Loivakäänteenen

Johonaki vaihees son vain TAPAHTUNU. Pöyrillä tanssivan bilehileen ja sittemmin, VÄLILLÄ pöyrillä tanssivan kätevän emännän tilalle on tullu loivakäänteenen naisihiminen. Minen oikeen osaa hahamottaa, mihinä välis sillaa on pääsny käymähän. Enkä oikeen eres tiä syytä sille minkätähäre tämä Vilijonkka on saanu kohta jo huolestuttavan palio Hemulimaasia piirteetä.

Siinä, mihinä ennevanhaan soli selevyys, vaikkolis periantaina menny seittemäksi töihin, niin samana ehtoona jaksoo kyllä Kauhajoen Krouvis pilikkuhun ja sitte viä ilimanmuuta jatkoolle ja lauantaina sama meininki, Bilepaikka vain saattoo olla eri tai saattoo olla kaveriille kuskina, mutta SILTI, pilikkuhun ja siitä jatkoolle. No...nuo muistikuvat on kylläki esihistorialliselta aijjalta eteläpohojammaalta, viimevuosituhannelta. Kasarin ja ysärin vaihteesta. ....Ilimankos tuntuuki ristuksen kaukaaselta asialta.

Onhan nuosta päivistä palio virrannu vettä siinä kuuluusas Kyröönjoes. On löytyny se puoliso nuolta reisuulta ja lakeuksilta. ( tai....no....se tuli eka mun työpaikalle, mutta son eri juttu se ) On tullu elämälle isoo tarkootus, kallehin lahaja, oma lapsi, tytär, on meille suotu. Pikkulapsivuoret meni niinku ne menöö ( vaikka pikkulasten äitiistä, mä silloon mukahan lukien, ei tunnu siltä ) nopiaa...liika nopiaa. Silti minolin niinä vuosina tikkana jokapaikas, äiteenä, kätevänä emäntänä, lukuusilla raksoolla.  Johonaki välis palajin leipätyöhöniki. Kaikki vuoret oon huhtonu jumpis, kotona ja kylillä. Siivonnu, putsannu, puleerannu, keittäny ja hoivannu. Ja oomma aina väliisnäni keriinny  ( ja jaksanu ) hörsköttääki. Moomma koko perhe eläny nuo vuoret raksapölyn keskellä. Mutta son ollu kallisarvoosta pölyä, siitä pölystä saamma kiittää, että oomma ny täs, komias tuvas. Kaikin tyytyvääsinä.

Johonaki vaihees nyvvain son sitte tapahtunu....Loivakäänteesyys on vallannu Vilijonkan. Joka välis minen niin piittaa ( tai yksinkertasesti vain, JAKSA! ...) tarttua pölyrättihin tai imurihin. Ainaki mun pitää tuumaalla sitä asiaa esti joku horvi. JA AINAKAA minen  molempia kerroksia PYSTY enää samana päivänä, työpäivän jäläkähin....ei ristus, ajatuski jo aharistaa. Ja joinki se siivuaminenki on nykyään sellaasta...loivakäänteestä. Mä siivuan SUURINPIIRTEEN ja uskon jo itteki jopa liikaki hyvin, ku flikka sanoo, jotta; " Äiti, älä ny ressaa, meillähän on AINA siistiä ja viihtyysää..." No....se on totta varmahan tuoki....osittaan...ja päällisinpuolin. Flikan mielikuvihin on piirtyny jo pikkulapsivaiheesta alati siivuava ikihygieenikkoäitee, joka Vilijonkkana, perse pystys kuuras vanhalla hammasharialla kylyppärin saumoja, SÄÄNNÖLLSESTI. No...pakko tunnustaa, emmä tavoostani ny niin tyynni ääse, teen mä sitä viäki. Mutta EN säännöllisesti. Ne tuloo ny trusina nuo siivousfaarttit. Ja jos se faartti menöö mälyttömyyksihin...mulle tuloo migreeni. Son muistutus, jotta kyllä mun poluun mutkat kuuluuki jo olla paikoon loivia. Emmä enää pysty vetää satasella mutkahan, on pakko jo vähä oikaasta. Ja onpa mulla tuo apuri, flikka. Niin plio se tää häärää, jotta kuinka täs oikeen käyrähän, ku se muuttaa pois...? Hukunko mä pölyhyn? Varmahan pitää ajatella ny sillaa, jotta minoon aikoonani siivonnu pankkohon, tämä markki on pölyvapaa vyöhyke viä vuosia mun jäläkihinki.

