Kätevä eväsastia raksalle maakuntahan

JOO, EI!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! TÄMÄ ASTIA EI KUULU EVÄSASTIAKSI RAKSALLE MAAKUNTAHAN!! Mutta niin vain son ollu pohojanmaalla käymäs yhyren rakennusurakootsijan kans. Mun on ny justihin hengitys tasaantunu ja paineet asettunu sevverran kohorillensa, notta pystyn tästä kirioottaa, iliman notta rupiaa käret täräjämähän ja henkiä aharistamahan. KYLLÄ. Son kyllä taivahan tosi, nottei mun tuan miehen kans tuu ikänä aika pitkäksi. Se tuli eileenehtoolla maakunnasta kotia ja tottapa mä ny sillen olin evästä laittanu mukahan. Sunnuntaina molin pyhän kunniaksi teheny hyvät pöperöt ja kattanu ne pöytähän oikeen pyhä-astioohin. No ilimanmuuta lupasin isännälle, notta saa ottaa rääppeet mukahan siitä sunnutainki ruaasta. Mutta ensunkaa mä tarkoottanu, notta ne rääppeet vierähän meirän pyhäastioos! HERRAVARIELE!!!!! Mä varjelen mun Birger Kaipiaisen paratiisiastiootani melekeen syränverelläni. Minen eres tiä; mihinä välis ja kuinka isäntä on tunnetusti käteväliikkeesenä keriinny köörämähän tuon kuvan kipon autohonsa. En mä vain havaannu, notta yks paratiisikippo puuttuu, eikä mun mielehen eres tullu ruveta laskemahan Arabiootani tuos kohtaa. Mekaanisesti tyhyjäsin konehen ja laitoon kipot ja kupit paikoollensa. Olisin kusnu housuuhini, jos olisin tuolloon tienny, notta yks mun kallisarvoosista kipoostani kolahteloo isännän pakettiautos. Ja sitte se tuloo kotia ja on yhtä vallatoonta poikamaasta hymyä. Oo ny siinä sitte vihaanen, ku sun Arabias on huolettomasti palautettu tiskipöyrän kulumalle. saatesanoona, notta kyllä solit teheny hyvää ruokaa. Ja olisin mä ny eres VÄHÄ moukeerannu, mutta....sitte mä näjin notta Pentikin pussi oli ilimestyny oven vierehen. Ja mä nielin sanani ( kaikki ne johona mä olisin pitäny paatoksellisen luennon Birger Kaipiaasen taiteesta, Suomalaasesta designista ) sillä joinki mun tuli mieleheni, notta son saattanu jo kuulla joskus tuon(ki) luennon ja Pentikin pussista päätellen, jopa saattaa tietääki Suomalaasesta designista jotaki. Tai jonsei sitte siitä, niin ainaki vaimon hemmottelusta näyttää tietävän kaiken. Kyllä veti Tarkka oikiasta narusta. Pussista paljastuu tällääsiä kaks. Ja flikkaki sai omahan huoneesehensa sopivaa lasiesineestöä.

Äkkiäkös mun oli lepytelty. Ja mun puolesta paratiisikippoa saa toisenki kerran ulukooluttaa maakunnas. Jos sen palauttaa ehejänä ja käyy viä varooksi Pentikin kautta. Tänä ehtoona sytytän tuikut nuoren papukaija-maljojen sisälle.( Non siis luonnos aika korkiat ja näyttävät ) ja ajattelen suloosia ajatuksia. Mutta ny mun pitää mennä jatkamahan sisustamista. MORO!

Cupcaket ja tahamia olo

Siinä ne ny on, tämon kyllä jo viikon vanha kuva ja cupcaket on jo menny parempihin suihin. Välipalooksi, iltojen iloksi ja raksalla on saatu suut makiaksi. Emmä tiä minkälaanen käsitys mulla ja Jasminalla oli tuosta kuppikaakkujen ihanuuresta. Varmahan sellaanen höttöönen vaalianpunaanen. Kaikista eniten orotimma sitä seesteestä koristeluvaihetta, sitä, ku koristellahan niitä oikeen ajatuksen kans ja saa oikeen käyttää sitä luovuutta, mikä meille on verenperintönä annettu. Niin... oikeen oppahien mukaasta äireen ja tyttären laatuaikaa parahimmillansa. Mutta...meille on annettu tuos samas veres myös toinen perintö, nimittään äärimmääsen kiivas luonne. Meille rauhallisuus ja pitkäpinnaasuus ovat melekeen tuntemattomia käsitteetä. Ei, meillä kulukaa palaa hihat, kärähtää oravamuuntaja, Vaasan veri kuohahteloo niin jotta Kyröönjokiki jää ihimettelemähän, mitä oikeen tapahtuu, Ei sen kummempaa, Hirvimäkinen taiteellinen veri vain kuohahtaa ku vuosikertashampanja. Ja sen KYLLÄ KUULOO ja ei siihen monenkaa tuu mielehen ruveta leikkimähän Ben Furmania ja ymmärtämähän. No isäntä on joskus yrittäny, mutta kyllä sillekki on aikaa myöre valiennu, nottei meitä kannata yrittää ruveta suhurittamahan silloon ku meitä vain yksinkertaasesti vituttaa. Täs veres on se hyvä puoli että kuohuntavaihet on aina äärimmääsen lyhyt, eikä rumihia tuu, ketää ei vahingooteta. Ääni ja rikuneeraaminen on vain kova ja saratus....moni satamajätkäki oppiis varmahan monta uutta ilimaasumuotoa, ku äitee ja tytär antaa tulla oikeen laureehinsa kaikki mitä mielehen juolahtaa. Ja kulukaa näiren kuppikaakkujen äärellä juolahti ilimaasumuoto jos toinenki. Ensinnäki leipomisvaihees oli viä tyyntä myrskyn erellä. Mutta sitte, ku aleettihin koristelemahan, johan alakas tahamia tunnelma tarttumahan Tarkan naisihin. Minolin käyny jo Prismaski hätäänpyre hakemas LISÄÄ tomusokeria, notta siton pohojalaasehen tyylihin reiruhun ku alaatahan KORISTELEMAHAN. Ja voitta varmahan vain kuvitella mun ja flikan ilimeet ku tästä varastontäyrennyksestä HUOLIMATA tuloo olo, notta saatana Dan Suckerin rekka pitää vissihin tilata pihahan, notta sitä olis meirän tarkootusperihin TARPEEKSI. Tarpeeksi notta kuorrutes olis riittävän sakiaa...mutta sakiaa oli tuos vaihees saatana kaikki muu paitti kuorrutes. Ja suklaakuorrutes....se oli kaiken huippu. Tai sellaanen siitä tuli ku sen sulatti mikros hätähinen blondi, jolla oli KIIRUS koristelemahan ja luomahan jotaki komiaa. Kaikki valveutuneet leipurit pyörittelöövät täs vaihees jo tietävästi päätänsä. Voi, voi, taitaa ne blondit olla sittekki tyhymiä kaikki...suklaa pitää sulattaa KUNNOLLA ja HUOLELLISESTI, ettei vain jää yhtäkään palasta sinne suklaamassaan. JOO, JOO ne vitun klimpit tuli kyllä meille tutuuksi. Kolomannella kertaa, ku se jumitti sen kirotun saatanan, helevetin pursottimen, johonka muutenki piti annostella jollaki pipetillä...silloon se alakas; YLENMÄÄRÄÄNEN KOKOVARTALOVITUTUS! Ja mikä siinon vituttaes, ku on jo valamihiksi tahamia olo. Aiva oikiasti, kuinka VOI OLLA niin tahamaasta?!!!! Pikkuvarpahista korvihin molimma tuon tatinan vallas. Flikalla kilahti ensi; se tyhyjäs sen helevetistä kotoosin olevan pursottimen lautaselle ja mättäs RUOKALUSIKALLA suklaakuorrutesta kuppikaakun päälle; OIKEEN POHOJANMAAN KAUTTA. Loppusilaukseksi se roiskaasi jotaki nonparellia mitä lähinnä sattuu olemahan ja totes muutaman kirosanan saattelemana notta; " Siinon saatana MUN NÄKEMYS cupcakesta!!!!". Mä siinä sitte yritin viä asemani puolesta leikkiä ammattikasvattajaa ja koristella nuota kirottuja kakkusia poskipäät kiristäen. Mutta... pakko myöntää veri on vahavempi, kyllä siinä oli itteki luovuttava tekopirtiästä olemuksesta ja myöntää; että vittumaasta hommaa tämä oli, ei voi mitää. Hyviä ne oli....sitte ku pystyymmä niitä eres maistaa. Nimittään sen verran oltihin jouruttu maistelemahan tuota ällömakiaa kuorrutesta, notta voitihin toreta sen olevan lopuuksi TARPEEKSI makiaa, notta sokerikiintiö tuli kyllä hetkeksi täytehen. Mietiin kyllä, ku niitä annoon isännän mukahan raksalle, nottaa sarattaakahan nua kuppikaakut jo itteksensä ja oppiikahan raksamiehekki lisää ilimaasumuotoja nuoren kaakkujen myötä? Pitääki kysyä. Niin, että sitte ku siskoo ja sen flikka kysyyvät meiltä seuraavana päivänä pohojnamaalla suvun juhulis jotaki kuppikaakkuuhin liittyvää ja notta niitä olis kiva teherä joku päivä. Me molemmat huurimma Jasun kans jo falsetis, notta EI, ÄLÄKÄÄ, menöö hermot..mutta tarkemmin ajatellen...vois olla kiva maistella niiren tekemiä kakkusia. Soviimma notta kesällä, ku ollahan pohojanmaalla kauemman aikaa mennähän maistelemahan Katin ja Aadan tekemiä cupcakeja...varmuuren vuoksi kumminki vasta leipomista seuraavana päivänä, sillä sama kiivas, taiteellinen veri se niirenki suonis virtaaloo. Kattoo ny kuinka Auralan markiilla cupcaket valamistuu. Näin meillä siis leivotahan. Tuloo mielehen yks äiteen keittokiria, johona yhyren kaakkuohojeen vieres lukoo äiteen käsialalla; TEIN 26.4.1987 ENKÄ TEE ENÄÄ!!!!! Ja käsialasta pystyy kuka tahansa käsialan tutkija päättelemähän, notta Lissua on vituttanu. Mutta jottei ny tulisi väärää käsitystä moomma kaikki aiva hyviä leipomahan...aina ei vain mee putkehen. Mä muuten meinasin tänä aamuna ku sängys loikoolin, notta josko leipoosin korvapuustia ( olin sitä varte jemmannu jo hiivaaki torstaina ) Mutta... sitte mä funteerasin, notta joo olishan se komia ajatus, ku isäntäki lähtöö huomenaamulla maakuntahan viikoksi, laittaa sille lämpimääsiä mukahan. Niinpä....olishan se, mutta ku mä teen tänään ruokaa pitkän kaavan mukahan, härkäruukkua, uuniperunaa, täytettä, teen isännälle alakuviikoksi myös sinne maakuntahan sapuskaa.....Sitte olis pyykkirumbaa, kiinanpalatsikoiran kävelyttämistä  ( easy case ) sen jälkeen pesu ja harjaus ( hard case ) ja niin toresta sitä sisustamista. Eilinen sisustus meni sen lipaston kasaamisehen ( saratus kuuluu n. 100 kilometrin säteelle ) Ja se sisustaminen alakaa tänään sen vanhan koivuhyllyn tyhyjäämisestä ja sen HELLÄSTÄ siirtämisestä kellarihin ja....kellarin järjestämisestä. Hullumpiki ymmärtääs nottei tuos tilantees leivo korvapuustia ku wonder woman. Sellaanen minen oo...viä. Tiä ny mitä mun hommistani tänään tuloo...lupaavasti on alaannu.

