Isälle

                                                                                                   Raumalla 9.11.2014

Heippa Isä! 

 Maattelin ny kirioottaa sulle, notta kuinka mun elämäni tää kulukoo. Hyvinhän tämä tää menöö. Minoon ny niis kuulusis ruuhkavuosis, ku aina on olovana kiirus. On kiirus töihin ja töistä kotia, on kiirus pitää huushollista ja markista huolta. On kiirus harrastaa, nauraa ja murehtiakki välillä. Samoon minoon ny siinä iäs, notta oon tullu havaattemahan, notta sä olit isä oikias. Olit oikias useemmis niis asioos, joista mulle toimitit. Olit sä, vaikka silloon siitä yhyrestäki fluiteerista, ku sulle neliätoistavuotiahan paatoksella julistin, notta son mun elämäni rakkaus ( torellisuures rakkaurella ei ollu sen asian kans mitää tekemistä, mähän olin  viä aiva kakaraki ) Monen muunki asian kohoralla ollahan käyty sitte sillaa, notta mun on pitäny kohottaa aristokraattinen nenäni kohti taivahanrantaa ja huokaasta hiliaa mielesnäni..." voi, isä....mistä sä tämänki tiesit." Monta kertaa oon toivonu, että olisit viä tää. 

Niin kakarahan mä silloon olin viä, ku sä jouruut lähtiä. Sun aika tuli täytehen. Sä itte olit jo sinut sen asian kans. Mun rippikesänä sanoot kaverilles, ku siinä kaffitelitta, että; " Hyvä ja fiksu flikka tuo Virpi on...rauhallisin mielin mä voin täältä lähtiä....Raha ei vain taira teherä pesää...vaikka minoon kuinka koittanu sille säästävääsyyrestä puhua. Mutta viisas flikka se silti on, kyllä se päriää... " Sun lähäröstä me ei sun kans koskaa puhuttu etukätehen. Näin aikuusena naisena, mä pystyn ny jäläkihinpäin päätellä sen päivän, ku olit lääkäriltä saanu NE uutiset...ettei parannuskeinoa oo. Mua musertaa ja liikuttaa se, kuinka sä suojelit mua siltä tierolta. Mä tulin sun työ, niinku jokapäivä ( Vaikka te äitin kans erositta, mä oon kiitollinen, ettet sä karonnu mun elämästä mihinkää, solit aiva kävelymatkan pääs. Sillä eroos lapset kumminki rakastaa äitiä ja isää aiva yhtäpalio. Ei lapset oo kiinnostunusia siitä kuka teki oikeen ja kuka väärin. Lapsi rakastaa molempia. Ja tänäki päivänä mä rakastan yhtä palio teitä kumpaaki. Äitin mä onneksi saan viä pitää tää. Sua mun on ikävä useen. ) sinä päivänä sä olit olovana totisempi ku yleensä. Sä laitoot mun kultapossun ja sen kaverin pöyrälle. Sitte sä sanoot, notta meirän pitääs puhua sellaasista asioosta, ku että sä et oo välttämätä tää ikuusesti. Kuinka näitä possuja pitääs muistaa ruokkia. Ja muistaki käytännön asioosta, kuinka sitä postipankin tiliä sitte lähestytähän ku minoon kahareksantoista. 

No mähän suhtauruun asiahan justihin niinku sopii olettaa. Kuinka ny luulisitta Hanoi Rocksia kuuntelevan angstisen teiniflikan asiahan suhtautuvan. Ja pitää muistaa, että minoon aina ollu äärimääsen herkkä ja dramaattinen. Mun vihiriät silimät löi kipinää ja mä huurin ja itkin ja raauun, notta minkä tähäre tällääsistä pitää puhua?!!!?  Mä TAHARON pitää isäni ja isän tehtävä on täyttää mun kultapossua ja sen frendiä. Ja minen mihinkää postipankkiihin yksin mee silloon kahareksantoistavuotiahana, ISÄ tuloo sinne sitte mun kans. Ku molin lopettanu meuhkaamisen ja rauhaantunu, sä kattoot mua sinisillä silmilläs, laitoot kultapossun kaverinsa kans takaasi omalle paikalle, sun kiriootuspöyrän kulumalle. Siinä hetkes sä näimmä päätit sen, etten minoo tarpeeksi vahava kohtaamahan sitä tosiasaa, että sun pitää lähtiä. Sä päätit aloottaa mun suojelun. Nin me sitte syötihin suklaata ja pelattihin Uutta Finanssia. 

