Rintaa raastava kotoikävä

Kesä merkittöö mulle palio. Son mun voimavarani. Son aurinkoa, kimallusta, rakkahia, naurua makeeta mansikoota, komiana kukkivaa puutarhaa, perhosia,leppäkerttuja, surenkorentoja, sammakoota, eteläpohojalaasia peltoja...son palio, oikeen palio kaikenmoosta. Mutta ennenkaikkia kesä merkittöö mulle vapautta. VAPAUTTA!!!! Son asia, jokon mulle kaikista tärkeen. Mun vapaus tarkoottaa sellaasta vapautta, jotta voin kääntää Citikan nokan minne taharon aamulla ( oikeen mielelläni käännän sen mun OIKIAHAN kotohoni eteläpohojammaalle  ) tai voin olla vain kääntämätä nokkaa mihinkää, voin upottaa käret multahan tää Rauman korosnani ja vaipua omihin ajauksihini. Vapaus olla mun rakkahien kans, jokkon osa kauempana ku pikaasen matkan pääs. Son tosiasia, jotta perhettäni ja nuorinta siskootani lukuhunottamata, mun kaikki rakkahat ( sukulaaset ja parahat ystävät  ) on siä kaharentunnin ajomatkan pääs. Ei sinne sillaa, nuavvain mennä "käylähtämähän"

Tuas kuvashan on mun mokioomet, ku tein yhyren lähärön ( en muuttanu perheriiran jäläkihin äiteen työ eteläpohojammaalle. ) Ei moltu isännän kans mitää riirelty, päivvastoon, iloosena lauleskellen tämä Rauman.... tai ÄHHHH TEUVALAANEN minoon,ei musta tuu Raumalaasta...ikänä! No niin siis uurestansa; siis tämä Raumalla OLOSUHTEEREN PAKOSTA ASUVA, TEUVAN Imelda kööräs laukkujansa Citikkahan. Niinku aina, ku musta on kyse menihän se....överiksi. Over the top ja mitä kaikkia luonnehrintoja niitä ny on, mutta kaikki ne sopii tähän mun kuplivahan persoonahan. ( mutta en osannu päättää, mitä veskaa ja kenkiä ja tanttuja meinaan siä pitää..otin sitte varooksi vaihtoehtoja )  Ja rakasta äitiä tämä vain nauratti ku sen peräkamarihin näitä kööräsin, tottapa se ny flikkansa tuntoo ja sen konhotukset

Persoonani kans minoon aiva sujut. Mutta aijjan ja maantieteellisten leveyspiirien suhteen minen sitte niin ookkaa. Aika....se menöö aiva liika nopiaa. Ja mitä tuloo nuohin leveyspiiriihin, mä oon sijoottunu väärille piiriille. Mun pitääs olla vähä pohojoosempana. Siä, mihinä Kyröönjoki halakoo maisemaa. Siä, mihinä Vaasan veri ei vapise eikä Kauhavan rauta ruostu. Ja kulukaa.joka kesä....joka AINUT kesä mun syrän jää sinne entistä ittepäisemmin. Flikan kans ajeltihin Ylistaroon halaki  kohti eläänten vanhaan kotia, Wanhaa Markkia ja ihaaltihin maisemia. Flikka huokaali niitä peltoja ja komiaa kirkkoa, joka kohos siinä maisemas...ja kulukaa....mun alahuuli värähti, mä sanoon ääni murtuen flikalle... " kuule lapseni, mä kuuluusin tänne, näillä lakeusilla mun syrän asuu..." Vaieten me jatkoomma matkaa halaki  mulle rakkahan eteläpohojammaan. Tytär lähti eteläpohojammaalta jo mua ennen ku sillä oli töitä tää, mutta mä jäin viä....kotio.

Sinne mä jäin, äitin työ. Käveltihin tutun sillan ylitte,  pikkuunen Teuvan jokihan se siinä, mun takana. Mä viivytin lähtöäni.Silimäluomia jo poltteli.  Voi, kuinka KOMIA ja VEHEMAS tuo jokirantamaisema on.  Niin rakas mulle. Moosi millää malttanu viä....äitin askel on jo hiras, mä asettelin askelehieni taharin äitin askelihin...niin seki on teheny ku minoon ollu pieni taapero. Ny on mun vuoro kävellä hiliaa äitin vierellä.  Käyymmä hakemas viä lähtökaffiiksi viinerit osuuskaupasta.

