Marraskuu on kietonu meirät harsohonsa

Ny on sitte pyhäänmiesten päivä. Marraskuu on alaannu. Kyseeset hetket eivät kummakkaa oo mulle milläälailla mitää heleppoja. Pyhäänmiesten päivänä muistellahan oikeen virallisesti niitä rakkahia, jokka on jouruttu jo luovuttamahan tähtitarhain tuolle puolen. Sanoon jotta, virallisesti muistellahan..,koska kyllähän meistä aiva jokahinen muisteloo ja kantaa syrämesnänsä rakkahiansa, niitä jokka tää viä sun vierelläs nauraa ja niitä joita et enää voi nähärä tai kuulla tai koskettaa, aiva joka päivä.  Mutta ne toisekki rakkahat, joita ei voi enää konkreettisesti tuntia, ovat siinä meirän lähellä, yllättävän lähellä. Niin lähellä mutta silti kumminki...niin kaukana. Mutta tärkeetä rakkahia kannamma silti aina siä syrämen sopukas, olivat he sitte tää meirän joukos tai sitte siä....siä johonaki, siä mistä meillon vain aavistus, jos sitäkää.

Marraskuu on justihin sellaanen muumilaakson mörkö. Se tuijotteloo sua kylymin silimin jostaki ja aiva vain lupaa kysymätä tuloo ja istahtaa sun ruusupenkkihin. Samoon on aijan laita, se ei lupia keltää kysele. Se on armotoon. Aika kuluu, sun matkas varrella sun polokus yhyristyy toisihin polokuuhin, son virkistävää. Son mukavaa, saa tutustua toisihin kulukijoohin. Mutta yhtälailla armotoon aika myös laittaa poluut kulukemahan sillaa, jotta joskus ne myös haarautuu eri suuntihin. Se erellyttääki kulukijalta luopumisen taitoa. Pitää osata päästää irti, olla onnellinen että kohorattihin, mutta ny, aika on tullu ja sun.... sun on pakko päästää irti. Ja luopumisen taito....opinkahan mä sitä koskaa? Niin...aijasta sanotahan, että se parantaa haavat. Parantaa se varmahan tai ainaki eres arpeuttaa syvimmät  ja viiltävimmät haavat. Niin mä voisin toreta tällä nykyysellä elämänkokemuksellani. Ja niistä poluusta, me kaikin kulietahan tää niitä omia polokujamma. Tuloo risteyksiä, johona sun pitää valita suuntas ja seuras. Joskus ne valinnat ovat oikeeta, joskus vuosien jäläkihin saatat havaata, että oot johonaki risteykses valinnu väärin. Mutta onpa se valinta sitte ollu oikia tai väärä niin kylymä tosiasia on , ettei aikaa voi peruuttaa, son lahajomatoon. Valinta on tehty silloon ja ny siton turha jossitella ja jahkaalla. ( Äläkää vain luulko, ettenkö mä jossittelisi ja jahkaalisi, minoon siinä LOISTAVA!!! Jossittelu ja jahkaalu on yks tehokkahimmista ittekirutuksen muoroosta ja sopivis tilantees on loistava ittesäälin elätysalusta) Mutta kaikenaikaa mä yritän päästä erohon tuosta raivostuttavasta ominaasuurestani.

Marraskuu on tällääsen satutärin mieles sellaasta aikaa ku kesä on menny nukkumahan.  Aika useen ku mä joskus heinäkuus istun parvekkehella tai haaveelen keinus, mä mietin sitä. Marraskuuta. Kuinka siitä taas oikeen seleviää? Enkä mä ny mikää mieleltäni heikko oo, ainakaa omasta mielestäni. Mutta joinki vain se marraskuun harmaus, lisääntyvä pimeys. Son kaikki mulle sellaasta....luopumista. Kesä pitää pakata pois. Kellarihin. Tuikut sytttyy kyllä ikkunoolla ja takan ottalla. On tunnelmallista ja kaihoosta. Ja siä se mörkö kumminki istuu...siä puutarhas. Tove Jansson kyllä loistavasti kuvaali sitä mörköä. Soli eitoivottu hahamo muumimamman puutarhas ja emmäkää ny voi sanoa ilosta kiljahtelevani, ku kohtasin sen näyn, ku mun pelargoniat riipputtivat luovuttaneina päitään täs yks aamu. Niin...luovuttaneina, mörkö oli voittanu. Mutta...silti ku se mörkö on niin eitoivottu son varmahan myös yksinäänen. Ja sehän kans oli yks Toven pointti, ku se maalaali kuvaa tästä syksyn sanansaattajasta. Surullinen, yksinäänen hahamo. Ja sitte teille realistiille tieroksi; KYLLÄ mä tiän että vuorenaikojen vaihteluhun on  aiva tieteelliset seliitykset ja syksy tuloo ku ilimavirrat kylymenöö ja niinerespäin. Ja KYLLÄ, mä tiän, että pelargoniat ovat KASVEJA ja niillon KUKINNOT; ei päitä. Mutta jos minolisin ny sillaa menny kirioottamahan, tämei olisi kuullostanu enää yhtää dramaattiselta. Kattokaas, ku teirän pitää muistaa, että minoon siviiliammatiltani LASTENTARHANOPETTAJA , en meteorologi. Mä kattelen tätä mailmaa sellaasen satuperspektiivin kautta. Toisinaan ne mielikuvat on helepottavia, toisinaan ne syventää tuskaa, ainaki sitä luopumisen tuskaa entisestänsä.