Muistat varmahan viä sen pelin. Sä ostit sen mulle joululahajaksi.  Son sellaanen Monopolin tapaanen.Siinä opetellahan rahankäyttöä ja kehitetähän finanssiälyä. ( Sinet koskaa luovuttanu sen asian suhteen :D ) Soli kylläki  yks mun lempipeliäni ja on kuule viä tyttäreni, sun tyttärentyttärenki lemppari. Ja katto, siinon viä sun laittamat teipikki, ku son ollu niin ahkeras käytös. Tätä pelatahan meillä viä tänäki päivänä. Aika rakas peli se mulle on... 

Muutenki sinolit kova lahajomahan mua. Sanotahan, että useen nainen valittoo, mieheksensä alitajuusesti isänsä kaltaasen ihimisen. No kieltämätä...jotaki ourontuttua on siinä tilantees, ku Timo pruukaa tuora mulle ihania tuliaasia aiva vaikka vain maakunnasta työreisulta tullesnansa. Se kantaa mulle useen ihania koruja tai jotaki Pentikin tai vastaavaa jutskaaa ja mä oon onnesta soikiana.Mutta silloon seitkytluvulla säki kuljit maakunnas. Sinolit kulukukauppias. Ja ku oikeen plohtevaa oli, sä käyyt myimäs rapuja Vaasahan. Niiltä reisuulta mä sain useen tuliaasia. Maakunnasta tuli tämä liikuttava simpukkakoira, johona on mun mielestä viäki jotaki äärettömän söpöä. Tai sitte tuo mekaaninen lelukoira, Vaasasta lelukaupasta.Muistan oikeen hyvin, ku sä sitä toit mulle ja porukalla sitä ihimeteltihin meirän tuvan laattialla ( mä silloon jo niin olisin halunnu koiraa ja sä yritit omalla tavallas vastata siihen toiveesehen ) Samaa ourontuttua on tuntees, ku sain Timolta  joululahajaksi tuplakupla-lampun. Soli PÄHEE, KALLIS, USKOMATOON ja mä raauun onnesta. Samalla lailla jouluna 1980 tuli markkinoolle, jokatytön unelma. PÄHEE, KALLIS, USKOMATOON Mattelin Barbie, joka osas kammata itte hiuksiansa. Se oli haave ja SÄ täytit sen haaveen. Tänään tuo kasari-ihime istuu mun kampauspöyrällä. Ja on lämmin ja rakas muistutus, että mulla on ollu tuollaanen isä. 

Ja jo aiva kehorosta asti sinoot yrittäny, notta musta tulis säästäväänen. Siitä kielii jo tämä mun ensimmäänen säästölipas. Legendaarinen Roope Ankka. Kai son sitte jo aiva nuolta aijoolta perääsin, tuo mun suunnatoon rakkauteni Ankkalinnahan. Rakkaus Ankkalinnahan siis tuli, mutta se säästävääsyys...se taisi kyllä jäärä haaveeksi. Mutta onneksi kuule isä mä valittin oikian miehen rinnalleni. Son tuo Tarkka. Ja sillon sitte tuota ymmärystä rahan päällekki ja osaa mua sopivasti suhurittaa ja hemmotella. Ja katto, silläki on Roope Ankka lipas...sininen vain ja se kans on hommannu omalle tytärellensä ekaksi lippahaksi tuo Roopen. Meillon kaikilla omat. Arvaa, kenenkä lipas on aina näläkääsin ? 

Ja pakko täs ny on, ku kerran muistelemahan alaattihin, mainita viä tämä karhuki. Muistakko ku tämän mulle ostit. Mä en...olin silloon viä niin pieni. Mutta äiti muistaa.Soli kauan rarion päällä. Mutta kyllä se sellaaselta näyttää, että siton palio rakastettu. Soli kans varmahan aikoonansa aika upea ilimestys ( ku se on sitä mun mielestä viäki ) . Siitä lähti mörisevä ääni, ku sitä kellisti. Mutta se ääni...se siitä lähti, ku mä olin aloottamas tälle karhuparaalle leikkausoperaatiota. Onneksi äiti tuli paikalle, ku oli vasta anestesiavaihet alakamas. Minolin lýöny nallen vattan ( siä sisällä se herkkä äänimekanismiki oli ) täytetehen äiteen ompeluneuloja ja saksekki olin varannu pöyrälle, notta voirahan vatta auaasta. Mutta onneksi tuli äiti häsyyhin...karhu pelastuu. Ainuat hoitotoimenpiteet sille on jatkos teheny äiti ja taitavasti on tehenykki. 