 Siinä me kaffipöyräs muisteltihin tätä reissua,mitä kaikkia kivaa molimma keriinny pruukata. Ketä kaikkia rakkahia oli keriitty nähärä ja keirenkä näkeminen  sitte siirtyy...sinne seuraavahan kertahan...joka valitettavasti on näiren realiteettien valos vasta ens kesänä, sillä ennenpitkää mullaki alakaa työt, arki imöö mut oravanpyörähänsä ja se helevetillinen pyörä pyöriiki sitte taas  niin viukiaa, jottei siinä meinaa keriitä nimiänsä sanua saati sitte KOTONANSA käyrä. Viikonloppuvisiitit eteläpohojammaalle on liika lyhkääsiä ja tosiasia on seki,jotta minoon jo niin vanha, jotta hojaannun soffannurkkahan tää Rauman korosnani oikeen heleposti työviikon jäläkihin. Verän henkiä ja sama rumba, jonka askelihin minoon LOPEN KYLLÄÄNTYNY!!!!, alakaa taas maanantaiaamuna ja sitte taas ja taas ja taas ja viikot vain vilahteloo silimis. Rakkahat on kyllä mieles, mutta ei siinä,mihinä niiren kuuluus olla, mun lähellä. Tai täs tapaukses....mun KUULUUS olla heirän likillä siä....kotona.

 Niin se hetki sitte tuli, lähärönhetki. Molin ostanu tuallaasen iloosen kimaltavan syrämen siältä Wanhan Markin puorista. Siinon palio erifärisiä kimaltavia kristallipaloja, tuon syrämen sisällä. Non ku ilon ja kaipauksen kyynelehiä. Kimaltaa kaikis färiis. Mansikat, jokkon kans eteläpohojalaasia, Fyrrykyröön mansikoota, flikka vei jo ereltä pakastimehen meirän Rauman kotohon.Ja kulukaa...ku äiti jäi sinne portahille vilikuttamahan, mä taannuun....mä röllötin. Kauan aikaa valuu kuumia kyynelehiä mun poskilla. Son se fyysinen reaktio sille, ku mun syrän tinttaaloo. Sei vain kertakaikkiaan SUOSTU tulemahan mun mukahan tänne Raumalle. Mä orotan sitä viäki tää....mutta viäki se hoinaaloo siä, siä mihinä on lakeutta ja heleppo hengittää, asua ja olla.  

Täs erellä moon vuorattanu syräntäni (vaikka se ny viä viirootteloo siä kotokonnuulla ) ja täs on ne PAINAVAT syyt, minkätähären mä taharon ja tartten pitkän kesäloman. Iliman sitä, mä kuolisin sisältä. Rahalla ei oo merkitystä, ainoastaan vapaurella on mulle merkitystä.Kesä on aikaa, ku minoon vapaa. Mullon melekeen siivet. Vahavat ja isoot siivet, eteläpohojalaasten äitin ja isän huomas kasvanuset. Siivet täytyy laskia taas, ku alakaa arki. ( mutta tämei sitte tarkoota sitä, jotta mä alakaasin olla tää siipiäni myöre ja nöyristelemähän, vitut EN!!! nöyrä moon oikeeren asiooren eres, mutten nöyristelemähän alakaa mitää enkä ketää!!! )  Ja isännälle tieroksi; joka kerta ku mä nauraen lasken leikkiä kotirouvan päivistä....joka kerta, kuule JOKA KERTA siä on pieni Virpi Västäräkki ( isän mulle antama lempinimi ) joka OIKIASTI toivoo että niin joskus kävis. Epärealististahan son. Jokku sanoo, jotta eihän töis oo pakko käyrä....nooh...kyllä ne elämän realiteetit vain ny on sellaasia, jotta KYLLÄ, pakko siä nyvvain on leivän tähären käyrä.

Samoon vois sanua, jotta pirujako siinä märäjät, muuta sinne eteläpohojammaalles ja lakkaa vänäjämästä asiaa tää. Niin....sekää ei oo aiva niin yksinkertaasta. Täski asias sitä vain törmää nihin realiteettihiin. Pieninä paloona on ihimisen leipä mailmalla ja meirän leivänpalat on kohtalon ( julumasta? ) oikusta ny tää. Ja onhan tuo mun eteläpohojalaanen  puoliso teheny kaikkensa, jotta rouvalla olis tää hyvä. On rakentanu isoon ja komian tuvan peltojen keskelle. O-Paappa on kööränny mettästänsä meille Teuvalaaset pihilajat.On palio kotoseurusta muistuttavia elementtiä mun ympärillä. Nykki orotan Teuvalla tehtyä tuulimyllyä meirän pihahan. Silimät kyynelistä kiiltäen mä sitä tuun kattomahan ja ihaalemahan...monta kertaa. Tiän sen nyjjo.