Ja ne mun illanvietot, siinä mihinä ennenvanhaan kyseltihin, " mihinä on jatkot" yöllä pilikun jäläkihin. Niin nykyään moon hojaantunu kuola poskella, paljun ja saunan jäläkihin, tuohon tyynylle soffannurkkahan.....ja mitäkö kello silloon on? NO EI AINAKAA PILIKKUA! Moon hojaantunu jo siihen aikahan, ku ennevanhaa lakkasin vasta kynsiäni, ku olin kylille lähäröös. Ja jos....nimenomaan JOS, mun täältä kotua sitte johonki saa, vaikkapa ny ystäväpariskunnan kans Tampereelle. Käymmä syömäs, vietämmä viihtyysää aikaa lautapelien seuras ja toteamma, jotta kovaa on nämäki pelisäännöt monimutkaasia nykyään ja päätämmä seuraavalla kertaa pelata simppeliä Afrikan Tähtiä...ja  pitääskähän seki matsi ottaa jo päiväsaikahan. Viihtyysää iltaa jatketahan viä rupatellen pitkälle yli puolen yön. Kertaakaa ei eres meinattu tanssia lapsuusystäväni kans pöyrillä, mutta silti,  AIVA MAHTAVA ILTA, jokakerta päätämmä, jotta useemmin pitääs ja silti, jokaasen tällääsen ehtoon jäläkihin, ku on normikaavasta ( palju, sauna, sohva, ) poikettu...seuraavana päivänä sitä sitte miettii, jotta jäikö sitä norsu- vai puhvelilauman alle. Vai juoksiko kilipaa gebardien kans ja tuli voittajana maalihin?  Vai mikä ny oikeen on? Eikä oo mitää sen kummepaa tapahtunu,ku poikettu normikaavasta.

Joinki se tasaanen arki vetää puolehensa. On turvallista vetää samalla kaavalla. Mutta kokoaijjan yrittää kurvit loiveta. Niin oman krupis ( koska #suklaa # lähtemisen vaikeus tarkoottaa myös liikuntaharrastuksia ja sitte on nykyään viä #polovi) ku markillaki. Äsköönki mä luurasin klasista pihalle ja havaattin, jotta siä on maa kuuras. Ei siinä mitää, mutta ku mullon siä viä kesäpatsahat ja kasvihuoneheski nuukahtanuset yrtit. Minen oo joinki havaannu ( tai HALUNNU havaata ) , jotta kesä meni jo. Tai no...kesä kyllä meni sitä orotelles, jotta ihimekös tuo. Siihen patsashommahan mä ny meinaan tarttua. Saa nyssitte nähärä, jääkö meinooksi. Sillaaki on monen askarehen kans mulla ny käyny. Meinooksi on jääny. Oon tuumaallu asiaa soffannurkas. Ja muutei oo sitte tapahtunukkaa. Ny kyllä ainaki nuoren patsahien osalta tarttis, ku emmä ny eheroontaharoon halua, jotta ne siä pihalla krakelootuu. Mukavahan non sitte taas alakukesästä kantaa takaasi puutarhahan. Minkähäntähäre non kesän kynnyksellä palio köykääsempiä ku syksyllä?

Pihallekattoes inspiraatio meinaa mulla syksyllä karota. Soffannurkka inspiroo enemmän. Sitä enemmän se inspiroottoo, mitä enemmän sitä tinkiä siä pihalla olis. Epäuskoosena mietin, jotta viimestään toukokuus mun syrän halajaa puutarhahan ja käret multahan. Ny mua melekeen vituttaa ajatus sellaasesta.

