan ny harioottelemahan elämää iliman Olavia. Mutta hietahan taitaa ottaa viä monta kertaa.

Hyvää matkaa Tarkan Olavi, oikeen hyvä matkaa sinne Valon Maahan. Kiitos ku sä olit. Ylypiänä ja onnellisena kannan Tarkan sukunimiä. On ollu uskomattoman hienoa olla sun miniä. Ja kiitos hienosta poijjasta, jonka kans saan jakaa elämäni.Niinku sulle viimeeksi sanoonki, notten tiä mitä tootta sille syöttäny, ku siiton tuollaanen ihanneaviomies tullu. Oliskahan ollu sitä ruisjauho-sokuri- puolukkaseosta. Niin... ruisjauhojahan sä lähetikki elokuus  mun mukana sille kakaralle ( Timolle ) jotta se pysyys tervehenä eikä niin kovaa ressantuusi yrittäjän elämäs.


.