Tiikeriäireen väitöskiria osa 1

Moon täs tuumaallu. Itteasias tuumaalin tätä jo kesällä, ku olin juoksulenkilläni tua komees Äyhöjärven maisemis. Meinasin silloon jo tästä kirioottaa. Mutten sitte kumminkaa kirioottanukkaa. Tarina katos mun mielestä ja maattelin jäärä orottelohon, jotta tuliskahan se takaasi. Ny moon täs siinä pistees, jotta kerkiän vaikka lenkkeelyn sijasta ny sitte tuumaallakki, ku polovi otti vähä "damagea" tuos viime viikolla ( = oon liika vanha vissihin juoksemahan ) Son siis joku urheeluvamma, ja MIETTIKÄÄ; mä kiiruhusnani mietiin, jotta SÖISINKÖ vai  JUOKSISINKO, ku mulloli hektises arjesnani tunnin horvi.... olis pitäny syörä!!!! SUKLAATA! Ny polovi alakas porottaa kiinanpalatsikoiran kans kävelystäki.... se meinaa laittaa vituttamahan. Mutta koitan ohittaa  tuon tunteen ja kirioottaa ny teille mun ensimmääsen väitöskiriani.

Joinki tätä tiikeriäitiyttäni onki hyvä täs kohtaa ny tuumaalla, ku moon saanu viä extravuoren mun rakkahimpani kans. Sei pääsnykkää viä opiskelohon, son ny töis ja asuu kotona ja mä hyöryn siitä aiva eherottomasti. Saanki viä viettää laatuaikaa tuon ihimeellisen tyttölapseni kans. Hän totes mulle, jotta; " äiti, näin tämän piti mennnä, jotta sä kerkiät oikiasti kasvaa ajaukseen, että mä muutan "  Jo tuoki lause riittää kertomahan sen, jottei mun flikkani oo mikää peräkamarin paula, jokon uusavutoon ja äirees kiinni. Ei kulukaa, son pikemminki toisinpäin. Eikä muakaa kyllä sovi kuvaalemahan arjektiivi, "avutoon" mutta irtipäästäminen, son mulle vaikiaa. Son äireelle kasvunpaikka. Jopa tiikeriäiteelle....vai pitääskö sanoa, jotta NIILLE VARSINKI.

Niin....tuo äitiys, son etuoikeus, jokon mulle jostaki syystä annettu. Moon  siitä kiitollinen Taivahan Isälle. Siitä hetkestä alakaan, ku sain tietää, että kannan syrämeni alla uutta elämää, mä tunnin sen, kuinka luonto teki tehtäväänsä. Mun äireenvaistot heräs. Son käsittämätöön voima. Son niin suuri rakkaus, jottei sille löyry mitää vastaavaa luomakunnasta. Son järietöön tarves suojella, suojella ja viä kerran SUOJELLA!!!! Jos oli vauva liikkumata liika pitkiä aikoja vattas, mä huolestuun jo silimittömästi. Sille tunteelle, ku tuo käärö nostettihin mun rinnoolle ja isänsä onnenkyynelehet silimis hipelöötti pienen tyttönsä varpahia, siitä hetkestä alakas Tarkas uus aika. Meistä tuli PERHE.

Niin....niistä vaistoosta...oliskahan mus sitte kumminki jo alakaapälle ollu sisähänrakennettuna jonkulaaset äireen naarasvaistot, ku oon ollu oikeen kranttu miesten suhteen jo nuoren flikkana. Mä kattelin rinnalleni sellaasen jämäkän merirosvokapteenin, joka luotsaa meirän perhettä läpi myrskyjen. Sellaasen, joka seisoo kannella loppuhun asti, suojeloo naisiansa ja kestää vahavan ja ominpäisen naisen rinnallansa ja joka jumaloo ainokaasta tytärtänsä. On valamis vaikka mihinkä, naistensa tähären. No...tämä kuva....son meirän firman bileestä ja merirosvoteema ja hörskötys oli kapteenin ihan oma irea, Muttei meitä naisia tarvinnu ylipuhua. Tämä kuva on aika paliopuhuva. se kiteyttää Tarkan perheen. Ei siihen sanoja tartte. 