On se mukavaa muistella. Kyllä mulla on jääny susta mielehen palio hyviä muistoja. Ja vaikka mä liika varahin jouruun susta luopumahan, niin joku osa musta tietää, että sinet kumminkaa lähteny mihinkää kovin kauas. Tottapa sitä näin isäinpäivänä vähä tuloo haikialle mielelle, ku en voi sulle kaakkua teherä tai toimitella sun kans. Mutta mullon palio hyviä ja rakkahia muistoja. Ja siiton jo yli kymmenen vuotta aikaa siitäki, ku mä sain Rakkahimman huonekalun tänne Raumalle. Sun velies oli sitä mua varte säilyttäny.Soli aiva kuule siä Jalasjärvellä, siä sun kotopaikalla. Sieltä me se Timon kans hajettihin.Oikeen mun syrämestä viilti,ku käännyyn kattomahan tuota lipastoa ku sitä sun kotopihas kujalla lähärettihin peräkärrys meille päin kööräämähän. Ajattelin, jotta tuolla samalla kujalla on pikkuunen Paavo-poika joskus palijahin varpahin kesäpäivänä juoksennellu. Mutta rakkaurella tuo lipasto meille kannettihin. Sinolit sen hyvin pitäny ja ny mä koitan jatkaa tuota perinnettä. Siinä se on. Ei oo mitää Ikea-meininkiä. Siinon jotaki muuta. On mulle isoo asia, että son tää ny. 

Ja tälläästä kääretpaperiaki löytyy jostaki äiteen kätkööstä. Ja pakkohan mun siitä oli pala kehystää. Kaikenmoosta sitä matkoohin on sullaki mahtunu. Mulle sä oot kumminki ollu hyvä isä. Paras. Elämä menöö, niinku sen pitää mennä. Asiat pitää hyväksyä ja katkerootua ei saa. Sä opetit mulle, että vaikeuret on tehty voitettaviksi. Ja sun oppies mukahan minoon koittanu elää. Ja kyllä isä, siä Postipankiski mä sitte käyyn yksin, silloon kahareksantoistavuotiahana. Ja mä selevisin siitä, niinku monesta muustaki asiasta täs elämäs. Mutta sä tiesit sen jo silloon, että mä seleviän. En minoo kenenkää antanu mun silimille hyppiä. Sen fluiteerinki mä jätin, ensirakkaureksi kelepuutin Kunnollisen Poijan ja tämän, kenenkä kans mä naimisihin menin, senki sä kelepuutat. Mä tiän sen. Se kohteloo mua tosiaan justihin niinku sä.....se pitää mua prinsessana...aiva niinku säki teit. Sä taharoot toteuttaa mun unelmia ja toiveeta. Silloon pikkuflikkana mä jo olin kiiluvaasen perähän ja tivasin, miksei meilloo kristallikruunua. Yhtenä jouluna sä sitte Teuvan Sokoksesta ostit mulle joululahajaksi eres jotaki kristallia, ku meillei sitä kattokruunua ollu.  Tällääsen kynttilänjalaan. Sitte tuli sitä erohässääkää. ... Kynttilänjalaka hävis. Ja mä koitin sulle toimittaa, notta kyllä se talles on tuo jalaka. Mä sen kimallusta aina ihaalen ku siinä kynttilää poltetahan, Torellisuures mullei ollu huutahäivää tietoa, mihinä koko jalaka eres on. Mutten mä halunnu pahoottaa sun mieltäs. Ku muutenki oli jo vaikiaa. Tiäkkö isä...sitte ku sä olit jo pois ja mä olin sun veljen ja siskojen kans sun asuntoa tyhyjäämäs....tieräkkö minkälaanen tunnet mun syrämehen tuli, ku sun kiriootuspöyrän perimmääsestä nurkasta löytyy tuo kynttilänjalaka. Soli kierottu punaasehen kankahasehen. Soli ollu siä kaikenaikaa. Sinolit sen pelastanu sieltä meirän entisestä korosta ja varmahan ajatellu, että jonaki päivänä sitte, ku Virpi on isoompi ja se ymmärtää asioota....silloon sitte. Tai ehkä se oli kipeä muisto. En tiä...mutta sen mä tiän, että tuo kangaskääre kastuu löytöhetkellä  mun suolaasista kyynelistä. Ja NYT, TÄNÄÄN, JOKAPÄIVÄ, son lasikaapis, esillä. Suurina Juhulapäivinä siihen laitetahan kynttilä. Niin joo....sinolit muuten kiroottanu, jotta nuo kristallipalat ovat sun kyyneleitäs...... Emmä kirioota tästä enempää, muaki itkettää taas. 