Syksyllä....käänteet tuloo loivemmiksi ja loivemmiksi. Mä meinaan vain enemmän ja toimin vähemmän. Energia valuu musta johonki ja haikeus valtaa mielen. Välillä melekeen itkettää, ku kattoo tuota Nuuskamuikkusta tuas purkis. Niin...tuas purkis. Kaikkien Arabian purkkien, varsinki muumi-aiheesten suhteen, mun kurvit ei sitte loivenekkaa. Taitaa loiveta vain lompsa. Mutta näiren suhteen moon tikkana paikalla Prismas. Moon ensimmäästen joukos. 

Ja kyllä niitä "kätevä emäntä - Vilijonkka"- kohtauksia tuloo. Täs on kuvamateriaalia toristusaineestoki. Tosin tästä on totta vain puolet. Nuo komiat korvapuustit on tyttären käsialaa ja päärynähillo mun käsialaa. Flikka teki suitsait-sukkelahan puustit ( ja mun oli sitte pakko syörä pari, ku tulin kurviani koriaamasta jumpasta....no niin siinä taas käytihin, kurvit loiveni )

Päärynähilloa mä meinasin monta aikaa. Esti mä luurasin klasista ku päärynäpuu notkuu herelmää. Sitte mä luurasin, ku puun juurella oli röykkiööttänsä päärynöötä. Yhtenä päivänä ku melekeen kompuroottin niihin...maattelin oikeen prakaasta ja noukiin saalihin sankoohin. Molinki sitte niin aikahansaavalla päällä, jotta jaksoon kantaa sangoonki terassille. Siinä terassilla ne sitte orotti sangoos sitä seuraavaa inspiraatiota. Tulihan se siältä....aikaasten päästä. Ny on sitte hilloa. Monen vaiheen jäläkihi.

Sillaa se varmahan on täs elämäs, jotta aijjan myötä sitä vain joinki tuloo loivemmaksi. Ääriviivat alakaa sumeta ja mustan ja valakoosen sävyt alakaa yhyristyä. Tuloo harmaan vyöhyket, johona oma, aika eherotoonki mieli alakaa tunnistaa harmaan eri sävyjä. Tämei sitte tarkoota muuten yhtää sitä, jotta musta olis tulos lepsu. Ehei, kyllä mä yhtä vit....anen ämmä oon ku enneki. Vähä moon voinu tulla laiskemmaksi ja mukavuurenhaluusemmaksi. Niinku sellaanen vanheneva leijonaäitee. Muttei se sitä tarkoota, jottako mä vaaratoon olisin. Kyllä mun tassus viä voimaa on. Mä vain tuumaalen ja tarkkaalen nykyään aikaasempaa enemmän. Ja son valaasevaa seki. Tassulla kyllä tarvittaes huiskaasen esteetä mun poluulta, vaikkolis loivaaki.

Olipa taas mukavaa kirioottaa teille, ja ilokseni oon havaannu, jotta teiton kerta kerralta enemmän. Son kulukaa oikeen mukavaa. Nymmä koitan rävehtiä jotaki tua pihalla, mutta esti mä vähä tumaan. 

Murtioomilla

Tiättäkö mitä sellaanen "murtioomilla" tarkoottaa? Tuo eteläpohojalaanen sana on takonu mun takaraivos täs viime aikoona. " Olla murtioomilla" Moniki asia voii olla olla murtioomilla. Rakkaus voi olla, ystävyys voi.... Murtioomilla voii olla joku aiva maallinenki asia, niinku vaikka johonaki sun lempimalijakos saattaa olla "murtioomia" ja se meinaa sitä, jotta sullon käsisnäs sitte aiva kiriaamellisesti se sellaanen "särkyvämpi astia "  Sei palioa tartte sitte enää, se kippo, ku son milijoonina sirpalehina sun jalakojes juures. ( voishan täs yhteyres käyttää myös luonnehrintaa P....n Päreenä, mutta minen ny käytä, ku koitan täs tavootella vähä toisenmoosta tunnelmaa, täs mun postaukses, nauretahan joku toinen kerta )

