Herrantähäre!!! Minen oo kuukautehen päivittäny blogihini mitää. Oikeen ei oo tottapuhuen mieles eres käyny. Tai no....on käylähtäny kyllä, mutta sitte on ollu muuta tekemistä tai tuumattavaa. Sikäli hälyytävää, koska kiriootaminen on mun intohimoni, mun tapani purkaa ja käsitellä asioota. Mutta, kulukaa...minoon ollu niin ÄÄRIMMÄÄSTEN asiooren kans tekemisis ny viimeaikoona, että mun on tarvinnu kattella lakialle. On pitäny hengittää meri-ilimaa, tuijotella kynttilän lepattavaa, lohorullista valoa, kävellä koiran kans pitkis tuumingiis. Olla rakkahien lähellä. Niin....sen oon ainaki täs oppinu, että äärimmäästen asiooren äärellä sitä asiat joinki kirkastuu. Näköö selevemmin, kuka on kukin. Mulle on tullu seleväksi ne, jokka kuuluu mun lähipiirihin. Mun Tärkeesihin. Yhtä seleväksi on tullu seki, että on niitäki, jokka kuuluu käsivarren tai jopa kaharen päähän. Ja jopa niitä, joita iliman voin aiva hyvin olla...ja joita iliman olis pitäny aina ollakki. Mun elämäs on ollu inventaarion aika. Jyvät on erooteltu akanoosta, niinku pruukatahan sanua. Sitä pyörittelöö blondia päätänsä ja ihimettelöö, notta kuinka ristuksen houkka siton voinukki olla. Kuinka SAATANAN sokia ihiminen voikaa olla?!! Alakaa pitää ittestänsäselevyytenä rakkahiansa ja kaikenaikaa haikaaloo jotaki sellaasta mikon aiva turhanaikaasta. Turhanpäivääsyyksihin minen enää aikaani haaskaa. Tämei ny tarkoota, notta mustolis tulos joku surentelevaanen katkera ämmä. ( Ja btw... shoppaalu EI oo turhanpäiväästä ) Ei, ku justihin päinvastoon!!! Mä orotan kesää enemmän ku koskaa!!!! Mä rakastan aurinkoa, valoa ja perhosenkepeää oloa. Mä rakastan naurun pulppuamista. Näitä olotiloja kohore minoon menos. Ei mun huumorintajuni oo kuollu, enkä mä itte. Mutta niinku voitta arvata, mun erellisen postauksen valos ( ku aurinko sammuu ) tämä prosessi ei oo ollu aiva heleppo.
Minen ny kumminkaa meinaa sen enempää jäärä suruhun piehtaroomahan, enkä tulehen makaamahan.Kyllä minoon tämän asian päällä jo.Siinä appeni, ainutlaatuusen ihimisen arkun äärellä mulle tosiaanki kirkastuu asioota, eikä vähääsin niistä oo ollenkaa tuon ainutlaatuusen miehen ainutlaatuunen poika.
Mutta mun piti puhua teille aijjasta. Tai siitä, että jos se pysähtyys. Varmahan meillon kaikilla ollu hetkiä, ku olis toivonu, jotta vois pysähryttää viisarit. Onnen tunne on ollu niin käsittämätöön, melekeenpä käsinkosketeltava. Siitolis vain halunnu pitää kiinni ja vaalia sitä. Melekeen tuloo kuiskattua; "Aika..älä mee" Siihen olis voinu jäärä ikuusiksi aijooksi. Mutta aika on lahajomatoon. Toisinvuoroon on tuskan tuntia ja aika tuntuu matelevan. Toisinaan taas tuntuu, että aika säntäälöö suinpäin, eikä itte kerkiä arjen oravanpyöräs ottaa kiinni eres aijjan takinliepeestä. Eres sev`verran jotta vois sanua rakkahillensa ne tärkeemmät sanat .... "rakastan sua" .... Ja silti...aika raksuttaa etehenpäin aiva samaa vauhtia, armottomasti.