Kyllä se uus kesä sieltä taas koittaa. Sitä orotelles ovat keijut käyneet nukkumahan. Lupaus kesästä on olemas. Pitää vain pärvötellä tämä marraskuu. Pitää varoa, ettei sotkeennu sen tahameesihin harsoohin. Tai sitte pitääs vain opetella kattomahan marraskuun luontoa, toisin silimin. Voihan karus huurteeseski näys olla jotaki kaunista. Voihan siinä...

Aiva samallalailla pitääs opetella suhtautumahan, niihin pakollisihin luopumisihin. Pitääs vain tyytyä siihen haikiansuloosehen tunteesehen. Ei pitääsi ollenkaa päästää ittiänsä siihen poruvaiheesehen. Pitääs ajatella ihimisistä ( ja mun ja kaltaasteni tapaukses eläämistäki ) että, olipa mahtava juttu ku saatihin tutustua, kulukia hetkuusen matkaa samoja polokuja. Ja sitte ku aika tuloo, pitääs pystyä irroottamahan. 

Mun pitää varmahan jo täs vaihees, sitte nopiaa oikaasta, että mullon kaikki aiva hyvin. Tämä haikeus vain juontaa juurensa jo jostaki aiva hyvin kaukaa. Ja marraskuu. son joinki niin sopiva hetki tälläästen ajatusten ulospäästämiselle. Minoon luonteeltani aina ollu sellaanen hiukka surusilmäänen flikka. Joskus nuorena Kauhajoen Kasinoolla mä jo kuvittelin, notta mus on joku vika, ku en oikeen ikänä tuntunu kehenkää ihastuvan.Mutta asia oliki sillaa, notta sitte ku mä ihastun, mä annan syrämeni kokonansa. Ja te tiättä...sellaases leikis, sellaaselle syrämmelle voii joskus käyrä häjysti. Sitä ihastuu väärihin tyyppiihin ja son viheliäästä. Onneksi minoon kumminki harvoon ihastuvaa sorttia, niin nottei nuota eherokkahiakaa sitte oo elämänaikana mitää maharotoonta määrää ollu. Ja ku oon jonku sitte aikanansa läpimädäksi yksilöksi torennu, oon purottanu  sen mun kelekastani siihen paikkahan. Silloon jääkuningatar musta on loihrittu esille ja ku son kerran kutsuttu, son tullu pysyvästi. Son mun tapani ollu aina suojella herkkää syräntäni, joskus se jääkuningatar on antanu orottaa ittiänsä liikaki kauan ja mun syräntä on moukarootu oikeen urakkameiningillä. Mutta sitte ku jääkuningatar on saatu häsyyhin on tahtiki muuttunu. Mätäpesäkkehet ovat saanu lähtöpassit ja mun rinnalle ja syrämehen jää vain tositimantit.  Mutta on mulla toki sellaasiaki kokemuksia, joita en vaihtaasi, en mistää hinnasta. Ensirakkaus oli justihin sellaanen ku sen pitiki olla. Kaunis kokemus, josta jäi hyvät muistot. Jäi timantiksi ja kauniiksi muistoki sinne nuoruutehen.  Ja timantien timantti, sehän on mun Elämäni Mies, Mun Prinssi. Se ei aiva tullu sillä valakoosella hevoosella, se tuli sillä tummanpunaasella mersulla.  Eileen se tuli valakoosella Citroenilla maakunnasta...ja niinku prinssit pruukaa kohorella prinsessojansa, sillaa se justihin kohteli. Ja kyllä kiiluu muutaki mun silimät. Sen prinssin arvo, se mun pitääs muistaa paremmin. Oikiasti. Ei tuollaasia Tarkan Timoja oo ku yks. 