Flikkaaki tuos tenttasin, jotta, tietääkö hän, mikä sellaanen on. Ja kyllä tiesi.....Murtioomilla on sellaanen, jokon halakeemilla, ei oo rikki.... viä, mutta vaaravyöhykkeellä on. Murtioomilla oleva on lähellä sitä pistettä, jotta murtuu lopulllisesti aiva eree poikki. Sitä pitää kohorella aiva erityysen varovaasesti tai se pitää koriata ens tilas.  Sitä pitää kohorella hellävaroen. Mutta murtioomilla olevaa ei ikänä saa kokonansa ehejäksi. Son siitä etehenpäin murtioomista koriattu, muttei ikänä enää sama. Se voii silti kestää viäki palio ja voii olla aiva käyttökelepoonen, mutta sama sei oo enää ikänä. Jos sullon joskus tullu murtioomia rakkautehen tai ystävyytehen, tiät mitä mä tarkootan. Mullon  täs elämäs tullu. Tuohon jäläkimmääsehen ainaki.

Rakkaus....mitä se ikinä tarkoittaakaan ( sanoo aikoonansa jo Britannian kruununprinssiki, kihilattunsa, Syränten Prinsessa, vierellänsä... ) Rakkauren murtioomista minen aiva osaa sanua, onko mulla sellaasia murtioomia kumminkaa. Olletikki jos puhumma ny tästä mun Elämäni Rakkauresta, tästä rakennusmiehestä mun vierellä, tästä mun aikuusen elämän rakkauresta, jonka on tarkootus kestää täältä ikuusuutehen...siinei oo kyllä murtioomia. Ei... Ohkaasia kohtia on ollu, niinku varmahan kaikilla, mutta murtioomia....ei. Kyllähän son melekeen sillaa, jotta tuo rakennusmies on parahansa mukahan ollu koriaamas mun siipiä, silloon ku murtioomia on tullu.

Ja te, ketkä ootta pienenä leikkiny Barbieella, ainaki niillä paremmilla, Mattelin...tiättä murtioomet. Nimittään, niin laarukkahia, vahavoja ja arvostettuja nukkeja, ku ne oliki... ( ja keräälymieles arvokkahia viäki...ainaki mulle, tosin minen oo keränny, mullon tallella mun omia vanhoja Barbia ja fani ku oon, niin lasivitriinihin ne oon laittanu..ja se rakennusmies asensi sinne mulle valot, ku pyyrin, oli erikoosimpia sen työmaita, mutta tyytyväänen asiakas oli ) ... niillä oli kumminki heikko kohtansa. Niiren ohuet kaulat. Niihin tuli heleposti murtioomia ja sitte niiren päät ei meinannu enää pysyä paikoollansa ja leikkiminen niilloli vaikiaa. Kaulan sisällä oli sellaanen....niinku "laakeri" joka sain pään kääntymähän oikeen airon näköösesti. No...eisunkaa se kovettu laakeri enää sellaasen murtioomilla olevan kaulan sisällä pysyny... pikkuflikkana muistan, kuinka kurialta tuntuu, ku havaatti ne murtioomet....Mutta sitte, mä käännyyn Mailman Parahan murtioomien koriaajan puolehen. 

Nimittään, joskus mun elämäs on ollu sellaanen. Murtioomien virallinen koriaaja. Pienelle Virpi-flikalle se tarkootti nimenomaan sellaasta ihimetmiestä, joka osas koriata nuo vaativat Mattelin Barbieeren kaulat. Se vuoleskeli sen laakerin tilalle kärsivällisesti sellaasia puutappia, jokka piti TAATUSTI päät paikoollansa, vaikka se kaulamuovi oliki ympäriltä murtioomilla. Se vuoleskeltu osa maharollisti leikit. Sama ihimetmies korias monet pikku-Virpin lempikorut, vastas rauhoottavasti vaikeesihin kysymyksihin; voiko tulla sota? Onko Taivahan Isä OIKIASTI? ( on, vastas Hän ) Miksi tähäret tuikkii? Vastas aina myöntävästi seuraavihin kysymyksihin; Pelatahanko Uutta Finanssia? Saisinko mä vähä rahaa Kauhajoen Kasinolle ?  Onko sulla murua? Ihimetmies tuli paikalle aina ku joku oli häjysti, ku peliätti, ku tartti uskoa siihen, että kyllä tämä tästä. Ku mä olin neliäntoista....tuli mun vierelle oikeen tyhyjä kohta. Tuulet kääntyy pohojoosehen. Molin pieni puu, jonka vierellä oli aina ollu kaks suurta puuta ja se toinen...se oikeen suuri, kaikkitietävä, soli pois....