Sellaasta se on. Välillä sitä pitää vähä kai itkiäkki. Mutta ku sä tätä mun elämääni sieltä seuraalet mä luulen, että voit hymyssuin mun pöffäälyjä sieltä kattoa. Minoon samanlaanen ku silloonki. Komiaa pitää olla. Omipäinen ja sanavalamis.Ilmankos sä sanoot mua löpöksi. Mä toimittelin palio. 

Tähän loppuhun mä laitan kuvan mun yhyrestä lempitaulusta. Tämän mä löyrin sellaasen tapahtuman jäläkihin, että uskon sillä olevan Suurempi merkitys, ku vain taulu. Nimittään minolin sellaases meediotilaasures. Jokahinen ajatelkohon nuosta mitä lystää. Epäluuloosena mäki sinne menin, emmä mikää hörhö oo. Mutta henkevä minoon. Ja kyllä sut isä mulle siä niin yksityyskohtaasesti kuvaaltihin, jotta mun oli hetkittään pakko uskoa, että susta siinä ny puhuttihin. Silloon sitte sanottihin, jotta johonaki vaihees me sun kans kohoratahan ja sä ilimenyt mulle valakoosena hevosena. Onneksi sanoon tästä äitille ja Timolle etukätehen, sillä sitte ku SE TAPAHTUI OIKIASTI, mua ei olisi uskonu kukaa. No kumminki...katto isä tuota taulua. Minen ainakaa osaa sanua, kumpiko meistä siinä on se joka taluttaa ja kumpiko se, joka tarttoo turvaa. Mutta väistämätä mä näjen siiinä itteni ja sut. Aika ohkaasia oli niinä sun loppuaikoona ne poluut, joita kulijettihin. 

Hyvää isänpäivää, sulle Rakas isä. Mä muuten tiän, että kuliet viäki mun rinnalla. Yhyres me  kulietahan vaikken mä sua näjekkää, Mutta sieluni silimin mä sun näjen. Ja joo joo, mä YRITÄN olla säästävääsempi. Mutta eikös muuten ookki menny aiva niinku sä arvasit? Minoon vahava nainen ja tiän mitä taharon ja mitä teen. Kiitos siitä, että musta on tulllu tälläänen, kuuluu sulle. Olit sä vain...aikamoinen mies, paras isä mulle.  

Rakkaurella: Virpi Västäräkki 

Marraskuu on kietonu meirät harsohonsa

Ny on sitte pyhäänmiesten päivä. Marraskuu on alaannu. Kyseeset hetket eivät kummakkaa oo mulle milläälailla mitää heleppoja. Pyhäänmiesten päivänä muistellahan oikeen virallisesti niitä rakkahia, jokka on jouruttu jo luovuttamahan tähtitarhain tuolle puolen. Sanoon jotta, virallisesti muistellahan..,koska kyllähän meistä aiva jokahinen muisteloo ja kantaa syrämesnänsä rakkahiansa, niitä jokka tää viä sun vierelläs nauraa ja niitä joita et enää voi nähärä tai kuulla tai koskettaa, aiva joka päivä.  Mutta ne toisekki rakkahat, joita ei voi enää konkreettisesti tuntia, ovat siinä meirän lähellä, yllättävän lähellä. Niin lähellä mutta silti kumminki...niin kaukana. Mutta tärkeetä rakkahia kannamma silti aina siä syrämen sopukas, olivat he sitte tää meirän joukos tai sitte siä....siä johonaki, siä mistä meillon vain aavistus, jos sitäkää.