Nimittään ku ensitöikseni täytin pesukonehen ja kauhaasi tuosta vasemmanpuoloosesta puluveria, niin MITÄ mun kauhahan tuli pyykkipoikia!!! Niinku näjettä pyykkipoijat kuuluu tuohon oikianpuoloosehen. VOI RISTUS, minolisin niin lujaa halunnu syyttää isäntää, mutta itte minoon taniloonu. Sikäli huolestuttavaa, että syyllinen oon mä, pedanttisuuren perikuva, jolta menöö yöunet jos purkiis on etiketit väärähän suuntahan. Mitähän mulle oikeen on tapahtumas. Sitte ku siirryyn yläkertahan tyhyjäämähän astianpesukonetta ja melekeen purotin ruskian Nipsu mukin....silloon mä sen päätin. Tänään MÄ EN LEIVO, hyvä jos seleviän nuosta ittelleni määräämistä muista hommista. Ja saisin kuvata tänne lopputuloksen..sillä eilisen kuusaamisen perusteella, kyllä siitä tuloo sellaanen ku mä ajattelinki, KOMIA...tottapa ny, ku on se seepralamppu ja kaikkia.

Tuohan on ruma ku perkeles

Näiren kannustavien sanojen saattelemana mä ny sitte viimeenki tänä pyhänaikana alakaan tyriäämähän tuota kampauspöytäni ympäristöä. Nimittään sen valakoosen lipaston löytyminen onki osoottautunu orotettua huomattavasti vaikiammaksi. Erelliset komiat lipastoni oon löytäny sattumalta ja plussana on ollu viä järjettömän erullinen hinta. Non ollu köykääsiä kantaa tupahan ( salaa ) Ne on ollu heleposti ujutettavis mun kauppakassini takapenkille. Minoon huoletta voinu kantaa ne portahia ylähä tupahan, Ja KYLLÄ ne on sijoottunu paikoollensa vaivattomasti, sulavasti. Mikä PARASTA niistä on puuttunu se kokoamishelevetti, johonka sitä automaattisesti sitte sitoutuu ku teköö kaupat jostaki komiasta huonekalusta. Siinä sitte porukalla silimitellähän pientä pakettia, josta pitääs vissihin ilimestyä vaikka joku lipasto. Mä tunnen aina toivottomuutta tuos tilantees....toisin ku rääppöösiskoo, jolle kokoamishelevetti on mielenkiintoonen haaste.  Mutta ne mun köykääset lipastot, minoon silimitelly niitä jo vuosia ja sisustustietooset naisvierahat ovat tierustellehet, MISTÄ minoon oikeen tuollaasia löytäny. Jaa, että mitä isäntä on kommentoonu? Ei se kulukaa oo eres havaannu notta sellaasia on meille ikänä ilimestynykkää. Se näis lipastoos on ollu se positiivinen puoli, että non ollu köykääsiä siirrellä ja köykääsiä kukkarolle. Aina ei sisustus oo köykäästä kukkarolle eikä hermoolle, notta näistä tilanteesta ku on kevyttä, kannatta toresta nauttia. No mutta sellaasen lipaston kuva mun mieles väläkkyy ku lähärin saalistamahan sitä tuonne kampauspöytäni vierelle. Äiti lohorutti mua sanomalla, notta kyllä se sun lipasto sua johonaki orottaa. No en ny tiä...mä löyrin ny JOTAKI, ku oli ns. pakkorako. Son sellaanen perusjutska ( eli tylsä ) ja flikka kuvaali sitä justihinki nuolla otsikon sanoolla. No kattotahan ny, meirän suvun naiset pruukaa pystyä ihimeesihinki sisustusmailmas...joten kattotahan, mä laitan luovuusfaarttin päälle. Mutta siitä ku äiti sanoo, että kyllä se sun lipasto sua johonaki orottaa....oli se enteellistä....kyllä mua orottaaki JOKU sisustuksehen liittyvä. Se orottaa mua lakialla, ja kesähän mennes se sitte on MUN!!!!!!!  En puhu tästä ny täs vaihees enempää, mutta jos kaikki menöö niinku mä toivon, se on yks puhelinsoitto ja mä toteutan yhyren fantasiani, joka kolokutteloo tuo syrämen sopukas tällä hetkellä korkialta ja kovaa. Mä viritän aamukamman ja koitan olla toimittamata tästä enempää ennen touko- kesäkuun vaihretta. Ettei vain tämä mun hauras unelmani saisi säröjä. Niinku havaattetta mä puhun tästä ku se olis jotaki elollista. No sisutus on mulle melekeen sitä....elollista. Kotianihan mä tuunaan, rakkahinta paikkaa mulle mailmas.  Täs on kumminki niitä komeeta lipastoja, kaks muuta tootta jo nähänykki mun aulan tyriäämispostaukses. Mä tykkään näistä ja kieltämätä mitää tälläästä minen ollisi voinu eres saara sopimahankaa siihen kampauspöyrän vierelle.

No tottapa ny tuon ylimmääsen lipaston etehen oli JOKU larannu maalipönttöjä ristuksen korkian pinon. Mutta minen moukeeraa, sen osakkehet ovat tällä hetkellä kokolailla korkialla. Se saa vaikka taas laittaa sen rikkinääsen mikron tuohon pihalle, enkä mä sanoosi mitää. Kattelisin vain hymyyllen sen sänkisiä poskia ja näkisin unelmieni prinssin, joka kohteloo prinsessaansa  ja tytär-prinsessaansa niinku kuuluuki, kuninkaallisesti. Mutta piretähän tämä meirän välisenä, tämä mun ihaalu , sillä tuosta prinssistä ei pianaikaa tiä..se saattaa köörätä tuohon pihahan jotaki, mihinkä eres mun mielikuvitus ei riitä ja se on aika riskaabelia hommaa kumminki.Mä yritän ny koota itteni ja keskittyä olennaasehen, sisutamisehen. Uskoosin, notta komiaa mä saan aikahan ku vain saan kiinni jostaki näistä miljoonista ireoostani. Eileen mä muuten kävin pitkällisen funteeraamisen jäläkihin päivitämäs vähä ittiäni. Tottapa mä ny yritän päivittää ittiäni melekeen jokapäivä. Sitä mä vain ihimettelen, notta vaikka kuinka yrittääs päivittää lenkillä, zumbas, bodyattackis perse on ja pysyy!!!! Ja oon mä ny yrittäny syöräkki ku joku piafralaanen, muutamaa romahrusta lukuhunottamata. Paino on sitte sanalla MUUTAMAA. No emmä tiä....kai sitte jotaki tapahtuu, tuloo ainaki se kuulusa hyvä mieli, josta Tarkka useen puhuu mun kuntoremonttien yhteyres. ( Rohkia kaveri, ei sen puolehen. Vastata ny vaaliatukkaaselle eteläpohojalaaselle naiselle, notta ainaki sun tuloo hyvä mieli, ku PITÄÄS sanua notta TOTTA RISTUS soot laihtunu!!!! ) No mun eilinen päivitys ei liity ny mun vartalon ongelmakohtihin, päinvastoon. MÄ päivitin mun silimäklasit. Tai siis...perinaisellisehen tapahan; mä TYKKÄÄN palio mun nykyysistäki, mutta mä halusin VAIHTELUN TÄHÄRE toisekki. Mähän oon siis sokia ku lepakko. Pääsääntöösesti mä käytän piilaria, mutta sitte joskus on kiva olla kakkulooren kans, jos seniinkunuan sopii asuhun you know. No täs kuvas mullon nämä mun nykyyset kakkulat, joirenka ansiosta mä näytän aika-aijoon toiselta ku blondiihin liittyvät stereotypiat. Enkä mä ny omasta mielestäni sellaanen ookkaa. Mutta kieltämätä....tähän stereotypiahan on hyvä verota silloon ku tuloo tarve olla avutoon. ( Avioliittoni aikana näitä tilanteeta on ollu kulukaa lukematoon määrä....ja aina on toiminu ) No silimäklasit on välillä aiva jees ja toresta nämä erellisetki on tosi jees ja ne uuret vasta onki. Arvakkaa mitä, ku eileenehtoolla paljus toimitin isännälle uusista klasiistani...se ei eres ihimetelly, sen mielestä se oli vain kkiva juttu, jotta voin vaihrella. Siis MITÄ!??? Jos tilanne tällääseksi muuttuu, mullon joku kerta viä kolomannekki. 