Siinä ku isän arkun peräs kävelin .... neliätoistavuotiahana....siinä oli silloon isoo murtioon, mun siives. Ja koriaajaa, sitä kuka AINA oli ollu...sitä ei ollu. Onneki oli äiti....siipi alakas kyllä kantaa. Äitiki osas koriata ja osaa viäki. Välillä meillon tosin täs matkalla osakki jo vaihtunu ja moon koriannu äitin murtioomia. Son vuoropeliä, nykyään.

Äitin työ onki äärettömän ihanaa mennä. Taa jää kaikki muu, kyltti "eteläpohjanmaa" lupaa, jot`toon
KOTONA. Siä moon rakkahien naisteni kans, oma itteni. Justihin niin Barbie, ku haluan. Toki moon sellaanen tääki, Raumalla. Moon mä ja muut on mun krannista. Moo ikänä piitannu siitä, mitä "ihimisekki sitte sanoo" Juttuämmillä piisaa toimiteltavaa oli sitte kesä tai talavi. Ja minen oo ikänä sulautunu massahan. En oo halunnu, enkä halua viäkää. Mä erootun porukasta. Moon omalla laillani outo. Mutta minoon kulukaa täysin sinut sen asian kans. Moon myös vahavan naisen mainees. Ja KYLLÄ, moon sitäki. Mun silimille ei hypitä, pirän puoleni ja rakkahieni puolen. Aina ja kokoaijjan. Mä en leiki mitää marttyyria, minen suostu miksikää kynnysmatoksi mihinkää enkä kellekkää, enkä joo-joo naiseksi. Voin kyllä sanua johonaki tilantees; " joo" mutta mun tuntevat, TIETÄÄ, jotten mä yhtää tarkoota sitä, minen vain jaksa kaikkien näläkkien ja rääppöören kans alakaa hanskata, helepompaa on "joojoota" hokia sellaasille ja sitte...mennä kumminki OMAA TIETÄNSÄ, ku härkä. Tämä piirre on TÄYSIN äitiltä peritty. Välillä moon ku isä, koriaan melekeen maharottamaltaki tuntuvia asioota. Paan hanttihin, en suostu nielemähän aiva kaikkia. Enkä nielekkää. Sanon ja osootan vastalauseeni isoosti, niinku isä tai sitte toisinaan, moon ku äiti, hiliaasella vaikenemisella ja väistymisellä mä annan pösilöölle tilaa möyrästää ja annan karavaanin kulukia ja haukkua ja mä meen omaa tietäni, vääjämätä ja pääsen päämäärähäni. Samahan aikahan pösilöt ei havaattekkaa, mitä tapahtuu ja mikä niihin iski. Messevää. Ihanat geenit mulla

Mutta... täs syksyllä moon havaannu,jotta kyllä se mäki voin mennä murtioomille. Sei oo heikkouren merkki ku sen tunnustaa. Mutta sillaa vain ny ON. Mun elämä avautuu monille paratiisina ja täyrellisyytenä.  ( ja joinki...jos joku on niin saatanan tyhymä, jotta sillaa luuloo, pitäköhön harhansa, rääppööt ) Moon sanavalamihin ja topakan naisen mainees. Ja kieltämätä sitähän mä oonki. Mutta...olihan Mattelin Barbiekki laarukkahia, mutta niin oli niilläki heikko kohtansa. Mullaki on. Tai ainaki mullon heikot HETKENI. Ja kyllä mullon oikiasti heikokki kohtani, mutten ny tokikaa alakaa niistä avautua. Mutta sellaasia elementtiä, jokka myrkyttää mun "paratiisiani" ja sitä kautta sitte aiheuttaa niitä murtioomia, niistä moon tällä foorumilla monikertoohin jo toimittanukki. Kateushan son. Son se myrkyllisin. Sen ilimenemismuoroosta inhottavimpia on kuittaalu ja kautta rantaan vittuulu. Tällääselle suoralle naiselle olis pareet ku sanotaas suorahan, eikä vittuultaasi kauttarantaan. Ei kuittaaltaasi, ei yhtää, ei ollenkaa, ku sanotaas, mistä kenkä puristaa, minkä tähäre on palakokasvi nenäs, hietaa SIÄ ja mitä niitä luonnehrintoja ny onkaa sille, ku ei oo ittensä kans hyvä ja on ristuksen epävarma.  Nuohin kahtehen ilimenemismuotohon mä käytän sitä Lissu-äiteen tapaa, myöntelen ja annan pösilöören vain olla. Oon niinku en havaattisi. Toimii muuten.