Marraskuu on justihin sellaanen muumilaakson mörkö. Se tuijotteloo sua kylymin silimin jostaki ja aiva vain lupaa kysymätä tuloo ja istahtaa sun ruusupenkkihin. Samoon on aijan laita, se ei lupia keltää kysele. Se on armotoon. Aika kuluu, sun matkas varrella sun polokus yhyristyy toisihin polokuuhin, son virkistävää. Son mukavaa, saa tutustua toisihin kulukijoohin. Mutta yhtälailla armotoon aika myös laittaa poluut kulukemahan sillaa, jotta joskus ne myös haarautuu eri suuntihin. Se erellyttääki kulukijalta luopumisen taitoa. Pitää osata päästää irti, olla onnellinen että kohorattihin, mutta ny, aika on tullu ja sun.... sun on pakko päästää irti. Ja luopumisen taito....opinkahan mä sitä koskaa? Niin...aijasta sanotahan, että se parantaa haavat. Parantaa se varmahan tai ainaki eres arpeuttaa syvimmät  ja viiltävimmät haavat. Niin mä voisin toreta tällä nykyysellä elämänkokemuksellani. Ja niistä poluusta, me kaikin kulietahan tää niitä omia polokujamma. Tuloo risteyksiä, johona sun pitää valita suuntas ja seuras. Joskus ne valinnat ovat oikeeta, joskus vuosien jäläkihin saatat havaata, että oot johonaki risteykses valinnu väärin. Mutta onpa se valinta sitte ollu oikia tai väärä niin kylymä tosiasia on , ettei aikaa voi peruuttaa, son lahajomatoon. Valinta on tehty silloon ja ny siton turha jossitella ja jahkaalla. ( Äläkää vain luulko, ettenkö mä jossittelisi ja jahkaalisi, minoon siinä LOISTAVA!!! Jossittelu ja jahkaalu on yks tehokkahimmista ittekirutuksen muoroosta ja sopivis tilantees on loistava ittesäälin elätysalusta) Mutta kaikenaikaa mä yritän päästä erohon tuosta raivostuttavasta ominaasuurestani.

Marraskuu on tällääsen satutärin mieles sellaasta aikaa ku kesä on menny nukkumahan.  Aika useen ku mä joskus heinäkuus istun parvekkehella tai haaveelen keinus, mä mietin sitä. Marraskuuta. Kuinka siitä taas oikeen seleviää? Enkä mä ny mikää mieleltäni heikko oo, ainakaa omasta mielestäni. Mutta joinki vain se marraskuun harmaus, lisääntyvä pimeys. Son kaikki mulle sellaasta....luopumista. Kesä pitää pakata pois. Kellarihin. Tuikut sytttyy kyllä ikkunoolla ja takan ottalla. On tunnelmallista ja kaihoosta. Ja siä se mörkö kumminki istuu...siä puutarhas. Tove Jansson kyllä loistavasti kuvaali sitä mörköä. Soli eitoivottu hahamo muumimamman puutarhas ja emmäkää ny voi sanoa ilosta kiljahtelevani, ku kohtasin sen näyn, ku mun pelargoniat riipputtivat luovuttaneina päitään täs yks aamu. Niin...luovuttaneina, mörkö oli voittanu. Mutta...silti ku se mörkö on niin eitoivottu son varmahan myös yksinäänen. Ja sehän kans oli yks Toven pointti, ku se maalaali kuvaa tästä syksyn sanansaattajasta. Surullinen, yksinäänen hahamo. Ja sitte teille realistiille tieroksi; KYLLÄ mä tiän että vuorenaikojen vaihteluhun on  aiva tieteelliset seliitykset ja syksy tuloo ku ilimavirrat kylymenöö ja niinerespäin. Ja KYLLÄ, mä tiän, että pelargoniat ovat KASVEJA ja niillon KUKINNOT; ei päitä. Mutta jos minolisin ny sillaa menny kirioottamahan, tämei olisi kuullostanu enää yhtää dramaattiselta. Kattokaas, ku teirän pitää muistaa, että minoon siviiliammatiltani LASTENTARHANOPETTAJA , en meteorologi. Mä kattelen tätä mailmaa sellaasen satuperspektiivin kautta. Toisinaan ne mielikuvat on helepottavia, toisinaan ne syventää tuskaa, ainaki sitä luopumisen tuskaa entisestänsä.