Lamppumania on parantumatoon, mutta ristuksen kiva vaiva ihimises

Mun muistoos mä palaan useen Teuvan Riipinkylähän, pienehen tupahan, jonka äiti oli loihtinu viihtyysäksi. Tunnelman keskiös oli keittiön pöyrän päällä oleva oranssi "kennolamppu" Voi ie, ku se oli komia ja sen valo niin tunnelmallinen. Loistevaloki oli sen aijan mukaasesti katos, mutta se sammutettihin aina heti ku ikänä oli maharollista. Tänä päivänäki mä VIHAAN loistelamppuja. Mä voin niiren läheesyyres suorastansa pahoon. Ja ledit, ainaki ne ylikirkkahat tai sinertävät, ovat itte perkelehen keksintö. Niiren ainut tarkootus on tappaa taiteellisen ihimisen herkkä sielu, kiruttamalla. Turha kai mainita, että mun markiilla kaikki loistevaloohin ja lediihin etääsestikki viittaavat valonräköttehet TUHOTAHAN, ELIMINOORAHAN ja ne häipyy täältä vähin äänin. Tai sitte suurin äänin, mun saratuksen saattelemana. Niin, mä vannon pehemiän, tunnelmallisen valon nimihin. Perinteenen hehkulamppu on paras. Jopa isäntä on näiren vuosien varrella havaannu, kuinka isoo merkitys on oikialla valaastuksella. Tai, no oikia ja oikia. Jokku vissihin tykkää istua loistevalon räköttehes. Tämä on mulle tuntematoon ilimiö, en pysty ymmärtämähän että joku eheroon taharoon nauttii olla tuos kelmeäs aharistavas valos. Mä ny oon muutenki erikoonen, mutta niin on sitte mun äitee ja kaikki sisarukset. Me kaikki ollahan tunnelmaihimisiä ja jokahinen omaa jonkunsortin taiteellisen väräjävääsen sielun. Tämä taiteellisuus periytyy äiteen isältä, joka joutuu lähtemähän täältä aiva liika nuorena 34-vuotiaana. En siis koskaa saanu tavata Häntä, mutta kannan mukanani arvokasta perintöä, Hänen Suunnatoonta taiteellisuuttansa. Mä vain TIÄN, mikä on komiaa, samalla veleholla lailla ku äitee ja muutenki meirän porukat. No täs ny pitää muistaa, notta kauneus on kattojan silimäs, mutta tämä Hirvimäkinen veri ny kertoo meille, minkälaanen on MEIRÄN komia. Tottapa sitä joskus menöö meilläki maut ristihin. Sillälailla käytihin joulun alla vuonna -81 tämän alapuolella olevan lampun kans.

Niin, ensinnäki...se toresta ON lamppu. Minolin tullu koulusta ja selaalin Seura-lehtiä. Siinä kulukaa meinas mennä mulla kaakaot väärähän kurkkuhun, ku minolin NIIN tohoruuksis tuosta. Vähältä niinku ny aikuusena siitä kleopatravalaasimesta. Mulle tuli kiirus, piti holopata kaakao nopiaa loppuhun ja lähteä JUOSTESTA isän työ ( äiti ja isä oli tuos vaihees jo eronnu, mutta isä asuu mun iloksi ja onneksi lähellä, jotenka päivittään nähtihin ) Niin mä sitte lähärin juoksemahan isän työ ja  henki hapatuksis  oven suus jo hohuutin, notta; " Isä, ooksä kattonu uutta Seuraa, siinon aiva mälyttömän komia lamppu. Mä TAHARON SEN!!!"  ( Tuota lausetta on tullu käytettyä kokolailla useen ja niin isähän ku Timohonki se tepsii muuten kokolailla sulavasti. Ja äiti, Hän nyt on AINA TIENNY, mistä mä tykkään ja sitä myöre täyttäny mun toiveeta uskommattomilla tavoolla ) Isä seuras hymynpiliket silimis mun meuhkaamista ja koreografioota, ku plarasin sen Seuraa, notta isä sitte TIETÄÄ, mitä tilaa mulle joululahajaksi. Isä oli maharottoman hyvä pitämähän salaasuuret, eikä siitä saanu ikänä ennen joulua tai synttäriä revittyä totuutta irti. Mutta niin vain paketiista ilimestyy Mattelin ihanimmat barbiet ja niiren vaalianpunaaset vaatekomerot, kerta toisensa jäläkihin. Niitä joskus käyn silittelemäs tua vitriinis ja silimäkulumia kuumoottaa, ku muistuu niin mielehen isän tuikkivat siniset silimät, ku se seuras mun vilipitööntä iloani. No tämän lampun kohoralla isä sitte teki poikkeuksen ja paljasti salaasuuren jo ennen joulua. Se pyrskähti nauramahan ja sanoo, notta; " Voi Virpi-västäräkki, ny mun on PAKKO sanua , notta mä OON JO TILANNU tuon sulle!!! Mä ajattelin, notta son niin sulle sopivaanen ja tilasin sen samantien, ku joulu on tulos ja kaikkia, etteivät vain lopu kesken."  Voi ie, ku mä olin onnellinen, viäki muistan sen ihanan tunteen syrämen sopukas ja sen tunteen ku isän kans yhyres ruvettihin vain orottamahan lamppua. Mutta tiättäkö mitä? Samahan aikahan Liisa-äitee kotona tuloo kaupasta ja selaaloo Seura-lehtiä ja pysähtyy tämän lampun kohoralle ja miettii; notta, voi helevetti, KUKA tykkää tuollaasesta krääsästä. Pian Lissulle selevis, kuka, ku rakas esikoonen tormoottaa ovesta tupahan hurrikaanin lailla ja hehkuttaa ja suitsuttaa hoosiannaa ku NIIIN ihana lamppu oli löytynuy ja kaiken kukkuraksi isä oli sen jo tilannu. Tälle naurettihin äitin kans monet kerrat. Mutta niin vain se lamppu tuli ja rakas se on mulle. Äärimmääsen rakas. Eläkepäivillä se on lasikaapis ja joka kerta ku siihen katton, näen isän silimät ja niiren pilikkeen. Mutta tuo mun lamppumania alakas kumminki tästä seuraavasta retroilimestyksestä.

Se on kulukenu mun mukana 8-vuotiahasta asti. Tämä kuuluu sarjahan, äitin löyröt. Lamppu löytyy Teuvan silloosen Sokoksen valaasinosastolta ja tuli sieltä mun omaksi. Mä rakastuun siihen heti ja niinpä se on seurannu mua matkallani jokapaikkahan. Muistan ku kummitätini Terttu tämän näki, hänki ihastuu siihen ylenmäärin ja muistaakseni hommas tämän keltatukkaasen veljen  lahajaksi meirän sukulaasflikalle. Pitääki muuten kysyä siltä flikalta, notta muistaako se tätä tai onko poika jopa tallella. Tämän valo oli tai olis viäki punaanen. Hauska kaveri, jotta kattoes tuun aina hyvälle päälle ja pääsen aikamatkalle lapsuuteni Teuvalle. Mutta niinku varmahan ootta ymmärtäny mun lamppumaniahan ei talttunu näihin kahtehen, ei se alakas tästä. Se kuuluusa pikkusormi oli annettu. Tarkka-raukka.....ensi alakuhun se yritti toppuutella. Se huoppas, notta luuloo asuvansa johonaki valaasinliikkees. Mutta näin kaharen vuosikymmenen jäläkihin, son lakannu ylenmäärääsen moukeeraamisen. Son jopa heltyny ku oon silimiäni räpytelly. Tai sitte se on yllättäny mun totaalisesti, niin notta minoon raakunu onnesta. Sillälailla käytihin täs muutama vuosi sitte jouluaattona. Eteesehen oli ilimestyny pari päivää ennen joulua paketti, josta se sanoo notta sen sisältö on senkaltaanen, notta mä saatan seota. Miettikää ny, mä hipuloottin sitä pakettia mennen tullen ja meinasin pakahtua orotuksesta. Ja sitte tuli jouluaattoo ja isäntä oli oikias. Mä taisin teherä varsin originellit koreografiat ja varmahan täytin kaikki sekoamisen tunnusmerkit. Sillä paketista paljastui silloon TÄMÄ:

TUPLAKUPLA!!!!!!!! Se oli ollu mun haavekuvis kyllä. Mutta en ollu sitä keherannu eres ruveta raanuamahan. Ja sitte....rakas antaa mulle elämäni joululahajan. Voitta uskoa, että tuona jouluna tunsin tästä uskomatoonta riemua ja iloa. Ja voin kertoa; ei oo muuten YHTÄÄ haalistunu tuo tunnet. Pyrinki kattomahan aina tätä, jos syystä tai toisesta isäntä on aiheuttanu mun sisustukseheni säröjä. Sillä nuo säröt on aina sisustukses, ei ikänä syrämes. Ja sisustuksehen tullusista särööstä seleviää sarattamalla. Eikä ne vakavia tai eres peruuttamattomia tulemuksia oo nuo säröt. Tästä tulooki mielehen meirän pihavalaastus. Meillon tupahan johtavat kiviportahat, joirenka molemmin puolin on istutusaltahia, joihinka mä oon huolella valinnu kasvit. No siihen portahien läheesyytehen sinne ALTAASEHEN piti tuleman sitte nämä valakooset lyhtypylyvähät. Tai sillaa mä ny ilimanmuuta ajattelin ku näjin siä johtokiekurat ja kaikki muut tarvittavat härpäkkäkehet. Mutta kulukaa, torellisuus on tarua ihimeellisempää; minen ikänä opi, että tuon mieshenkilön estetiikkakäsitys on tutkimatoon. Sama ihiminen suunnitteloo uskomattoman komeeta taloja, loihtii sellaaset saunat, nottei voi ku mykkänä ihaalla, mistä se keksii ja kuinka millintarkasti se ne toteuttaa. Ja sitte yhtäkkiä ku mä tuun töistä pihalamput on asennettu ja siinä ne nököttää portahan reunakiveyksellä. Ne huojahteloo siinä tuulenvirees ku onhooset kurkelooset. Mun visio kasvien keskeltä ylväästi kohoavasta valakoosesta lyhtyvalosta oli murskattu nuan vain. Tai kuinka sen ny ottaa; mä kimotin kitapurjeet heiluen, notta Norinkyläs asti kuultihin Tarkan emännän mielipiret lamppujen sijoottelusta. No....mulle luvattihin kyllä uusintasijoottelu kevään tullen. Ja voitta uskoa MÄ OON PAIKANPÄÄLLÄ. Äitee viä väänti veistä haavas tämän asian suhteen joulunpyhinä. Siinä ku käveltihin meirän tuvan eriitte, mä oikeen näin sen äitin jalakaterän asennosta. Ku sen teki mieli ottaa puheeksi nuo kurkeloosina hontturoovat lyhyryt. "No niin....tootta sitte laittanu nuo lamputki..." HAAAAAA!!!! Lissu oli jo sanomas SEN, se oli jo epäälemäs notta mihinkä mun Eino-paappani verenperintö oli hävinny? Olinko mä johonaki mielenhäiriös vai mikänyoikeenon?!!!!" Mä kyllä oikaasin äiteelle samantien, notta nämä kyseeset jumalanmieliharmilyhyryt oli asennnettu silläaikaa ku mä olin töis ja niistä on jo keskusteltu ( = mä oon sarattanu, hypppiny pöyrillä ja rikuneeranu ) ja notta äiti, älä pelekää, kevään tullen ne siirtyy sinne mihinkä ne KUULUU. Äitee oli siliminnähären huojentunu..totes vain, notta; " joo...mä jo ajattelinki.... ei ollu sun tapaanen ratkaasu tuo..." Niin...äiti tuntoo tyttärensä.  Sellaasta se on, minen oo normisettiä. Mun sielunmaisemaa voii peilaalla esimerkiksi mun kodinhoitohuonehen kattolampusta. Tuota kattelles silittäminen ei oo aiva niin kauhiaa. Siinon sellaanen kesääsen niityn kiehtova tunnelma. Ihana satuniitty, johona voi melekeen kuulla perhosten siipien lepatuksen. Sinne voiis ilimestyä keijuja....koska vain. Niin ja isäntä....sen mielestä tuohon hökötyksehen joku viä joskus puhkaasoo silimänsä. Erilailla voi asiat toresta nähärä.