Viime viikolla oli sitte sellaanen hetki, ku mun malja oli täyttyny. Soli tullu äärillensä. Se kuuluusa viimeenen pisara sitte vain flasahti siihen pikarihin. Kuvaannollisesti oli roiskeet seinillä ja sen flasahroksen kaiut kertautuu seinis, ku präiskääsin oven takanani kiinni, kotia tulles. Samahan aikahan oli pahaa-aavistamatoon rakennusmies tullu maakunnasta kotona käymähän. Vain lähtiäksensä huomisin takaasi maakuntahan. Mä toivotin hänet tervetulleheksi haukkumalla ja huutamalla. Pikkukieli pihalla.

Moomma kumminki ollu niinkauan yhyres, jotta kyllä se näki, jotta minen sille huura. Mä huuran, ku mun syrän on täynnä. Täynnä. Piste. Ja kyllä mä sille sitte toimitinki, kaikki mun murehet, ne mikkä painoo mua. Ne, mikkä on pilivinä mun taivahalla.  Ne, mikkä YRITTÄÄ estää mua levittämästä mun siipiäni. Toistaaseksi oon levittäny siipeni leviämmälle ja huiskaasnu esteet helevettihin...mutta aina ei jaksaasi huiskia ja hanskata ja vääntää. Se kuunteli, käsi poskella ja syrän auki mua varte. Ihimeellinen  mies. Se on enneki koriannu mun murtioomilla olevaa syräntä. Tuo ylimmän kuvan syränriipus, son Hänen mukahansa  "moukarootu syrän " son ostanu sen mulle voimakoruksi, silloon ku musta tuntuu, jotta mun syräntä moukaaroorahan. Son tarkootettu niihin päivihin, ku en haluaasi, en ollenkaa....lähtiä kotua, en jaksaasi mitää, yhtää mitää. Oon useen sitte pitäny tuota syräntä. Ja totta..moon saanu siitä voimaa. Aina ei sitte mielikuvat riitä ja mihinäs mä sitte räjähtääsin, jonsen kotona. Parahas paikas mailmas.

Eileen, ku tulin kotia, rakennusmies oli jo lähteny. Mua orotti tämä ruusukimppu. Ei se ny tokikaa näin ollu aseteltu. Soli miehekkäästi tökätty Karhu keittiöpurkkihin, jotta kukat saa vettä ja sitte oliki urakootsijalla olluki jo kiirus, keittiös oli kaffitaharoja, ryppyynen sanomalehti ja muita elämänmerkkiä siitä, jotta mullon mies taloos. Tällä kertaa minen kumminkaa raimaantunu, en huutanu. Moukarootu syrän kaulas mä oti koiran kaveriksi lenkille. Lenkin jäläkihin pesin koiran, laitoon paljun pesähän puita. Sytytin tuikut ja vietin tyttäreni kans elämäni illan. Mikä mieletöön tähtitaivas ja revontulet ja paras seura. Melekeen ku lakialle kattoos. Murtioonkohtaa ei särkeny eikä sattunu.

"Kotona on ihimisen hyvä olla" pruukas isä sanua. Kuinka oikias hän olikaa. Mun elämäni ihimetmies.  Tämä mun toinen ihimetmies on luonu loistavat puitteet sille, korolle. Ei oo valittamista. Murtioomia on, niitä tuloo, mutta emmä rikki mee. EN. Mullon loistava perhe. "täyrellinen" Siinäpä karavaani kulukekohon ja koirat haukkukohon. Mä hymyylen sisällepäin niinku Lissu-äitee ja annan niiren olla siinä uskos, jotta minen huomaa. Mä kyllä meen päämäärähäni ja teen mitä taharon. Antaa niiren louskuttaa. Ei niistä murtioomia kummempaa tuu. 