 Mutta tämä mun väitöskiriani sai alakunsa toresta siä lenkkipoluulla, tarkemmin siinä kohoras, ku kohtasin suuresti ihaalemani linnun ... Joutsenen. Silloli poikaset siä rantakaislikos, mä meinasin siitä juosta polokua pitkin, niinku ennenki. Toimittelin joutsenäireelle, jotten mä mitää tee sun lapsille, mä vain tästä juoksen ohi....mutta...niin....en osaa joutsenten kieltä...ja lopputulos oli se,että tuo ylväs elään, tuo lintu, teki mulle sihinän saattelemana seleväksi kerralla, jottei muuten ämmä MITÄÄ ASIAA TÄSTÄ OHITTE!! Mä käännyyn ja juoksin toista kautta. Kunniootin joutsenäitiä. Se suojeli poikasiansa. Silimittömästi. Son VAISTO. Ai että, mä ihaalen niitä lintuja ja se kieltämätä näkyy mun puutarhaski. Mutta niin kaikki eläämet teköö, niillä emoolla on vahavat äitinvaistot. Aiva sama son, jos tiikerillä on lutuuset pennut, ei niitä mennä silittelöhön, tai ei oo enää kättä, millä silittää. Huvittaa ku joskus kattelin jotaki luontodokumenttia,mihinä oli apinoota. Siinä urosapinat kilipaali naarahien huomiosta hyvittelemällä niiren naarahien poikasia. Joo!!! JUSTIHIN tuota mä tarkootan. TUOLLAASTA SON! Äitiys. Oma kakara tai kakarat, non kaikista tärkeempiä. Niiren tähären soot valamis vaikka mihinkä. Minkäälaanen uros ei mee omien kakaraan erelle, mikää ei mee. Tai ei SAA mennä. Jos menöö, vaistot on rikki tai niitei oo jostaki syystä ikänä kehittynykkää.

Äitiys on myytti. Siihen laratahan palio orotuksia ja paineeta. Kyllä mäki muistan sen kuumottavan tunteen, ku positiivinen testitulos tuli. Molin kauhuusnani...onko musta äireeksi? Herrantähären MUN vastuulla on jonku pienen ihimisen elämä! Kuinka mä seleviän? En tiä, vaikuttiko mun ammattiki siihen , jotta alakasin tuumata, sitä kasvattamisen vaikeutta. Mutta ei hätää...kyllä luontoäiti hoiti homman. Kyllä sitä sen yhyreksän kuukauren aikana kerkiää hoksata, jotta opettajuus ja äitiys on kaks eri asiaa. Paras konsti on polttaa kaikki kasvatusoppahat tai ainaki lykätä ne sinne hyllyn perälle. Parahin lopputulos saavutetahan ku lakkaa "kasvattamasta" ja tuumaamasta. Ku vain ON ja RAKASTAA, ja USKALTAA TUTUSTUA kakarahansa, siitä son kaikki kiinni. Silloon ei tartte niitä vitun murupäiviä, kotiatuloaikoja, "työtehtäviä" joita pakkosyötetähän kakaroolle. Soot itte haalinu pihas ja mariapuskas, kerää itte marias.... Vois kuvitella, että tuon on sanonu vaikka mun flikka, mutta ei son MÄ, ku sanon ja ajatelen niin. En oo ikänä pakottanu tai komentanu flikkaa osallistumahan tämän isoon tuvan ylläpitohon , jonka MÄ oon halunnu. En oo kotkana  ollu asettamas kotiatuloaikoja, en oo suurennuslasin kans vääjyny, mikä on ikäsuositus leffas, joka kattotahan. "Ai..son 8v joo sot vasta 6v et voi kattoa..." ja sitä rataa.

Ai saatana, ku tämon muurahaaspesä, jota ny tarkootuksellaki sohaasin. Haluan sanua, jotta näinki voi kasvattaa. Moon kasvanu tuollaa rakkahan Lissuäireen huomas ja meiton mun lisäksi viä neliä muutaki. Ja meiston tullu normaalia. Ja niin....tiättäkö mitä? KYLLÄ, flikka osallistuu tämän koron ylläpitohon, HYVIN PALIO. Noukkii marioja niistä puskista, siivuaa, silittää ja häärää, kokkaa meille. Mutta siinon sellaanen ero, jotta se teköö sen omasta taharosta ja hyvällä mielelllä. Mei oo ikänä tapeltu siitä ku ei mitää tee tuo nuoriso, on vain ja makaa. Kotiatuloaijjan puute ei oo meirän perhees välinpitämättömyyttä, vaan son LUOTTAMUSTA!! Ikänä ei oo flikka meirän luottamusta pettäny, aina on saanu tulla ja mennä niinku haluaa ja moomma tienny, mihinä son OIKIASTI ollu. Koska luottamus poikii heleposti rehellisyyttä ja autoritäärinen kasvattaminen on loistava elätysalusta silimänpalavonnalle. Pussikaliaa voi juora salaa ja sitte tuoo sinivalakoonen auto pahimmas ( tai parahas )  tapaukses kotia. Meillei oo alkoholia mystifiootu. Eikä meille kellekkää soo ollu ongelma. Ikänä. Siinei oo ollu mitää kielletyn herelmän makua. Murua on paasattu menemähän välillä ja välillä ei. Ehejät hampahat on flikalla ja äireelläki viä.