Mutta ny minoon toimittanu jo aiva tarpeeksi. Sellaasta se on, näiren lamppujen suhteen minoon parantumatoon hurpales. Tähän loppuhun muutama kuva mun erikoosista lampuusta. Seepran näjettä pian, kunhan saan sen aseteltua arvokkahasti ympäristöhönsä. Ja on mulla itteasias kiikaris taas yks uuski. Se on ns. raanuamisvaihees. En puhu siitä viä, ku se kupla voii viä puhjeta. Mutta voitta uskoa, notta naisellisia keinoja käytetähän lähiviikkoona palio ja vetoavia ilimeetä hariootellahan peilin eres ja Elisabeth Ardenin Red Dooria suihkautetahan korvan taa. 

Väliaikatierootus

Nimittään, mun olis niin lujaa teheny mieli toimittaa teille kaikenmoosta, mutt ku.... Ristus mihinkä tämä aika menöö?!! Kaikki on yhtä meinoota. Ireoota pukkaa sisustuksehen ja tälläämisehen, mutta ku tuo sisustus vaatii myös järiestelyä ja tavarooren uurellensa asettelua. Sitä minoon teheny lähinnä ajatuksen tasolla. Perse on ollu niin painava, etten oo sitä juuri pystyny soffannurkasta nostamahan ( tai pikemminki en enää sitte oo nostanu ku oon jo työni teheny ) Sehän siinon notta sitte ku VIIMEENKI olis aikaa niihin omihin kotkotuksihin, niin havaattoo, notta onki vain rajallinen ihiminen. Vaikia asia myöntää eteläpohojalaaselle naisihimiselle. Näin ny kumminki on. Joinki siihen soffannurkkahan on ollu niin heleppo jäärä orottamahan saunan lämpiämistä....Mutta tosiasia on, että PAKKO mun on jatkaa sitä sisustusprojektia ja kaikkia sen mukana tulevia lievetilimiöötä. Nimittään The Seepralamppu tuli tällä viikolla ja KYLLÄ!!!! se oli JUSTIHIN niin ihana ku mä kuvittelinki sen olevan. Kaikki komia on ihanaa ja naisellista ja tänään päästihin flikan kans arjen yläpuolelle näiren Tuhkimokenkien ansiosta. Oranssi on flikan ja läpinäkyvä mun. Tänä aamuna ajatelin, notta isännänki pitääs vissihin siirrtyä tällääsihin kenkihin....nimittään kompuroottin aamulla sen kanoottiihin meirän eteesees. Joo...arvasitta oikeen, mä saratin laulamalla ja hartahasti. Tällääsihin kompastues ei varmahan vituttaasi aiva niin palio. No tämä riipus inspiroottoo mua ny arjen yläpuolelle. Ja sitä arjen yläpuolella oloa mä tartten, sillä mullon Prisman kierros eres viä tänään. Niin kello on puoli neliä, enää puoli tuntia niin pääsen nauttimahan neliän ruuhkasta. Ristus mikä logiikka onkaa vaaliatukkaasella naisella. Mutta ku täs on ollu niin levollista olla kiinanpalatsikoiran kans konehella, työpäivän päätteeksi ja alakavan pirennetyn viikonlopun kunniaksi. Ny sitte turpa ruttuuseksi ja Prismahan. Tai tarkemmin ajatellen....ei musta ruttuturpaa saa tekemälläkää. Kyllä minoon pääsääntöösesti keskimäärästä huumorintajuusempi yksilö. Ei sitä muuten Tarkan rouvana voisi ollakkaa. Enkä ny tarkoota kaikkia Tarkan eresottamuksia sisustuksen saraalla, lähinnä ny viittaan myös sen iloosehen luonteehin, ei se ruttuturpaasen kans kestääsi. Ja pikku hymynpilikahrus on aina mukaveet ku katkerat juonteet kasvoolla. Mutta ny....mä käyn lisäämäs paljun pesähän puita ja sitte toresta sinne Prismahan...pakko vähä käyrä Arabian osastollaki. Mä koitan jos huomenaamulla kerkiääsin teille pirempähän toimittaa.

Krätyynen olo, mistä se oikeen tuloo

Sitä minen tiä ja jos tietääsin, niin lähettääsin tämän kyseesen olotilan sinne ny samantien. Mun piti kirioottaa teille aiva toisista aiheesta..itteasias sammakkarinssiistä...mutta ny mun luovuus on tuolta osin vähältä stopis. Kyllä mä siitä aiheesta viä kiriootanki ja rakastavin sanankäänteen. Sillälailla mä viä eileenehtoolla ajattelin, ku otin kaukosäätimen mun rinssini kärestä, soli nukahtanu ja tämä miehen melekeen tärkeen vapaa-aijan harraste oli jääny kätehen. Pussasin sänkistä poskia ja ajattelin, notta kiriootan tänään rakastavia lauseeta. leikittelen romanttisilla sanakuvioolla, suitsutan parisuhteen ihanuutta...... Mutta sitte ku aamu valakes, niin  Nukku-Matti oli vissihin sekoottanu jotaki muutaki puluveria mun unihiekkoohin, ku mä tunsin jo takaraivos, notta mua ÄRSYTTÄÄ, suorastaan ku tarkemmin ajattelin, niin itteasias reheristi oikeen vituttaa. Mulloli justihin tuollaanen ilimet ku tuolla kuvan muumipeikolla ja tuo isoo lumipallo, jota se raukka lykkää, kuvaa osuvasti kaikki niitä asioota, jokka teköö mun elämästä ny kivireen lykkäämistä ovat vastuksina mun poluullani, kivinä kengis ja mitä kaikkia sanontoja sitä ny pruukatahanki käyttää siitä tunteesta, ku elämä ottaa hietahan. Ensinnäki ny on alakamas joku hiihtoloma, jota urheelulomaksiki kutsutahan. No joo, tuo urheelu-etuliitet on varmahan lisätty siihen herkimpiä ihimisiä varte, jottei sitte aiva lääkityksehen tartte turvautua, ku ei pääsekkää hiihtämähän. Jonsei ny oo sattumalta matkustamas johonki sellaasehen paikkahan, johona on lunta tai jonsei halua kokeella hiihtoputkia. Joo niinku varmahan arvaatta minen oo matkustamas, enkä menos putkehen. Ei, ku mä haluaasin hiihrellä ( = nojaalla porkkihin ) täs kotoni lähellä ja fiilistellä komiaa talavia ja tuntia auringonsäteet poskilla. Jos mä ny olisin oikeen ristuksen dramaattinen voisin kuvaalla ittiäni tua sumppuuses ankias ikimarraskuus kyynelehet poskilla. Mutta ei, ei mulla ny sentähän aiva NIIN huonosti mee, notta aiva porajamahan rupiaasin. Mutta kyllä kulukaa mä kokolailla surkialta näyttääsin, jos ny laittaasin sukset jalakahani ja menisin hiihtelemähän uhumaten kaikkia luonnonlakia. Ei siinä palio vauhrin hurmaa olisi, eikä milijoonia timanttia hangella.

Niin, täs taitaa pohojimmiltansa olla kyset siitä, että mun on petetty. TALAVI on pettäny mun. Se kävi vähä härnäämäs ja lähti sitte pois. Sinne se lähti ja jätti jäläkehensä vain ikimarraskuun. joka ei kuulu mun ja tuskin kovin monen muunkaa top teniin. Ja ku on pohojalla tuollaanen asia, ku talaven puuttuminen, silloon kaikki muukki asiat alakaa kerääntyä pään päälle...aiva ku mustiksi piliviksi. Eileenehtoolla ku työviikon päälle ja ystävänpäivän kunniaksi istahrin isännän kans paljuhun ja siemaasin skumppaa mä luulin , notta oon taivahas. Siinä ku nousin rentoutunusena paljun syleelystä mä näjin ne....siinä ne oli terassin pöyrällä, vastoon kaikkia saatanan feng shuita. Nimittään kolome sekaasta muovilootaa joiren sisältö oli kaikkia maan ja taivahan väliltä. Työkaluja niis vissihin sillaa yleesesti ottaen PITÄÄS olla , mutta yhtää en yllättyysi vaikka sieltä nousis joku kerta mikätahansa mäyrää vähä pieneet elukka ja sanoos; " TERVE" no joo...ei ny sentähän. Mutta lähinnä mun pointti oli, etten mä niin juovuksis voi olla KOSKAA, ettenkö havaattisi tuollaasia epäesteettisiä "asetelmia" joita isäntä pruukaa tämäntästäki kylyvää markille. Ja silloon ku ne lähestyy meirän tupaa mä suhtaurun niihin niinku olis alakamas joku Triffidien kapina. Kyseeset elementit tulee poistaa VÄLITTÖMÄSTI! Sehän siinä ny sitte oli, etten mä oikeen eileenehtoolla bikiniis  halunnu ruveta sitä pöytää tyriäämähän. Enkä mä eres ollu juovuksis , emmä pruukaa olla, mulle juovuksis oleminen on se tunnet ku skumppa on hetkeksi humahtanu päähän. Ja sen varahan isäntä oliki varmahan laskenu oli jättäny nuo looran rohilahat siihen pöyrälle. Ku kysyyn notta mihinkä non menos, niin vastaus tuli ku apteekin hyllyltä; " No työmaalle kuule.. " Jaahas.....pitääskähän munki sitte näin lastentarhanopettajana kylyvää pitkin pihaa satukirijoja, teatterirekvisiittaa ja kaikkia muuta pientä kivaa, joita työssäni tartten. Olishan se kätevää hairaasta Astrid Lindgrenin kirioottama kiria portahilta föliyhyn, ku töihin lähären. Niin....mutta tairan arvostaa Astridia liikaa ja tykätä portahistaniki aiva liikaa, jotta nuota kuvioota harioottaasin. Ei kyllä mun on helepompi ottaa se kiria hyllystä. Ja mä LUULISIN, notta  työkalukki olis mukaveet ottaa jostaki selekiästä paikasta. Niin, täs yhteyres mun tuloo mielehen se toinenki asia, jonka tähäre mun ottaryppy syveni aamulla sängynpohojalla. Ne kolome looranretalesta oli otettu kellarista. Kellari...paikka, jonka mä YRITÄN pitää järiestykses. Ja ne oli toresta OTETTU, siä oli koleerattu ja pärvötetty. En viitti eres enempää ruveta kuvaalemahan, ku mun rupiaa niin kovaa korvis kohajamahan. Son saatana ku tuulimyllyjä vastahan taistelis ja viä Hollannis....siä niitä piisaa. "Taistelen Hollannis tuulimyllyjä vastahan." Ku tuota lausahrusta maistelen niin kyllä, se antaa realistisen kuvan siitä kamppaalusta, jota käyn kellarin järiesyksen ylläpiros. Oli mulla monta muutaki asiaa, jokka ylitti mun ärsytyskynnyksen tänä aamuna, ennenku päätäni tyynystä nostin. Mutta ny ku oon täs teille päällimmääset mokottanu niin alakaa tuntua siltä, että mun luomisvoima palaa. Mä kasaan ne looranrohilahat kellarinnurkkahan ja käännän ajatukseni positiivisihin asiohiin. Flikan kans teherähän cupcakeja, kävelen piiitkän lenkin koiran kans ja päivitän vaatehuonettani ja se jos mikä, on mieluusaa puuhaa. Pitää teherä tilaa, ku alakuviikosta olis tarkootus vähä harrastaa shoppaalua ja niinkus tiättä, minoon hulluna vaatteehin, koruuhin, laukkuuhin, kenkihin....lista on loputoon. Mä funteeraan sitä sammakkarinssi-aihetta joku toinen kerta. Aamulla musta tuntuu jo, notta sammakkarinssiä ei kannata mennä pussaalemahan...mutta joinki täs kirioottaes se mieli jo kerkis muuttumahan. Ja siitä talavesta, mua ärsyttää sen puuttuminen lähinnä valakoosten hankien ja auringon tähäre, mutta pitää ajatella, notta onneksi sellaasia, oikeeta talaviaki on...joskus.