Syksy, väriloistua vai ammattiaharistumista?

Minen aina osaa oikeen päättää, jotta kumpaako son mun kohoralla? Syksy jakaa mun ajatuksia. Toisaaltahan son uuren alakamista, mun ammatis alakaa syksyllä uus lukukausi, syyslukukausi. Sillaa mä pikkuflikkanaki olin tohoruuksis, oli uus reppu, penaali ja kouluvaatteet... koulu alakas. Kieltämätä ny vähä vanhempana pikkuflikkana....niin kyllä sitä kieltämätä jotaki läikähtää syrämes, ku saa valamistautua uutehen lukukautehen....siihen syys...  Voi shoppaalla jotaki kivaa syksyystä uutta "kouluvaatetta"

Ihana syksyynen minihames. Oikeen justinin sellaanen mulle passeli. Mä löyrin tuon kankahan jo erellisvuonna, mutta vasta ny sain aijjalliseksi vierä sen ompelijalle. Syksy voi torestaki toimia inspiraation lähtehenä.Flikalla se toimii sellaasena ilimanmuuta, ku son sellaanen "syksyflikka" vaikkonki syntyny keväällä, mutta son färiiltänsä sellaanen syksyn keiju. Punaasine hiuksineen, son ku suoraa satukiriasta sellaanen syksyn lumoava haltiatar, sille sopii loistavasti kaikki syksyn hehkuvat ja murretut sävyt, ku moon taas sellaanen kylymien ja kirkkahien sävyjen nainen. Mun voiis heleposti kuvitella jääkuningattareksi tai kesääsellä pellolla sellaaseksi kaikkein hehkuvimmin hohtavaksi pinkiksi ruusuksi.... ( nuan itterakas ja -riittoonen eteläpohojalaasluonnet siältä taas vahingos livahti toimittelohon totuuksia, suokaa anteeksi ) Minoon ristiriitaanen persoona, oon syntyny elokuun lopulla..ei oikeen tiä, onko se viä kesää...vai onko jo syksy?

Ittekehusta asiahan. Syksy toresta toisaalta on mullekki sitä uuren alakamisen aikaa. Komiat hehkuvat värit lumoaa munki. Toisaalta sitte mä alakaan tuumaalla toisinki

Syksy on myös LUOPUMISEN aikaa. Ja se, jos mikä on ollu mulle aina kompastuskivi, akilleen kantapää, vaikia asia. Mun silimäluomia kuumottaa nykki, tänä kuuluusana ekstravuotena. Ekstravuosi tyttäreni kans ja sitte...sitte se hetki koittaa....mun neitoperhonen levittää vahavat siipensä ja lähtöö lentohon, omahan elämähän. Sillaa kuuluuki. Mä nieleskelen ja hyväksyn asiaa. Mä prosessoin sitä jo ny, ikävöön jo ny, vaikka siinä hän mun eres pyrähtelöö ja esittelöö ihquja syysvatehankintojaan silimät kiiltäen. Nauraa, että tarvii taas vähä tienata rahaa, ku tuli shopattua... Kuinka kauniissa sävyissä syksy vaatteineenki hehkuu ja hehku vain voimistuu, tuon mun rakkahan syyshaltiattaren yllä. Vielä mun keijuni on siinä...vielä hetken. Samalla lailla luonnoski....vielä hetken hehkuu luonto. Vielä mä näen perhosia...nuota hauraita, kauniita kesän lähettiläitä. Viä hetken, mielesnäni mä jo heitäki hyvästelen. Ikävöön....vaikka kaikki kaunis ja rakas on viä läsnä.

Voi, että... Syksyllä...ne kesän viimeeset hehkut on joinki valtavan koskettavia. Täs ku mä yks syksypäivä tulin kotia töistä ja nousin portahia kotiani, tuli joinki epätorellinen olo, ku kukkaistutuksista lehahti lentohon perhosia....valtavia määriä. Mä kuiskasin niille hiliaa; " kiitos ku olitta...tulukaa taas ens kesänäki "

Son se osa mus, joka ikävööttöö kesää. Ikävööttöö, vaikka viä viime viikolla kesän häivährös oli tää, lämpöösine henkäyksinensä. Mä pitääsin kiinni kesästä. En antaasi pois. En millää malttaasi päästää irti.