Yhtäkkiä sitä vain huomaa, että prinsessaleikit ovat takanapäin
Mun oma Rakas Pieni prinsessani, tuo oikianpuoloonen on yhtäkkiä, kuin salaa kasvanu tosielämän prinsessaksi. Silloli viikko sitte Suuri Päivä. Vanhojen Tanssit. Mun upea, reipas lukiotyttöni. Syystäkin oon hänestä ylpeä. Ja ylpeä olen myös hänen ystävästään. Tuosta vasemmanpuoleesesta. Hän on kulukenu tyttäreni rinnalla miltei koko elämänsä aijjan. Vanhojen Tansseissakin katsomos istuu kyynelehtivän äiteen ja tyttärestänsä ylypiän isän lisäki myös Annamari. Naapurin tyttö, joka on TAATUSTI enemmän kuin naapurin tyttö. Jasminan ystävä. Mä tiän tuon tunteen...mullon kans tuollaanen samanlaanen Annamari. Naapurintyttö lapsuuresta....joka TOSIAAN on enemmän ku naapurintyttö. Terveisiä Helille Vaasahan. Saisivat muuten kyllä nuo puhelinoperaattorit heittää meille kehihin hyvät alennukset. Me ja meirän maratoonipuhelut on niille aikamoonen tulonlähäre :D
Mutta kulukaa....mun tuloo mielehen, ku tuo pieni nappisilimä tivas multa nuohin aikoohin, jotta " Äiti, näetkö sä sitte silmistä, kuka on MUN siniprinssi?" ( Jasulla oli tuohon aikahan, ja on yhä viäki talles, Mattelin siniasuunen Ken-prinssi. Lahja mamilta ) Nii-in...... näenköhän mä?
Ainaki mä TOIVOOSIN, että näkisin. Mutta niinku suuresti ihaalemani eteläpohojalaanen runoolija Markku Huhta yhyres runosnansa sanoo, että hyvän vävyn tunnistaa silimistä...nimittään tyttären silimistä... niin sellaasehen totuutehen mun pitää uskoa. Loistavasti sanottu.
Tämän helemoos pyörivän prinssin rakkauren aitouresta minoon jo vakuuttu. Me tunnemma kummakki Jasun kans itemmä Saaban kuningattariksi Hänen tervehtiessään meitä. Isäntä puolestaan saa tuntea olevansa orotettu kunigas. Niin vilipitööntä on pienen koiran rakkaus. Mun puolesta ainaki aika sais pysähtyä JOKA KERTA ku suljen syliini tuon pienen koiran. Aika olis saanu pysähtyä silloonki ku ainokaasemme pyörähteli upeas mekossaan tanssilaattialla. Ja aiva sivuhuomautuksena; mua ärrrrstytti aiva ylettömästi se marina, mikä alakas kuulua jokapuolella näistä Vanhojen Tanssiista. Ku on niin kilipavarustelua, on niin amerikkaa.... HOHHOIJJAA!!!! Pitääkö KAIKESTA aina maraata? Sen tähäre oli aikoonansa poijat Kannaksella, jotta me saamma valita. Ei nämoo mikkää pakolliset kekkerit!!! Pohojoos-Koreas on sitte kaikilla tasavertaasesti kaikkia. Onko se sitte onnen kultamaa? No, mullon aiva sama. Oon vain tympääntyny tuontyyppisihin keskusteluuhin. Minoon itte vaatimattomista oloosta lähtöösin, mutta se perintö, minkä äitee on meille mukuloollensa jättäny on se, että jokahinen on itte oman onnensa seppä. Karehtimalla ja katkerootumalla ei saavuta mitää. No....kuki menöö tyylillänsä. Minen jaksa karehtia ja inventoora miton muilla ja mitä multa puuttuu. Mä mieluummin keskityn siihen mitä mulla ON. Ja ne kaikki ei oo maallisia asioota.
Mutta siitä aijjasta. Kyllä olis ollu kellon viisarit jumis monikertoohin, jos Tarkan rouva olis saanu päättää koska laitetahan stoppi kellon raksutukselle. Minoosin kernaasti voinu pysähyttää kellot jo lapsuutehen. Niihin kuumihin kesihin, aitoohin jouluuhin. Vaikka siihenki vuoren 1973 jouluhun, ku mailmaa koetteli öljykriisi.Isä laski pöyrän pääs totisena laskuja ja äiteetä murehrutti ku kellarihin oli tullu vetä ( lauhoja talavia oli näimmä silloonki ) ja mä ihimettelin, notta "tuollaasia murehtiivat, ku täs on tosiski tekemistä. MILLÄ joulupukki NY PÄÄSÖÖ ku ei oo lunta? " Ylipäätänsä lapsuures on jotaki sellaasta, minkä sois jatkuvan iäti. Suurimmat murehet annetahan isän ja äiteen kannetaviksi.
Aijjan olis voinu pysähryttää ensirakkautehen vuonna 1986. Ensirakkaus, silloon kaikki on ruusunpunaasta ja mustavalakoosta yhtäaikaa. Toivoosin, että kaikille jäis yhtä hyvät muistot ensirakkauresta ku mulle on jääny. Non niitä arvokkahia kokemuksia, joista rakennetahan sitä elämää, vaikka rakkauren kohore sitte vaihtuuski.
Aika olis voinu pysähtyä hulvattomahan kesähän 1989, ku pörräsin parahimpien ystävien kans pitkin eteläpohojanmaata. Sinä kesänä tuli konhotettua ja Datsun Cherryllä ajeltihin niin notta morkoolit soii. Kiitos Sarit siitä kesästä. Viäki molemmat kuulutta mun Tärkeesihin ihimisihin.