On asioota joirenka eres minäki oon voimatoon

Otsikosta päätellen voisitta varmahan  yhtäkkiä päätellä, notta mä puhun vaikka ilimoosta, jokkei oo ollukkaa viime päivinä mikkää parahultaaset. Tai sitte vähintäänki toimittaasin teille jostaki maharottomasta luonnonilimiöstä, jonka eres ihiminen joutuu tunnustamahan pienuutensa ja avuttomuutensa. Niin no.....tietysti eräänlaanen luonnonilimiö tämäki tietty kyllä on.....Sehän siinä sitte vain on, notta oon itte osallistunu sen valintahan reiru parikymmentä sitte ja sitä myöre ollu  itte vahavasti myötävaikuttamas siihen tosiasiahan, nottei mun arjesta puutu haasteeta. Teille on ny jo varmahan tullu seleväksi, notta mä oon niin ku Vilijonkkka, joka on tarkka järiestyksestä ja siisteyrestä. Kaiken pitää olla tip top, esteettistä, eteeristä, komiaa ja naisellista. No ymmärtäähän tuon että, tällääses ympäristös rouheanpuoleesen, käteväliikkeesen raksamiehen elämästä saattaa muorostua paikootellen piinallista. Ku sitä teköö mieli laskia kärestänäs nopiaa työkaluja, sälää, tärkeetä paperia tai vain jättää hikisiä rettuja kuivamahan sopivihin paikkoohin ja vaatteetaki pitää vaihtaa yhtäkkiä kesken päivän ku erelliset kastuu vesisatees, tuloo hikisiksi. Vaihrot ja tavarooren välivarastoonnit tapahtuuki sitte lennos. Ja voi ristus ku Vilijonkkka kimottaa ku joku paskaanen poranteräsarja on yhtäkkiä ilimestyny tarkoon mietityn, hillityn asetelman keskelle. Son aiva sama vaikka asetelma muorostuus Festivo kynttilänjaloosta, raksamies laskoo poranterät käsistänsä ja saattaa jopa unohtaa ne siihen, kunnes Vilijonkka vanhempi tai Vilijonkkka nuorempi aloottaa sen falsetis kimottamisen, joka useen alakaa rakastavasti, sanoolla; " Mitä helevettiä...Kuka helevetin...?!!! " Taloon vilijonkat; nuorempi ja vanhempi saattaavat joskus jo etukätehen jakaa askarehia puhelimes ja niis puheluus justihinki sovitahan kumpi siivuaa luonnonilimiön jäliet ja kumpi kerää phytonin luomat nahkat. Mehän oomma ruvennu nimittämähän näitä yllätyksellisis paikoos lojuvia työvaatteeta phytonin nahooksi. Meillä asuu yks vanha phyton, jolla on tapana luora nahkansa kokolailla useen. Mutta sitte jos meille on tulos ihimisiä tai muuten vain halutahan päästä nopiaa illan tunnelmahan, sovimma me Vilijonkat keskenämmä kumpi siivuaa nuo nahkat ja sälät. Näin vältytähän siltä tilanteella, että varsinki vanhempi Vilijonkka ei kilju pikkukieli pihalla jo kuraeteeses kaikkia kirosanoja laureehinsa eikä haro blondattua tukkaansa tuskaasena, pikku Vilijonkkka on jo järiestäny ja useen ilimoottanukki siitä äireellensä tekstarilla tai trendikkähästi what`s upis. Tai sitte toisinpäin; äitee on järiestäny jos on tullu ensi kotia, että lukiolaanen saa hengährystauon koulupäivän päälle. Ja siinä sivus phyton elää omaa elämäänsä ja ihimettelöö, notta mitä ristusta nuo naiset kimotttaa, mistä helevetistä sais koordinaatit, josta tietääs, MIKÄ on VÄÄRÄ PAIKKA laskia poranterät. Mies näköö pöyrän, tuolin , lipaston....non kaikki sen silimis laskutiloja ja sen silimis jokku Festivo kynttilänjalaat on vain ja ainoastaan häiriötekijöötä, tilantäyttäjiä ja ovat selekiästi aseteltu esteeksi poranterille ja toimivat ristuksen arvaamattomina ansoona. Ikänä ei voi tietää, kuinka korkialta ja kovaa ämmät voikaa huutaa...se vissihin riippuu justihin tavarooren uutuusarvostaki tai jostaki helevetin designista...Voi raukkaa, sehän elää niinku miinootetulla kentällä. No yks miina sitte laukes taas eileenehtoolla mutta se taisi sitte kumminki olla suutari, ku tilanne raukes hillittömähän naurukohtauksehen. Nimittään tilanne sai alakunsa ku lähärimmä isännän kans käymähän viä pikoohin Prismas. Mä kyllä pääsääntöösesti inhoan käyrä pyhänaikoona kaupas, mutta jäätelönhimo  vei voiton ( Putous tuli ehtoolla ja kyllä ny jätskiannokset kuuluu silloon teherä ) ja sillä  himolla oli kulukaa hyvät seuraukset. Siinä aulas oli jokku naiset myimäs Rauman Taireyhyristyksen nimis kaikkia pientä kivaa ja silloon mä näjin ne!!!! Ihanat hauskat tyynyt, jokka esittivät niitä englantilaasia laivavakoirapatsahia. Tiettäkö, niitä. jokka laitetahan klasille ja ne kattoo pihalle ku mies on merillä ( meillä maakunnas ) ja sitte ku isäntä on korolla koirakki kattoo tupahan. Minoon haaveellu nuosta koirista jo vuosia, mutta en oo viä löytäny sopivia. ( hinta pitääs olla kohorillansa ja komeeta pitääs olla ) Mutta NYT siinä ne oli! Aiva niinku mun lohoruksi ja viä vaalianpunaaset. KÄÄÄÄK ensi mä kävelin niiren ohitte ja parkkipaikalla alakasin isännälle toimittaa, notta mä näjin NIIIIN IHANAT tyynyt ( isäntä itte oli istunu autos mun jätskinhakureisun aijan, eikä näin ollen ollu nähäny koko tyynyjä ) Ku mun hengitys oli tasaantunu se totes taas siihen ärsyttävän rauhallisehen äänensävyhyn, notta oliko ne tyynyt jokku hengityskonehet, sellaaset laitteet, joita iliman me ei tuu toimehen. "Eisunkaa ne ny mikkää sellaaset ollu", mä tiuskaasin ja kuuntelin puolella korvalla pitkästyttävää luentoa turhan tavaran hankkimisesta. Mutta niin vain käytihn, notta kulutushysteriasta luennoova vastaava mestari joutuu kääntämähän auton nokan takaasi kaupanmäelle ku blondi räpsytti vieres silimiä ja huokaali tilaasuuresta, joka ei toistu ja uhkaali notta lähtöö sitte omalla autolla hakemahan ne tyynyt. Ja mä hain ne ja istuun onnesta soikiana niiren kans koko matkan kotia. Mun mielestä ne on ihanat, munnäkööset, vähältä hauska läppä, aitoja laivakoiria orotelles. Yltiönaiselliset, äireen näkööset totes tytärki. No kattokaa ny, aiva mun tyyliset. Eikö ookki?

Tuohon alakerran vanhalle nojatuolille mä ne hellästi sijootin. Ja tiättäkö sen tunteen? naiset ainaki tietää, sen tunteen ku oot hankkinu jotaki uutta tai sisustanu jonku uuren kohoran huushollis? Sitä tunnetta, ku pitää  vähä väliä käyrä luikkimas sitä uutta kohtaa. Son niinku kävis tankkaamas, hengittämäs sen asetelmas tunnelmaa. Siitä saa velehoa mielihyväntunnetta. Son seliittämätöön tunne, muttta sisustajalle se on aiva ku huumetta, elämäneliksiiriä. No niin mäki sitte eileen tein. Tämä lumoava näky avautuu mulle ku tuun portahia hetken matkaa alakertahan. Muutaman kerran siinä portahilla pyörähtäes mua kohtaski tämä rauhoottava näky....kunnes sitte...luonnonilimiö nimeltä Timo Tarkka oli ollu vauhris. Mä luulin että se oli paljunpesähän laittamas puita...mutta se oliki näimmä tullu jo tupahan....