Sellaanen vaara täs kotoikäväs sitte on, jotta sortuu romantisoomahan liikaa niitä kotoseutuja ja näköö tää nykyyses asuunpaikkakunnas vain huonoja puolia. Mutta ei, kyllä mä niin vahava nainen oon, jotta sen tajuan, jotta oikeen vittumaasia ja ilikeetä ihimisiä löytyy eteläpohojammaaltaki ja on mulle sitte puolestansa täältäki löytyny ystäviä. Tosin hyvin muutama, mutta ovakki sitte sitäki tärkiämpiä. Ja ne pahantahtooset eteläpohojalaaset mä vain ohitan. Yhyren kohtasinki täs alakukesästä ja jo jalakaterän asennosta havaattin, jottei pesunkestävät juoruämmät miksikää muutu. Non juttuämmiä, jokka muistaa mun nuoruuresta villinä blondihupakkona, jonka elämää oli hauskaa ja viihryttävää seurata ja ruotia.  (#hankitahanseomaelämä ) Nyssitte ku kohteliaasuuresta jotaki jutuntynkää koitti, oli ilimapiiri justihin sellaanen ku mä muistinki. Mairia ja mun esittämihin kysymyksihin tuli vain ympäripyöreetä vastauksia, jota höysti pilikallinen hymy. Joo-o, nuata mun ei oo eikä tuu ikävä. Ja on niitä palio muitaki ihimistyyppiä, jokka rikkoo sopivasti kaavaa eteläpohojalaasista. Mutta siinäpä ovat. Mä kyllä plokkaan itte porukkani, kekkä kuuluu mun ystävihin ja kaveriihin. 

Ja niin....oli mulla toinenki äärettömän koskettava reisu eteläpohojammaalle. Nimittään teimmä reisun Koskuelle, Jasminan kans. Isän sukuhun oon pitäny hävyttömän huonosti yhteyttä. Moon ollu neliäntoista, ku jouruun luopumahan isästä. Ja sitte se elämä on vai kuliettanu. Isä on matkannu syrämes kokoaijjan. Mutta tänä kesänä isästä tuli mullle konkretiaa...isän kummipoika otti meihin yhteyttä ja kutsuu meirät tapaamahan isän sukua, häntä ittiänsä ny tietenki sekä isän iäkästä siskoa ja toista siskoota ja veljeä.

Mä kuuntelin silimät kyynelis tarinoota isästä. Painoon syräntäni vasten pienen  pinkan mustavalakokuvia isästä ja äitistä niiren nuoruuresta. Ja sitte....oli löytyny iskemätöön pakka kääretpaperia, isän vanhasta kaupasta.  Isän kummipoika lahajootti sen mulle, Isän velii, sen kaksoosolento ojenti mulle ja flikalle Jokipiin pellavat tuliaasiksi. Halates mun kyyneleet ei meinannu loppua millää. Ja sitte tuo isän vanha pysähtyny kello luovutettihin mulle, se saa kunniapaikan Tarkan kellon viereltä. Kattokaa, mihinkä aikahan on Tarkan kello pysähtyny...

 Niin.....

Yhyren kuvan mä jo suurennutin. Siinon isä ja äiti ja muitaki pellolla. Kaffia siinä juorahan. Tähän huoneesehen kristallikehyksihin sen hellästi asettelin. Täs samas huonehes on Vallilan heinänkorjuuverhot, joiren insipiraationlähäret on eteläpohojalaasilla pelloolla. Niiren peltojen halaki ajeltihin siä Koskueellaki, mä melekeen näin isän siä...nuorena ja vahavana... Hevoset oli isälle tärkeetä. Soraski sen kaverina oli hevonen. Senpä tähären jotaki mus värähti, ku näjin tää yhyres kaupas  tuollaasen koskettavan hevoostyynyn, sen paikka löytyy keinutuolista.  Tästä reisusta mä juttelin isälle Teuvan hautasmaalla ( hulluna saa pitää vapaasti ) ku istutin pinkit syklaamit isän hauralle syrämen muotohon, ympärööttin ne hopialangoolla ja kokoaijjan toimitin isälle. Teuvan hautausmaa on yks mun rauhoottumis- ja terapiapaikkojani. Tääki huonehes mä lievitän mun kotoikävääni. Niinku mä jo sanoonki, mun korosta on tehty tänne eteläpohojalaanen  vyöhyke. Joinaki päivinä son siunaus ja joinaki päivinä ikävä viiltää niin syvältä, jotta se tuntuu kiroukselta.

Ikävä mun on, niin suunnatoon ikävä. Ja arki aharistaa, son ku vanne ja kahalet. Taas se alakaa, tuloo syksy ja pitkä pimeys. Mun Citikka ei oo enää vapaa lähtöhön kotia koska vain, ku pitää ajaa tää sitä pirunrinkiä. On vain ne viikonloput ja silloon....ei vain aina jaksa. Voi äiti ja isä, kiitos vahavoosta siivistä. Mä jaksan kyllä, mä päriään kyllä, nuolla siivillä päriää kukavain. Mutta mä tää nyvviä orotan sitä mun syräntäni, joka kesä se jää sinne, teirän ja muiren rakkahien työ aina vain piremmäksi aikaa. Pitäkää siitä hyvää huolta.

Mitä jos joskus tuloo se kesä, jottei mun syrän enää tuukkaa tänne ?