Niin notta valtakunnas on kaikki näiltä osin kunnos. Mitä ny emäntä silloon tällöön kuusaaloo mennyttä ja murehtii tulevaa. Palio on asioota, joista saa onneksi äitin kans puhella puhelimes. Äiti täs sanooki, kuinka tärkiää sille on, ku mä soitan joka päivä. Soitan, vaikka välillä tuntuu, notta linjojen molemmis päis on kaks Suomen ärsyttävintä naista. Mutta toisinvuoroon sitte taas ( itteasias useemmiten ) siä on se Kaikkein Tärkein, se tuki, jolle voi sanoa KAIKEN! Jolta voi kysyä neuvoa aiva kaikkehen, vaikka sitte suuntaa näille elämänpoluulle. Se, jonka  kans siitä marraskuustaki selevitähän hengis, toinen toistamma taluttaen. Mä tää ja äiti siä pohojanmaalla. Mullon palioki äitiltä saatuja juttuja tää korosnani.  Meillon kummallaki sama taiteellinen veri suonis ja sama maku. Yks koskettavimpia on tämän tekstin alapuolella oleva Arabian seinälautanen, jonka oon saanu äitiltä lahajaksi. Siinon mulle sanomaa. Mua orottaa elämän meri, äiti ohojeestaa mua sille matkalle. Aiva samallalailla, ku mä sitte aikanani omaa tytärtäni. Ja jos joskus rupiaa peliättämähän, äiti on tua rannalla, sen luo voi aina palata. Joskus mun pitää poraata tuon taulun äärellä. Ku mä pelekään sitä päivää, ku ranta on joskus tyhyjä. 

Tottapa sitä useen haikaaloo sinne menneesyytehen. Miettii, mitä isä sanoos tähän. Tai tuohon. Tai haluaas olla vain  taas se pikkuflikka tuos valokuvas. Tuntis kuinka isä hellästi silitääs ja sanoos, niinku se useen pruukas; " Älä välitä, tämon elämää vain, Virpi Västäräkki " Näin pyhäänmiesten päivänä, mä hiliennyn kuuntelemahan isän sanoja. Ja ku oikeen tarkoon kuuntelen, voin melekeen kuulla ne sanat, voin melekeen muistaa isän äänen. Ja kuten tuos aluus sanoon. mä uskon, ettei nuo toises ulottuvuures olevat rakkahat oo kovinkaa kaukana. Ei voi olla. Ne poluut täs elämäs ne risteilee. Toisinaan erkaannutahan.  Toisinaan on hyväki, että jokku poluut erkanooki. Sen näköö sitte hetkes matkaa, minkälaanen arvo kyseesellä poluulla sun elämäs oli. Mutta suurin osa nuosta poluusta on niitä, että voi hiliaa sanua ylähäpäin; "kiitos, ku sain kohorata" Ja mulla ainaki on se toivo, että ennemmin tai myöhemmin ne poluut viä risteää, jos niin on tarkootettu. 

Ja mikä parasta kulietuusta matkoosta jää aina muistoja. Ja nämä muistot oikeen tulvahti mun syrämehen, ku täs taannoon yhtä verhokangasta kattoon. Harvon pitää poraata ku kangaskaupas on käyny, mutta ny piti. Äitin kans puhelimes itkettihin. Nimittään, nämä verhot koristaavat ny mun keittiöni klasia. Niis on tuollaanen ajanpatinooma, vanha liikuttava mökki. Sellaanen ku meirän mummulla oli aikoonansa, pohojanmaalla. Mullei oo siitä mökistä ittelläni niin kovin palio konkreettisia muistikuvia. Mummun lämpöösestä hymystä sitäki enemmän. Mutta siitä elämästä tuos mökis, siitä minoon kuullu palio äitiltä. Ja niiren kertomusten perusteella, tuo mökki on ollu onnellisten ihimisten asuttama. Tuosta mökistä on lähteny mailmalle monta, ainutlaatuusta ihimistä. Äitini on yksi heistä, mutta  on ne muukki, hienoja ihimisiä Rakkahia. Siksipä tuo kangas, se nosti tunteet pintahan. Ja näin marraskuus ne klasilleni sitte asettelin. Ja porajin liikutuksesta. 

Näin on tullu marraskuusta, sen harsoosta ja luopumisesta taas kiriootettua. Luopuminen on osa elämää, näin pyhäänpäivänä se konkretisoituu. Ja joskus sitä pitää luopua iliman että siihen liittyy eres kuolemaa. On vain luovuttava, sanottava näkemiin tai hyvästi....tilanteesta riippuen. Mutta oli se sitte kumpaa vain, son mulle vaikiaa. Äärimmääsen vaikiaa. Mutta kulukaa, ku näitä täs aattelin ja Adagiota taustalla kuuntelin niin sitte äkkiä musta tuntuu, että joku kattoo mua. Kattoo, kysyen. lohoruttaen ja ymmärtäen. 

Niinpä... Uskollinen, rakas, Malfoy. Viisas pieni koira. Lähäremmä rohkasti pihalle kattomahan, miltä se marraskuu tuoksuu.