Niin aiva ensi mä oikaasin itteni, verin ilimaa keuhkoohin ja esitin kovaäänisen tierustelun, NOTTA MITÄ V....A!!!!! Isäntä oli aiva tietämätöön, täysin tietämätöön, notta mä olin syränverellä nuota tyynyjä tuohon asetellu. Ei se ollu eres tienny, että niille oli löytyny jo joku paikka. Ja silloli kiirus ku piti vahtia paljunpesää ja laittaa takkahan tulta ja tekipä se viä perheelle pizzaaki keittiös ( meirän perheen lauantairituaali, mä teen muina päivinä sapuskat ja lauantaisin keittiö on isännän valtakuntaa...ei, en eres alakaa toimittaa siitä kuka siivoa tämän kokkisession jäläkihin keittiötä ) No mutta tuo raksatakki sai lentävän lähärön mun tyynyjeni päältä ja emmä voinu muuta ku nauraa. Totesinpa vain isännälle, notta pääsöö tänään (ki ) pääosihin mun blogisnani. Sillä tämän takki ei muistuttanu olemasolostansa ensimmäästä kertaa. Nimittään ku viime keväänä toin kotia Teuvalta varsinaasen aarteen; Äitini tekemän ja  suunnitteleman ( itte teheny kaavat ja kaikki ) duffelitakin. Se on komia takki, ollu mun päällä pienenä ja ny se tuli eläkepäiviksi tänne, kunnianosootukseksi äitin taiteellisuurelle ja uskomattomille ompelutairoolle. Alakertahan mä sen henkarin kans hellästi asettelin, niin että sen useen näkisin ja joka kerta siihen vilikaastes äitiä rakkaurella muistaasin...... ja näistä herkistä tunnelmista näihin kuvihin.....

Joo..emmä tiä, mitä mä sanoosin  ( täs yhteyres on hyvä muistaa myös sen taannoosen päivityksen kleopatravalaasin ) Minoon saanu syntymälahaksi eteläpohojolaasen luontehenlaarun ja erinomaasen huumorintajun. Musta tuntuu vahavasti, notta tartten niitä molempia. Mutta ny; KIITOS ku oot taas lukenu mun vuoratustani. Toivottavasti oot saanu nauraa ja maharollisesti saanu vertaastukia, jos oot nainen. Jos taas oot mies toivottavasti pystyyn raottamahan sulle eres murto-osan meirän naisten mielenliikkeestä, Ei se heleppoa aina oo meirän kans.

Ku elämä on kiinanpalatsikoiran tassun alla

Siitä päivästä, ku kuvan Keisari astuu palatsihinsa, meirän huushollis tuli uuret koordinaatit monelle asialle. Me ei silloon viä tieretty mitää siitä tunteesta, ku namiluut on pääsny loppumahan ( katastrofi, jonka pyrimmä kyllä viimeesehen asti välttämähän ) Niin namiluut...non sellaasia pehemoosia herkkuluita, joita voi nauttia yhyren päiväs ja tämä kuvan keisari pitää sitä ittestänsäselevänä jäläkkärinä mahapulla-annoksellensa ( joka muuten nautitahan omien rituaalien mukahan, rituaalit vaihteloo Keisarin mieltymysten mukahan ) Mutta namiluu, se KUULUU olla jäläkkäri. Keisari on kyllä selevillä mihinä kohtaa, mihinä looras niitä Hänen palatsissaan säilytetähän. Ja jos joku pösilö, vajakki rahvaan erustaja on unohtanu, HERRAJUMALA siis UNOHTANU täyttää Keisrin varastot; seuraukset on ikimuistooset. Näin on pääsny käymähän meillä vissihin kerran..tai ehkä kaks. Son kulukaa aiva jäätävää tuntia ittensä eläänrääkkääjäksi. Sillä mähän oon nimenomaan pitäny ittiäni päinvastoon eläänten OIKEUKSIEN puolustajana. Mutta ku tuollaanen lyttynenäänen olento kattoo suurilla, surullisilla silimillänsä ihimistä syyttäen; " MÄ HALUAN NAMILUUN? OOKSÄ UNOHTANU? EKSÄ SIIS RAKASTA MUA? NAMILUU? MIHINÄ SE ON ? " Ja sitte ku sä yrität seliittää; " Namiluu on loppu" "Mamma hakee kaupasta pian sulle lisää" Niin ei se mitää auta. Peli on jo menetetty kiinanpalatsikoiran suuris surullisis silimis. Ehei, mammasta on tullu syrämetöön julumuri, eläänrääkkääjä, ei se mitää rakasta, sehän vihaa koiria ja aiva erityysesti Jaminan Jerry Leetä, jonka kohtalo on karumpi ku monen katukoiran...ei namiluuta, ei siis rakkautta. Piste. Häntä EI HEILU. Näistä tilanteista on kumminkki selevitty...joinki. Mutta kyllä tosiaanki yleensä kaupas muistan nuo kyseeset luut ja ostan niitä palio, jottei välipäätä kerkiä tulemahan. Namiluu nautitatahan aulan matolla. Sinne juostahan täysillä kiihryttäen. Namiluun nauttiminen kestää 0,0000058 sekuntia....keskimäärin. Nautinnon kesto on siis miehistä keskitasoa. Tämän jäläkihin nappisilimä palaa takaasi keittiöhön, juoksuvauhtia. Tassut liukuu viä vauhrin jarrutusvaihees namiluulaatikon kohoralle. Tassut toresta liukuu, mutta vauhti on ajootettu sopivasti, kyllä ne tassut pysähtyy sopivahan kohtahan. Ollahan nautinnon kolomannes vaihees; jäläkkärin jäläkkäris. Ny pitää löytyä tavispuruluu. Seki köörätähän  samalle aulan matolle. Tätä Hän ei ikänä kalua loppuhun. Luun olemmassaolohon havahtuu seuraavaksi joku perheenjäsenistä. Se ONNEKAS, joka saa kunnian astua vahingos sen päälle ( sen kuuloo hyvin saratuksesta, ketä on luuarvonnas kulloonki onnistanu, luun omistaja yleensä hornaa tuolloon johonaki mukavasti, tassut taivasta kohoren ) Toiseksi viimeesin vaihe tästä rituaalista on pehemoelukan kans tappelu. Se pitää kurmoottaa kunnolla, ravistaa niskasta ja melekeen tappaa. Tähän tarvitahan kumminki kaveri. Taitava sellaasen, joka osaa pitää pehemosta kiinni ja antaa vastusta tai vain pitää sitä vain jalakateränsä alla. Parahite tähän kelepuutetahan isäntä..me naiset kelevatahan hätätapaukses. Viimeesin vaihet tästä rituaalista on mun mielestä hellyyttävin; pieni koira nukahtaa pehemoörkki suus. Tuota näkyä kattelles, melekeen silimäluomia kuumottaa....tai sitte jalakapohojaa, jos on astunu sen puoliksikalutun puruluun päälle. Mutta minen saata lakata ihimittelemästä ja ihaalemasta tuon koiran viisautta ja taharonvoimaa. Taharonvoimasta kertoo parahite tämä seuraava. Silloon ku isäntä hellästi kantoo Malfoyn tupahan, pieni koira lähti juoksemahan tupaa ympärihinsä, riemuussansa. Hän ei haistellu araastellen vaan JUOKSI joka huonehen. Aiva ku se olis sanonu ( ja sanooki varmahan) JIHUUU tämä on MUN koti, mä omistan tämän. No....pieni pentuhan ei viä ollu aiva sisäsiisti ja niinpä isäntä päätti teherä sitä varte virityksen, meirän työ- ja koulupäivien aijaksi. Pentu aseteltihin hellästi keittiöhön ( johona on kätevä laattalaattia ja sinne laitettihin sanomalehti, pissaamista ajatellen.. ) Ja oviaukkohon aika isoohin sellaasehen laitettihin vanerinen este. .......Sehän siinä vain oli, notta ku flikka tuli koulusta, vaneri oli kyllä paikallansa, mutta aulan matolla häntä tuli vastahan häntää heiluttaen pieni aamutossunkokoonen Keisari, joka ikäänkuin olisi sanonut; "ihan magee toi sun isäs viritys, tos keittiönovella, saa sen pitää jos tykkää, MÄ kuiteskin meen minne TAHARON! " Vaneri poistettihin samana päivänä ja Keisari otti palatsinsa haltuhun. Mikää ei oo meirän perhees ollu ennallansa tämän Keisarin saavuttua, mutta oppinu oomma palio. Ajatella, minäki eläänsuojeluihiminen henkehen ja verehen saan kokia tämän tästä olevani raakalainen pahimmasta päästä. Miettikää sitä tunnetta ku vahingos, ajatuksis annat Keisarille siivun arkijuustoa vaikka kermaasta Oltermannia on jääkapis. Se katse, se tyyli millä tuo yököttävä rahvaanjuusto tipahtaa keisarillisesta suusta ja se puhuva katse...se sanoo; Tyyppi....meinaaksä tappaa mun? Mä EN SYÖ mitää tälläästä se OLTERMANNI tänne HETI tai mä KUOLEN JUUSTONPUUTTEESEHEN! Mitä itte tekisit vastaavas tilantees? Mä ainaki aukaasen Oltermannipaketn..nopiaa....

Ny pikottaa niin lujaa

Nimittään sisustuksen suhteen on sitte pirulle annettu pikkusormi. Mä kyllä tiesin, nottei mun fuurut torellakaa tuu jäämähän siihen aulan uuristamisehen. Kyllä minoon kattellu kampauspöytäni ympäristöä sillä silimällä jo jonku horvin. Niin....mun kampauspöytä....sen täytyy kätkeä uumenihinsa KÄSITTÄMÄTÖÖN määrä bling blingiä. Ne, jokka on mun kaveria naamakirias, muistaa ehkä viime kesältä päivityksen "kätevästä" korupuusta. Siinähän oli kyset siitä, että MUN ja tyttären korupuiren oksat on niin täynnä kaulakoruja, että jos siitä pystyy nopiaa hairaamahan föliyhynsä jonku helyn, täytyy olla Houdini tai jotain... Ja sitte on viä tuo kosmetiikkapuoli....mähän oon kova tälläämähän ja se sitte taas vaatii purnukan jos toisenki. Mullon ollu melekeen aina kampauspöytä. Nuorena flikkana taisin muuten ostaa ensimmääsestä tilistäni justihinki kampaupöyrän. Se seuras mun mukana jokapaikkahan, ny sillon paikka meirän kellaris, enkä muuten meinaa luopua siitä ollenkaa, olokohon siä, osastolla; rakkahat muistot. Tänne nykyysehen tupahan Timo halus teettää mulle puusepällä oikeen varta vasten kampaupöyrän, joka sopii meirän makuukamarin sävyyhin. Ja kuulemma ku mulle tuloo ikää, niin mun tuntien purkkien määrä ei oo vähenemähän päin. Mun mielestä tuo puusepällä teetetty kampauspöytä oli kumminki niin hellyyttävä ele, että sivuutin mun maharollisehen rupsahtamisehen viittaavan kommentin. Mutta sitte tuohon kampauspöyrän ympäristöhön on vastoon mun tapoja ruvennu kerääntymähän sälää......Vilijonkka mus kouristeloo kauhusta, tuon ilimiön eres. Se huutaa hiuksiansa haroen; " VIRPI, MIKÄ SUN ON?!!!!"  Nii-in sitä mäki oon täs viimepäivinä miettiny....nimittään minoon jopa roudannu siihen läheesyytehen yhyren koivuhyllynpalan ( äläkää kysykö minkä tähäre, sillä tuos kohtaa se Vilijonkkaki kääntyy jo poispäin musta ja katteli lakialle ) Se hyllynpala piti laittaa JOHONKI erelliskeväänä mun barbievitriinin tieltä ( joo-o oon tosisnani laittanu vitriinihin mun vanhoja barbeja....ja komialta näyttää ) Itteasias tällääseltä:

Niin, notta ymmärrättä, tämän tieltä oli PAKKO siirtää kasari koivuhylly johonki, nopiaa ja kuinka ollakkaa se meni piilohon makkarin oven taa, mun kampaupöyrän vierelle. Ny kumminki mä taharon, notta se kampauspöytä ympäristöönensä tuloo komiaksi. Ja niinku monta kertaa enneki, mä SAAN VISION. Koivuhylly siirtyy kellarihin, isännän mappihyllyksi ( Ja MÄ vastaan sen järiestyksestä ) ja kampauspöyrän vierelle ikäänkuin lisätasoksi tuloo joku komia lipasto. Äläkää kysykö, minkälaanen. Asia on nimittään niin, etten mä tiä ittekkää..tai itteasias tiän, son se tunne, mä tiän että se on TUO...sitte ku näjen sen. Tuon barbievitriini kans käytihin niin. Ja mullon tunnet, että mä näjen sen pian. Tai ainaki mä toivon niin...sillä täs vaihees tuloo kuvioohin jo legendaksiki muorostunu SEEPRALAMPPU. Mähän kattelin lamppua aiva toisehen paikkahan ja sitte mä iskin silimäni tähän seeprahan. Ja niin siinä käytihin, että seepra on jo matkalla mun työ. Ny vain tarttoo sen pikkulipaston....... ja nuo ensimmääsen kuvan cameenupit....non mun uuret vetimet kampauspöytähän. Eikö teiränki mielestä nuo ollu aiva välttämättömät? Nuota iliman mä en olisi tullu toimehen. Tämä on se kysymys, jonka isäntä esittää useen mulle, ku tuun kotia joirenki löytöjeni kans. No, minoon kumminki jo suu vaahros seliittäny sille mun visioosta ja hankinnoosta. Son nyökkäälly tyytyvääsen näköösenä. ( Tosin se luki silloon työsähköpostejansa ) mutta silloon justihin kannattaaki toimittaa näistä asioosta. No, seepralamppu on tulos, piironki hakuuses ja nupit on jo tää.  Ny tämä mulle teetetty kampauspöytä saa viä persoonallisemman ilimeen. Sitte ku kaikki on valamista mä kuvaan kokonaasuuren tänne. Sitä ennen mä tyyryn laittamahan vain yhyren otoksen kampaupöyrältäni. Barbien, jonka eläkepaikka on tuon kampauspöyrän  lokeros. Se on joululahaja isältä, jouluna 1980, se oli silloon joka tytön unelmien täyttymys. Mullekki oli silloon, nyt se on rakas muisto, rakkahasta isästä, kallisarvoonen suorastaan. 

Ny tämä nainen lähtöö kumminki ruuvaamahan nuota nuppia ja nauttimahan sisustamisen aiheuttamasta hurmoksesta. Eikä isäntä eres ollu oikiasti pahoollansa, ku se tajus notta muutoksia tapahtuu ( taas). Totes vain siitä toisesta lipastosta; notta kyllä sä tarttetki tilaa nuolle sun koruulles. Ja onhan se ittekki kokolailla kiitettävästi osallistunu mun koruvarastojen kartuttamisehen. Se on sisäästäny hyvin, mitä tapahtuu ku antaa pirulle pikkusormen. Mä tartten, orotan tuliaasia reisuulta ja kaikkina merkkipäivinä mua pitää muistaa. Tai ei pirä, se MUISTAA ja haluaa muistaa. Ja siinä on se juju, ei tällääset arjen pikkujutut tuu pakottamalla. Mun vierellä pitää olla justihin tuollaanen mies ja kiinanpalatsikoiria pitää ymmärtää ja mun fuuruja. Siinä sivus pitääs viä keriitä rakentamahanki. Mutta kattotahan ny...jos mä toresta saisin ny aiva itte ruuvattua nuo nupit.....eisunkaa siihen ny rakennusmestarin koulutusta tartte. 

Mä taharon sen!

Siiton ny kyllä jo joku horvi, ku minoon sanonu Tarkalle; TAHARON ja se on ollu sitte vain alaku kaikenlaaselle tahtomiselle. Minoon tahtonu näiren vuosien varrella, toisinansa tahtominen on liittyny justikihinki tuohon avioliiton sakramenttihin, mutta kyllä minoon tahtonu aika palio kaikkia muutaki....kaikkia maallista ja komiaa. Yks aika isoo ähittämisen kohoret on tämä tumma Lady, josta tuos aikaasemmas päivitykses teille lupasinki joku kerta toimittaa. NO se joku kerta on nyt.

Siiton monta vuotta jo ku isännän kans oltihin huonekalukaupoos "vain kattelemas" heh, velehoa, nottei isäntä oo oikeen viäkää oppinu, notta mun vieminen "vain kattelemahan" johtaa yleensä.....enemmin tai myöhemmin tuulahruksehen lompsan puolella. Ja valitettavan useen kysees on isännän lompsa. No kumminki.... mä iskin silimäni tuohon valaasimehen ( valaasimet nuon ylipäätänsä ovat muutenki mun heikko kohta, jopa siinä määrin että isäntä on siunaallu,notta asutatahanko me johonaki ristuksen lamppukaupas? ) Siä huonekaluliikkees mä sitte kattoon Timoa sililmihin suurilla kosteella silimilläni ja sanoon että; " Mä TAHARON tämän, tämä on niiiiin ihana ja sopiis meirän aulahan. Mä TARVITTEN tämän! " Taisin luvata keisarillista ylläpitoa ja kaikkia muuta maharollista JOS VAIN saisin tämän lampun, ku se NIIN KUULUU meille. Minolin niiiiiiin hurmokses, varmahan tuli vahtoa suupielistäki, kuinka mitää nuon komiaa voi olla!!!!! Isäntä säilytti sen ärsyttävän maltillisen asenteensa, huokaasi vain ja käänti lampus roikkuvaa hintalappua ja totes rauhallisin, eteläpohojalaasin äänenpainoon; " Ei kuule ikänä...." Ja mä raukka olin jo melekeen käyny aukaasemas pakettiauton ovia, notta tuo tumma lady voirahan heleposti pakettiauton takaosahan kulijettaa. Ny sitte mun unelmat murskautuu kahtehen sanahan; EI IKÄNÄ..... mä oikeen melekeen kuulin kuinka pakettiauton ovi klapsahti kiinni, sen klapsahruksen myötä mun haaveet tuosta lampusta meni sen siliän tien. Julumaa.... Niin me lähärimmä kotomatkalle, hiliaasis tunnelmis, minolin alahuuli tuulilasis. Mutta samalla mä tuumaalin, kyllä viä tuloo se päivä...kyllä viä tuloo joku konsti, notta tuo lamppu on siä mihinkä se ilimiselevästi kuuluu...MUN TYÖNÄ! Niin mä sitte alootin sen toisen vaiheen....sitä sanotahan ähittämiseksi. Aina sopivan tilaasuuren tullen huokaasin, notta se lamppu olis kyllä ihana. Otin asian puheeksi sopivis olosuhtees ja sopivin väliaijoon. Sillälailla, ettei se tunnu liikaa jankkaamiselta. Pitää löytää sopiva hetki, sellaanen sininen hetki ku omat silimät on sopivan vihiriät ja isäntä on otollista maaperää...silloon on hyvä iskiä. Isku voi olla pieni huokaus ( ja joo...ilimeetä voii salaa hariootella peilin eres... ) vain hyvin pieni...muistutus, kuinka onnelinen sitä nainen viskaa olla...jos vain. Sitte kulukaa tuli SE KESÄ!!!! Olimma Tampereella kylypylälomalla ja ajeltihin Hämeenkarulla, ku mä näjin SEN!!!! Siä oli yhyres liikkees loppuunmyynti, kaikki tuotteet puolehen hintahan ja SIÄ SE OLI!!!!! MUN KLEOPATRAVALAASIN. Mä huurin jo aiva falsetis isännälle, notta PYSÄHRY, HETI!!!!! Taas vastattihin ärsyttävän eteläpohojalaasen järkevästi, nottei hän ny tähän voi pysähtyä, keskelle katua ja aiheuttaa liikennekaaosta. Notta ny pitää sen verran vetää henkiä, notta löyretähän parkkipaikka. Parkkipaikka löytyy ja mä olin varmahan jo sisällä liikkees, enneku auto oli kunnolla keriinny pysähtyä. Siä sitte kierreltihin liikkees sitä lamppua. Isäntä tuumaali, lähärimmä kumminki viä iliman lamppua yöksi sinne kylypylähän. Sitte ehtoolla isäntä sen  sanoo; " Minoon ny tuumannu, notta eikähän me huomenna se lamppu sulle hajeta. Ku se oli ny puolehen hintahanki ja tavallaan mä voitan siinä ku sä sen kumminki ähittääsit..." JIHUUUU!! Mä tein varmahan henkisen kolomoosvoltin. Vitsi mä olin onnellinen. SEuraavana päivänä sitte oliki sovittelemista, ku olimma nimittään henkilöautolla liikkeellä. Siinä sitte oltihin Jasun kans takapenkillä varsin tivihis tunnelmis, ku tämä tumma lady oli laitettava etupenkille makaakahan ja viä niin, että koko penkki meni makuuasentohon. Hellästi tämä kauppiaski sen isännän kans meirän autohon kantoo ja sanoopa viä; " Pitäkää tytöstä hyvää huolta.."  On siitä piretty, joka muutos se on varovasti kuliettu arvokkahasti kotio. Ja ny se on tullu siihen paikalle, mihinkä se tuloo jäämähän pitkäkäsi aikaa. Mutta niiku mä tuos aluus jo toimitinki, notta tahtomista tarvitahan, niin toresta sitä tarvitahan. Sitä tarvittihin, jotta sain ähkyni lävitte ja sitä tarvitahan, että kaks näin erilaasen kauneuskäsityksen omaavaa ihimistä pysyy yhyres, vuoresta toisehen. Nämä tähän loppuhun laittamani kuvat puhuu puolestansa. Miettikkää sitä, toinen meistä näköö täs valaasimes eherottoman kotimme kruununjalokiven, käyntikortin, joka tervehtii vierasta heti aulas. Ja toinen meistä....näköö kätevän naulakon. 