Kyllä se uus kesä sieltä taas koittaa. Sitä orotelles ovat keijut käyneet nukkumahan. Lupaus kesästä on olemas. Pitää vain pärvötellä tämä marraskuu. Pitää varoa, ettei sotkeennu sen tahameesihin harsoohin. Tai sitte pitääs vain opetella kattomahan marraskuun luontoa, toisin silimin. Voihan karus huurteeseski näys olla jotaki kaunista. Voihan siinä...

Aiva samallalailla pitääs opetella suhtautumahan, niihin pakollisihin luopumisihin. Pitääs vain tyytyä siihen haikiansuloosehen tunteesehen. Ei pitääsi ollenkaa päästää ittiänsä siihen poruvaiheesehen. Pitääs ajatella ihimisistä ( ja mun ja kaltaasteni tapaukses eläämistäki ) että, olipa mahtava juttu ku saatihin tutustua, kulukia hetkuusen matkaa samoja polokuja. Ja sitte ku aika tuloo, pitääs pystyä irroottamahan. 

Mun pitää varmahan jo täs vaihees, sitte nopiaa oikaasta, että mullon kaikki aiva hyvin. Tämä haikeus vain juontaa juurensa jo jostaki aiva hyvin kaukaa. Ja marraskuu. son joinki niin sopiva hetki tälläästen ajatusten ulospäästämiselle. Minoon luonteeltani aina ollu sellaanen hiukka surusilmäänen flikka. Joskus nuorena Kauhajoen Kasinoolla mä jo kuvittelin, notta mus on joku vika, ku en oikeen ikänä tuntunu kehenkää ihastuvan.Mutta asia oliki sillaa, notta sitte ku mä ihastun, mä annan syrämeni kokonansa. Ja te tiättä...sellaases leikis, sellaaselle syrämmelle voii joskus käyrä häjysti. Sitä ihastuu väärihin tyyppiihin ja son viheliäästä. Onneksi minoon kumminki harvoon ihastuvaa sorttia, niin nottei nuota eherokkahiakaa sitte oo elämänaikana mitää maharotoonta määrää ollu. Ja ku oon jonku sitte aikanansa läpimädäksi yksilöksi torennu, oon purottanu  sen mun kelekastani siihen paikkahan. Silloon jääkuningatar musta on loihrittu esille ja ku son kerran kutsuttu, son tullu pysyvästi. Son mun tapani ollu aina suojella herkkää syräntäni, joskus se jääkuningatar on antanu orottaa ittiänsä liikaki kauan ja mun syräntä on moukarootu oikeen urakkameiningillä. Mutta sitte ku jääkuningatar on saatu häsyyhin on tahtiki muuttunu. Mätäpesäkkehet ovat saanu lähtöpassit ja mun rinnalle ja syrämehen jää vain tositimantit.  Mutta on mulla toki sellaasiaki kokemuksia, joita en vaihtaasi, en mistää hinnasta. Ensirakkaus oli justihin sellaanen ku sen pitiki olla. Kaunis kokemus, josta jäi hyvät muistot. Jäi timantiksi ja kauniiksi muistoki sinne nuoruutehen.  Ja timantien timantti, sehän on mun Elämäni Mies, Mun Prinssi. Se ei aiva tullu sillä valakoosella hevoosella, se tuli sillä tummanpunaasella mersulla.  Eileen se tuli valakoosella Citroenilla maakunnasta...ja niinku prinssit pruukaa kohorella prinsessojansa, sillaa se justihin kohteli. Ja kyllä kiiluu muutaki mun silimät. Sen prinssin arvo, se mun pitääs muistaa paremmin. Oikiasti. Ei tuollaasia Tarkan Timoja oo ku yks. 