Ja tietenki vuoresta 1990 on ollukki sitte lukemattomia hetkiä, ku aijjan olis vain voinu kertakaikkiaan stopata.Silloon astuu mun elämähän Tarkan Timo. Tuo tummanpuhuva Luovankylän mies. Hän tuli ja teki mun elämästäni ruusutarhan. Maalas mun Cherryni violetiksi, totes oljenkorsi suus, notta jos meille tuvan rakentaas... On se poika rakentanu!! On luonu maharottomasta maharollista. Hemmotellu naisiansa kaikin maharollisin tavoon. Kravatit kaulas se teki lähtemättömän vaikutuksehen mun äiteehin ja äitee siihen. Lissu oli keittäny niin vahavaa kaffia vävykokelasta varte, jotta vävy tuumas lusikanki jäävän pystyhyn siihen sumppihin. Mutta kaffiista huolimata vävy jäi taloohin ja onki osoottautunu Varsinaaseksi Aarteeksi. Mun rakkahat sisarukset, kolome siskoa ja ainuan veljen, ne kaikki tuo mies hurmas. Alla olevas, 90-luvun aluusta olevas kuvas käyy kaikenkattavasti ilimi, tuon poijjan luonnet. Enpä taira sanua mitää....te näjettä itte. Oon kiitollinen tuosta ihimisestä joka hetki.
Ja sitte ku se meirän keijukaanen syntyy...niin SITTE minen oosi MILLÄÄ MALTTANU päästää enää irti. Voi, kuinka sitä ihiminen voikaa oppia, minkälaasta on rakastaa niin, että syrän meinaa pakahtua. Sitä vain toivoos ja toivoos, että se lapsi pysyys siinä. Turvas mailman myrskyyltä. Kaikki ystävät vierellä olis pehemoosia ja luotettavia.
Sois hänen tiellensä pelekästänsä auringonsäteetä. Varjoohin en sitä päästääsi. En ikänä. En ainakaa yksin. Jonsen mä pääse niihin varjoohin, Rakas Taivahan Isä; anna eres suojelusenkelin sitte olla mukana. Mutta mieluuten, anna elämän tyrskyjen olla lempeetä. Anna valoa. Anna elämän ihimeetä.
Suojelusenkelin tarttis olla vahavansorttinen. Pitääs pystyä nostamahan vaikka pieniä rakennuksiaki. Ku isäpappaki on pruukannu aina suojella tytärtänsä. Ettei mitää pahaa tapahtuusi. Ku muutettihin uurelle plassille, flikka murehtii leikkimökkiänsä. Turhaa. Isä sanoo, "Minoon sen sulle teheny, se tuloo mukahan".......
Ja se muuten tuli!!!!! Sen nurkalle minoon istuttanu vaalianpunaasia ruusuja.Mun prinssesani mökin seinustalle.
Paapan "pierinpuis"..... niis olis voinu olla vaikka ikuusesti. Niitä tarinoota lastenostajista olis halunnu kuulla yhä vain uurestansa. Paapan syli oli niin ihimeellinen, siihen mahtuu vaikka kuinka monta kakaraa. Flikkojen ilimeet kertoo kaiken. Ihimeellinen oli paappa, orotettu vieras. Paappahan tämä ny joinki viäki liittyy, tämä aijan pohtiminen. Ku millää ei olisi viä malttanu päästää irti.
Mutta vaikka aikaa ei voi pysähyttää, sen kulukuhun ei voi itte vaikuttaa.....voi silti muistoos teherä aikamatkaa. Son terapeuttista. Son valaasevaa. Havaattoo, mikä on oleellista tää.
Minoon ny voimaanunu.Tunnen kuinka kevät alakaa kolokutella ovella. Ny mä nostan nenäni kohti uusia tuulia. Son muuten kans merkillistä....viä tuosta aijjasta. Notta kampaajalla olles meillä naisilla vierähtää tovi jos toinennki. Joirenki mielestä son hukkahan mennyttä aikaa.Mulla son sitte päinvastoon. Mulle seki on terapiaa. Niinku minoon varmahan ennenki sanonu, kampaajani kuuluu myös mun lähipiirihin. Hän on parhaimpia ystäviäni, sielunsiskoni. Voi kulukaa!!!! Kiitos Pia ystävyydestäsi, On hyvä ku joku osaa laittaa päätä kuntohon sisä- ja ulukopuolelta yhtäaikaa.
Ny mä ryhyristäyryn. Kokeelen, miltä tuntuu hymyyllä. Minoon vahava nainen, mun jalaat on tukevasti Teuvalaases maaperäs. Sieltä rakkahilta seuruulta mä voimani ammennan. Ens kerralla mä kerron teille jo jostaki kevyenmmästä aiheesta. Mä lupaan.