Samalla lailla näytti takertuvan kesän hetkihin kiinni tämä komia surenkorento. Toinen mun jumalooma kesän lähettiläs. Mä kuvasin sitä työmatkalla ja kuiskasin sillekki, jotta nähärän ens kesänä.  Ja melekeen mua taas porajutti. Ku mä niin lujaa vain haluaasin pitää kesän. Valon. Naurun ja kaiken sen kepeyren, mitä kesä tuo tullesnansa. Eikä pienin niistä oo ollenkaa kesän mukana tuleva vapaus ( = ikuunen ikäväni kotia, eteläpohojammaalle ) 

Surullisena joskus kuuntelen ku jokku melekeenpä häpee kotoseutuansa ( äärettömän harva eteläpohojalaanen kylläki, mutta niitäki on ) Häpee, että on " maalta" . Minen oo eres tiennykkää, jotta sillaaki voii viä  ajatella. Moon luullu jotta tuallaanen ajatelu olis joinki seitkytlukua...mutta sillaa kai sitte. Minen niin oikeen osaa ajatella olevani "kaupugis" ku asun tää Raumalla. Tämon pieni idyllinen rannikkokaupunki. Ja mä asun ( SUURESTA HALUSTANI ) tää peltojen keskellä, notta sillaa oikeen tiä, mistää kaupungista. Ja sev`verran on tullu mailmallaki kierettyä, jotten mä aiva meesi huutamahan mitää kaupunkimaniaa tää meirän rakkahas kotosuomes. Joo...Helsinki, Tampere ja Turku...onhan ne ny  toki joinki isoon kirkon markkia , joo...mutta onhan tua...mailmalla ny vähä isoompiaki kirkiokyliä. Ja onko ne ny sitte onni autuus? Aaa..ja  minen ny maininnu Seinäjokia ja Vaasaa, en tietenkää, non mulle eteläpohojammaata, ei niinkää mitää kaupunkia...sillaa, mulle. Jos ymmärrättä, mitä tarkootan. Mun syrän lepää niis maisemis, emmä osaa ajatella niitä minää metropoliina, en sitte ollenkaa. 

Kesä ny kumminki jää taa ja syksy on tullu tilalle.Pimeys alakaa laskia viittaansa. Illat hämärtyy. Tuikkujen polttaminen on mulle terapiaa. Tuikkujen valos, on ihana muistella kesää. Ja vaikka oikeen rohkiasti, ajatellen uskaltaa nauttia syksyn loistosta, toki seki ny komiaa on. Pitää ikävöörä vähemmän, ei niinkää miettiä sitä luopumista, ku ajatella, jotta uus kesä tuloo taas. Ja sitä ennen jos hyvä tuuri on, tuloo komia talavi, jolloonka auringonsäteet on timanttia hangella ( kieltäyryn floskakelien ajattelemisesta, joku ittesuojeluvaisto pitää olla ) 

Viimeesenki ristalliruunun hairaasin eileen suojahan, tälläsin sen terassin kattohon. Ens kesänä sitte taas se  saa olla riippumaton päällä ja mä meinaan maata siinä ja kuunnella perhosten siipien havinaa. Ny vein taiten tämän ruunun taltehen ja varoon rikkomasta tuota komiaa seittiä, jokoli siihen ilimaantunu. Haikiaa vähä, mutta toisaalta...myös haikianSULOOSTA.

Ja onhan syksyn viitan laskeuruttua...onhan siinä jotaki äärettömän kaunista ja tunnelmalista. 

ON SIINÄ <3

Ku osaa vain kattua sillä silimällä ja virittäytyä tunnelmahan. Pikkutyttö mus rakastaa teherä asetelmia, sadunomaasia sellaasia. 

Ja jumppakausiki alakaa näin syksyllä. Kyllä mä syksyn kohtaan ja kestän. Ja jopa tykkäänki siitä. Teuvalaasella asenteella mennähän. Mä muistan, mistä moon kotoosin ja oon muuten ylypiä siitä!!