Niin notta valtakunnas on kaikki näiltä osin kunnos. Mitä ny emäntä silloon tällöön kuusaaloo mennyttä ja murehtii tulevaa. Palio on asioota, joista saa onneksi äitin kans puhella puhelimes. Äiti täs sanooki, kuinka tärkiää sille on, ku mä soitan joka päivä. Soitan, vaikka välillä tuntuu, notta linjojen molemmis päis on kaks Suomen ärsyttävintä naista. Mutta toisinvuoroon sitte taas ( itteasias useemmiten ) siä on se Kaikkein Tärkein, se tuki, jolle voi sanoa KAIKEN! Jolta voi kysyä neuvoa aiva kaikkehen, vaikka sitte suuntaa näille elämänpoluulle. Se, jonka  kans siitä marraskuustaki selevitähän hengis, toinen toistamma taluttaen. Mä tää ja äiti siä pohojanmaalla. Mullon palioki äitiltä saatuja juttuja tää korosnani.  Meillon kummallaki sama taiteellinen veri suonis ja sama maku. Yks koskettavimpia on tämän tekstin alapuolella oleva Arabian seinälautanen, jonka oon saanu äitiltä lahajaksi. Siinon mulle sanomaa. Mua orottaa elämän meri, äiti ohojeestaa mua sille matkalle. Aiva samallalailla, ku mä sitte aikanani omaa tytärtäni. Ja jos joskus rupiaa peliättämähän, äiti on tua rannalla, sen luo voi aina palata. Joskus mun pitää poraata tuon taulun äärellä. Ku mä pelekään sitä päivää, ku ranta on joskus tyhyjä. 

Tottapa sitä useen haikaaloo sinne menneesyytehen. Miettii, mitä isä sanoos tähän. Tai tuohon. Tai haluaas olla vain  taas se pikkuflikka tuos valokuvas. Tuntis kuinka isä hellästi silitääs ja sanoos, niinku se useen pruukas; " Älä välitä, tämon elämää vain, Virpi Västäräkki " Näin pyhäänmiesten päivänä, mä hiliennyn kuuntelemahan isän sanoja. Ja ku oikeen tarkoon kuuntelen, voin melekeen kuulla ne sanat, voin melekeen muistaa isän äänen. Ja kuten tuos aluus sanoon. mä uskon, ettei nuo toises ulottuvuures olevat rakkahat oo kovinkaa kaukana. Ei voi olla. Ne poluut täs elämäs ne risteilee. Toisinaan erkaannutahan.  Toisinaan on hyväki, että jokku poluut erkanooki. Sen näköö sitte hetkes matkaa, minkälaanen arvo kyseesellä poluulla sun elämäs oli. Mutta suurin osa nuosta poluusta on niitä, että voi hiliaa sanua ylähäpäin; "kiitos, ku sain kohorata" Ja mulla ainaki on se toivo, että ennemmin tai myöhemmin ne poluut viä risteää, jos niin on tarkootettu. 

Ja mikä parasta kulietuusta matkoosta jää aina muistoja. Ja nämä muistot oikeen tulvahti mun syrämehen, ku täs taannoon yhtä verhokangasta kattoon. Harvon pitää poraata ku kangaskaupas on käyny, mutta ny piti. Äitin kans puhelimes itkettihin. Nimittään, nämä verhot koristaavat ny mun keittiöni klasia. Niis on tuollaanen ajanpatinooma, vanha liikuttava mökki. Sellaanen ku meirän mummulla oli aikoonansa, pohojanmaalla. Mullei oo siitä mökistä ittelläni niin kovin palio konkreettisia muistikuvia. Mummun lämpöösestä hymystä sitäki enemmän. Mutta siitä elämästä tuos mökis, siitä minoon kuullu palio äitiltä. Ja niiren kertomusten perusteella, tuo mökki on ollu onnellisten ihimisten asuttama. Tuosta mökistä on lähteny mailmalle monta, ainutlaatuusta ihimistä. Äitini on yksi heistä, mutta  on ne muukki, hienoja ihimisiä Rakkahia. Siksipä tuo kangas, se nosti tunteet pintahan. Ja näin marraskuus ne klasilleni sitte asettelin. Ja porajin liikutuksesta. 

Näin on tullu marraskuusta, sen harsoosta ja luopumisesta taas kiriootettua. Luopuminen on osa elämää, näin pyhäänpäivänä se konkretisoituu. Ja joskus sitä pitää luopua iliman että siihen liittyy eres kuolemaa. On vain luovuttava, sanottava näkemiin tai hyvästi....tilanteesta riippuen. Mutta oli se sitte kumpaa vain, son mulle vaikiaa. Äärimmääsen vaikiaa. Mutta kulukaa, ku näitä täs aattelin ja Adagiota taustalla kuuntelin niin sitte äkkiä musta tuntuu, että joku kattoo mua. Kattoo, kysyen. lohoruttaen ja ymmärtäen. 

Niinpä... Uskollinen, rakas, Malfoy. Viisas pieni koira. Lähäremmä rohkasti pihalle kattomahan, miltä se marraskuu tuoksuu.