Mutta väliäkös sillä mä sain ähkyni lävitte. Ja jos mä tämän teille viä sipajan...mullon jo uusia sisustutsfuuruja hautumas.....SE seepralamppu nähkääs......Ja mun kampauspöyrän ympäristö tarttis jotaki piristystä...

Joka unihinsa uskoo, se kuvahaastansa pelekää

Tällälailla isä pruukas sanua. Näillä sanoolla hän viittas ihimisihin, jokka uskoo enneunihin. Ja toisinvooroon mä kulukaa uskon, toisinaan non tiennykki ja toisinansa sitte taas ei. Useen mun unet ovat käsittämätööntä tajunnanvirtaa eli mun maharotooon mielikuvitus seuraa mua unimailmahanki ja Nukku-Mattiki on silloon avutoon. Mulla pyörii öisin toinen toistansa uskomattomammat filimit. Erellisyönä mun filimi liittyy mun kihilasormuksehen.

Nimittään olimma siinä unes lähäröös rääppöösiskoon kans bailaamahan ja sitte siinä johonaki hötäkäs rääppöösiskoo havaatti, notta mun kihilasormuksesta puuttuu kolome timanttia. Ja sitte mä siinä unesnani kauhistunusena oikeen olovana tunsin ne sormuksen terävät skrappanat, joiren tehtävänä on pitää timantit paikoollansa. Ja se näky, ku mun seittemäntimanttisesta rivisormuksesta puuttuu kolome timanttia. Niin oli äkkiä unen tunnelma muuttunu aharistavaksi ja samalla ku unimailmas mä rääppöösiskoon kans kontiin pitkin laattioota karonnusten timanttien peräs, mä varmahan oikiastiki kääntyylin sängys levottomasti. Mutta onneksi se oli vain sittekki unta. Mutta sen verran se kumminki jäi mun takaraivohon, notta mun piti aamulla soittaa rääppöösiskoolle ja toimittaa unesta ja mikä velehoonta, seki oli nähäny musta unta. Itteasias musta ja Timosta, meirän isännästä. Olimma kuulemma luopumas huonekaluustamma ja veimmä niitä jollekki vanhalle pariskunnalle ja yllättäen rääppöösiskoo oli ollu paikalla....plokkaamas parahimmat kalut päältä ( mitälie toiveunta ) No tosielämäs meillei kyllä oo menos huonekalut tai lusikat jakohon, ei ainakaa meirän tietääksemmä. Notta eikähän nämä unet ny jää kumminki tuonne tajunnanvirta sektorille. Mutta tuohon kihilasormuksehen liittyy tarina...mun mielestä ihimeelinen tarina, jonka ny meinaan teille toimittaa. Me mentihin kihiloohin kesällä -90. Sinänsä seki oli aika ihimieellistä, ku olimma tavannukki vasta maaliskuus -90. Mutta olovana rupiaas näyttämähän siltä, notta sormus on jo ittensä tienannu, eikä isännän sijootus menny hukkahan. Kihilauruumma  Lappeenrannas, kesälomareisulla.

No niin...sitte ku ootta toipunu tuosta mun ottatukasta, voitta jatkaa lukemista ( puolustuksen puheenvuoro: oltihin ysärillä, tuo viritys oli MUOTIA ja molilmma tuos kuvas suoraa asuntoautosta, johona nuo tälläytymisolosuhteet olivat vähä puutteelliset ) No kumminki, olimma jo reisuhun lähtiesnämmä tienny, notta kihiloohin täs ny sitte ollahan menos. Timo oli kosinu mua jo toukokuus, Piolahares. Näillä sanoolla se kosii; " minoon ny ajatellu, että kyllä mun pitää pyytää sun äitiltäs sun kättä." Mä siihen notta; " Eikähän sitä kuule pruukata isältä pyytää."  Seuras hetken hiliaasuus, mun isähän on nimittäin kuollut vuonna -84. Timo kumminki rykääsi kurkkuansa ja tokaasi notta; " No, sitte mä pyyrän sun ISÄLTÄS sun kättä. " Ja tierättäkö mitä? Minen oo IKÄNÄ ennen tätä enkä tämän jäläkihin nähäny sellaasta näkyä. Kaks joutsenta lenti siitä laharen ylitte, niiren siipien viuhina kuuluu vaikuttavasti. Ne olivat kertakaikkiaan ylyväs, yllättävä ja uskomattoman kaunis ja epätorellinen näky. Mistä ne oikeen tuli ja mihinkä meni, kuka tietää. Mutta se tuli Tarkan Timolle kerralla sitte seleväksi, Männikön Paavo vastas.....myöntävästi.  Sitte ku saavuumma sinne Lappeenrantahan ja asteltihin kultasepänliikkeehin, niin voi ristus, minolin tohoruuksis. Ja ny mä toimitan teille salaasuuren, muttei toimiteta sitä Timolle, eihän? Nimittään minolisin kelepuuttanu kihilasormukseksi sellaasen samanlaasen kultaasen yksinkertaasen sormuksen, ku isännälläki on, olin jo lähestymäs sitä sormustelinettä vai miksikä niitä ny sitte sanotahankaa. Mutta se oli isäntä, ku sanoo, notta; " Ei, ku sulle kattotahan täältä." Ja siä oli sitte kimaltelemas toinen toistansa komiampia rivisormuksia, joista mä sain ruveta valittemahan. ( No siinähän on nyttemmin käyny niin, että sillä hetkellä mus herätettihin tämä nykyynen rohorinkotka, joka on kaiken komian kiiltävän perähän ) Mä pääryyn sitte tuohon ensimmääsen kuvan sormuksehen, johona on seittemän timanttia. Oli mun käres sellaanen allianssisormuski, siis sellaanen, johona on ympärihinsä timantit. Minen sitte kumminkaa silloon halunnu sellaasta....joo, tämän päivän Virpi löis käsilaukulla päähän tuota parikymppistä hörhöä ja sanoos sille; " GET REAL, ota se allianssi senki bimbo!!! "  Mutta ei mitää, tuo sormus on mulle tosi rakas ja aiva yhtä komiaki se on ku silloonki ja tuloohan niitä merkkipäiviä tulevaasuures, jolloon sen alliansin voi ottaa esille ajankohtaasena asiana. Eli Timo, ku luet tätä, TÄMÄ OLI VIHIJE,,,SARAN PISTEEN. Mutta ei tuon sormuksen pysyminen mun sormes aiva ittestänsä selevää oo ollu. Ja täs en ny viittaa meirän liiton tilahan vaan mun sormien kokohon. Mullahan on aiva käsittämättömän pienet sormet. Nimittään ku sitte vuosi kihilautumisen jäläkihin asuttihin jo Raumalla ja mä olin Lady-koiramme kans kävelyllä niin kotiotulles mä havaattin jotaki AIVA KAUHIAA, sormusta ei ollu mun sormes!!!! Moni nainen ainaki voi varmahan samaastua mun kans siihen tunteesehen, sehän on mailmanloppu. Kihilasormuksen karottaminen, sehän tietää PAHAA. Tätähän mä raauun äireellekki silloon puhelimes ja seki raakuu. Kihilasormus puronnu, soli aiva kauhiaa, siinä itkevä äitee lohorutti itkevää tytärtä. Tottapa isäntäki oli murheellinen, varmahan kaikkeen eniten se suri, ku mä olin NIIIN murheellinen. Tottapa seki kaikkensa yritti, kattelimma kaikki maharolliset paikat mihinä molin kulukenu koiran kans. Mutta mä olin kulukenu leviäätte. Jo yksistänsä se puisto, johona olin koiran kans ollu, oli ristuksen isoo. Ja ku ei ollu eres varmaa oliko se siä, karunvarres, tuvas, rappukäytäs...kertakaikkiaan maharotoon tehtävä löytää pieni sormus. Isäntä lohorutti mua, notta hän kyllä ostaa mulle uuren sormuksen, muttei ny sillä hetkellä voi ostaa sitte saman hintaluokan sormusta, että hän ostaa sellaasen väliaikaasen ja sitte ku tuloo paremmat aijat, se ostaa taas sellaasen rivisormuksen. Mä tottakai tyyryyn tähän ratkaasuhun, mutta VOI IE, kuinka mua porajutti. Mä muistan kuinka toivoni mennettäny fiilis mulla oli, ku käytihin poliisilaitoksellaki löytötavaratoimistos ilimoottamas mun timanttirivisormus karonneheksi. Soli mulle kyllä palio enemmän ku sormus..soli KIHILAsormus. Seuraavana päivänä isäntä sitte sanoo mulle, että käyy vähä pyöräälemäs. Mä jäin porajamahan sängynpäälle. Jonku aijan päästä se tuli takaasi ja otti hellästi mun kären kätehensä ja laittoo mun sormehen jotaki. Mä pyhkisin kyynelehiäni ja ajattelin, notta son ny käyny hakemas sen väliaikaassormuksen. Ku sitte aukaasin turvonnuset silimäni kattomahan tätä väliaikaasta rinkulaa, niin mun syrän jätti varmahan seittemän lyöntiä lyömätä. Nimittään mun sormes oli MUN seittemäntimanttinen sormukseni. MUN kihilasormus!!!! Timo oli päättäny hiliaa mielesnänsä, notta menöö VIÄ KERRAN pyörän kans käymäs siä puistos. Siinä matkalla se oli pyytäny tuolta yläkerrasta, Taivahan Isältä apua, kattokaas ku tuo morsian on niin murtunu. Ei siinä ollu Tarkan kauaa tarvinnu olla kulukeella, ku auringonsäret osuu puunjuurella, nurmikolla olevan sormuksen timanttihin. Tänä aamuna tätä viimeksi muisteltihin, kyllä sitä on pakko ihimeenä pitää. 

Tottapa sitä välillä on tarvittu ihimeetä, notta kaks tälläästä ihimistä pysyy yhyres. Meirän tapaukses ku viä toinen on pilikuntarkka, pedannti Vilijonkka, joka on tarkka järiestyksestä, vaatii estetiikkaa jokapuolella ja toinen on Tarkka vain sukunimeltä ja niin joo..... rahasta. "Älä sitte taas tuhulaa.." kaikuu mun korvis shoppaalureisuulla, mutta tuo lauset hukkuu hyvin ostoskeskusten taustamusiikkihin. Mutta kyllä pääsääntöösesti tämä lomakuva on omiansa kuvaamahan tätä suhuretta, palio on yhyres jo koettu ja nähty ja uskoosin että palio on viä nähtävääki. ja iliman tuota miestä, mullei olisi teille juttuja, uskomattomia juttuja, mikroosta pihalla, sormuksista tyynyn alla. Ja saanhan mä ny olla tämän Hariakaasen oma Kerttu.Mikäpä siton ihimisen Kerttuna olles.

Kylän kohoras Kerttu on aina komiaa, niinku äitee on opettanu.