Ja mukavaa meillon ollu. Voi niitä lukemattomia "tyttöjen iltoja", joita oommakaa viettäny. Puhumalla KAIKESTA, kattomalla meirän lemppariohojelmia, pelaamalla. Ollahan parannettu mailmaa monet kerrat. Ihan niinku mä oman äitini kans. On välillä liikututtu ja välillä naurettu vetet silimis. Täski kuvas muisteltihin kesää,laitettihin jäiset mansikat valakkaricooleriihin ja syötihin katkarapusalaattia. Niin meille tuli juhula arjen keskelle.Flikka hymisi,kuinka ihanan tunnelman äiti on taas kotia luonu ja mä kattelin tytärtäni...kuinka käsittämätöön onni on mulle annettu. Hän on suuri siunaus. Oon kiitollinen ku nämä illat jatkuu viäki.

Täs on mun välitoristus äitiyrestä. Tällaa tuumas flikka 7v.  Oli vissihin opettajaki pyhkiny silimäkulumiansa ku tätä oli lukenu. Mä VÄITÄN, jotta rakkaurella ja sillä, että kuunteloo niitä vaistojansa, sillä pääsöö pitkälle. Puhumma flikan kans palioki kasvattamisesta. Äitiys on niin ihimeellinen asia, ettei se koskaa oo valamihiksi puhuttu.  Luonnolla on siinäki hommas isoo osa. Palio eherottomuutta tietyys asioos katuaa äitiyren myötä. Sä HUOMAAT, jotta rakastamalla saa palio enemmän tuloksia, ku lukemalla "kaikkitietäviä" oppahia tai seuraamalla ikiaikaasia kliseetä. Enkä väitä ny täs ollenkaa sitä, että tämä mun kasvatustapa sopiis kaikille vaan koitan sanua, jotta siihen omahan lapsehen pitää USKALTAA TUTUSTUA. Joku toinen persoona voi tarvita enemmän rajoja ja ohojausta, ku toinen. Mutta MIETTIÄ kannattaa tarkoon. Luottamus ja rakkaus ja oman lapsen tunteminen läpikotaasin...non tärkeetä asioota. Joskus, ku tartten omihin siipihini vahavistusta, mä palaan tähän tekstihin...ja tunnen niinku kuuluuki; omalle lapselleni oon ainutkertaanen. Jokaasella on vain yks äiti. Ja tarpeen tullen oon muuten valamis vaikka taikomahanki tyttäreni etehen ( vaikka hän tuas realistisesti toteaaki, jotten mä osaa taikoa, mutta silti oon "paras äiti" hänelle )

 Ja tuos , ku erellä totesin, että äitiyren myötä katuaa eherottomuutta, niin tarkootin siis kasvatusperiaatteeta....niis ainaki mulla tuli tilalle rakkaus, käsittämätön rakkaus ja suuri halu tutustua tuohon pienehen muukalaasehen, joka meille taivahasta annettihin.  Periaatteelle toivotin tervemenua. Mutta sitte mun syrämehen TULI myös ÄÄRETÖÖNTÄ EHEROTTOMUUTTA! Ja se koskoo mun äitiyttä!! Mulle kasvoo leijona-/ tiikeri-/pantteriäiteen vaistot. Joutsenäireen siivet. Mä suojelen flikkaani viimesehen hengenvetohoni asti ja viä varmahan sen jäläkihinki. Hiuskaa ei mun flikkani päästä katkee, jotten mä sitä tiä! Moon kaikkialla, mun rakkaus ympäröö mun tyttäreni. On asioota, joisten neuvottele. Tytär on yks niitä. Tekisin MITÄ VAIN tyttäreni tähären. MITÄ VAIN.  Mun tai flikan silimille ei hypitä. Oon pitäny flikkaani siipieni suojas ny 20 vuotta. Ja kyllä, myös tyttären isä on ollu läsnä kokoaijjan. Mähän sanoon, jotta jo alakaapäälle mä valittin parahan maharollisen miehen isäksi. Sellaasen, johonka voii luottaa, ei mikä hainavaappoo.  Ja kas...ihan ku puhuusin omasta isästäni..juuri sellaanen hänki oli.Vahava, turvallinen, ihanan lempiä isä. Isä, joka oli tyttären pikkusormen ympärillä. Ja Jasminan isä, jos joku, on ollu Isä  isoolla Ii:llä. Täs on ollu mun hyvä olla naarasleijona, ku uros on pitäny huolta koko perheestä. Rakentanu tyhyjästä kaiken, mitä meillon, siinä sivus leikkiny pienen tytärensä kans Ken-prinssillä, vieny retkille lähimettihin ja välillä matkustettu mailman äärihin. Pitäny naarastiikeriänsä ku kukkaa kämmenellä. Ja  mitä tästä yhtälöstä on seurannu..? kas tuo meirän pieni tyttönen....hänenki siipensä on kasvanu isooksi ja vahavooksi. Son  valamis mailmahan. Äiteen tarttoo viä kasvaa siihen ajatuksehen. Mä täs viä harioottelen. Siinon tiikeriäireelle palio viä opittavaa...