Kevät tuloo hintoohinsa

Oheenen kuva käyys varmahan oikeen oikeures toristusaineestona, notta kuinka käyrähän jos vaaliatukkaasen, hurpalesmaasen luonteenlaarun omaavan pohojalaasnaisen päästää lähtemähän narsissiostoksille. Niin tierättähän niitä narsissia, joita ny justihin, tähän aikahan vuoresta pruukatahan laittaa terassiille, parvekkehille ja pihoohin. Non halapojaki kolome saa monesta paikkaa vitosella. Nottei sillaa mitenkää olestusarvo oo emännän lähties, notta kukkaro keventyys merkittävästi.

No...ostin mä ny niitä narsissiaki, minen oo vain keriinny niitä istuttamahan. Mutta tänään olis tarkootus. Kattokaas tämä mun narsissien hakumatka meni sillälailla, notta mun piti käyrä paikallises rautakaupas, täs kulunusella viikolla. Minen juurikaa piittaa niis käyrä, ku aina peliättää, jos ne kysyy multa jotaki vaikiaa. Mutta onneksi siä on naismyyjiäki, ne ei kysy vaikeeta, mutta nepä laittaaki somasti esille kaikenlaasta, justihin sillälailla notta ku Hariakaasen Kerttu astuu ovesta sisälle, se menöö vähältä sekaasin, Niin palio on komiaa sisustustavaraa, joita ei tienny tarvittevansa ennenku ny, ku non niin komiasti tällätty esille. Ei...nuo yläkuvan asetelman esinehet ei oo kyseesestä rautakaupasta, mä palajan sinne rautakauppahan paremmalla aikaa täs tuonnempana. Minolin nimittään tekemäs yhtä boordilaattavalintaa, aiva mun ja isännän yhtöhöösestä päätöksestä ( minen kelepuuttanu enää niitä mikkä on virunu kellaris vuosikauret, eikä ne olisi eres piisannukkaa ) . Minen oo eres tienny, notta sellaasia niin komeeta on. Mun silimät osuu luonnollisesti sellaasehen mosaiikkihässäkkähän. Ne mosaiikin palat ovat niinku pulleeta jääpäloja tai jotaki hiomattomia timanttia. Ne olis tulos meirän alakerran takan kylykehen. Ristus noli komiat ja.......kallihit. Sen hintaaset, nottei niistä ny aiva kahta kranssia takan ympäriitte teherä. Mutta YHYREN pienen tehosteen KYLLÄ. Isäntäki myöntyy siihen, sen jäläkihin ku oli kymmenehen kertahan varmistanu, nottei Tiimariakaa enää oo, nottei siältäkää löytyysi jotaki huokeampaa vaihtoehtoa. Ku soli joinki elpyny ja saanu ittensä takaasi, se oli vakuuttunu notta KYLLÄ näitä hiomattomia timanttia ny sitte tuloo takan kylykehen, Jotaki se viä yritti nupaata niiren saumaamisesta ja kaikesta sellaasesta turhanpäivääsestä. Mutta äänenpainoosta mä tiesin notta tämän "neuvottelun" minolin jo voittanu. Komiat koristukset on takkahan tulos...ja narsissia mun piti vain hakia.

Mutta, mähän oon maharotoon. Täysin kestämätöön naisihiminen!!!! Kyllä te Tarkkaa saatta sääliä. Sillä ku itteasias jo tiesin saavani ähkyni lävitte ( tämä siis ENNENKÖ mä olin niitä boordinäytteetä kiikuttanu isännälle näytille ) Mä siirryyn niihin NARSISSIIHIIN, siihen toisehen alakuperääsehen asiahani. No...narsissia on kukkakaupoos ja niihinki on nykyään ovelasti ujutettu kaikkia muutaki ihanaa. Ja sitte kulukaa tuo lampun näköönen tuikku, jonka alaosa on nerokkahasti purkki, sehän huuti mua siä hyllyllä. Mun oli P.A.K.K.O. saara se....HETI. Voi juutinan tähäre, siinä lukiki viä Romantic Light....ja sitte nuo valakoset helemililijat....neki oli pakko...niin joo ja ne NARSISSIT. Mä tunsin oikeen lämpöösen ailahruksen syränalas, ku sain tuon tuikkkuvirityksen tuora kotia. Parvekkehelle kevät- ja kesäiltoohin mä sitä kuvittelin. Mutta se näyttää komialta tuvanki puolella....notta pitääskähän....mun toresta hakia viä toinenki......? Ne jokka tuntoo mun hyvin, tietäävät vastauksen. Ja MIETTIKÄÄ NY!!!!!! tuon purkn sisältöä voi vaihrella tunnelmien ja sisustuksellisten teemojen mukahan. Nerokas keksintö. Mutta ristuksen vaikia seliittää rakennusmestarille kotona. Se kattoo tuota hetken ja ihimetteli, notta mä olin maksanu tuosta mälyttömästi ja samahan aikahan mä köörään samanlaasia lasipurkkia lasinkeräyksehen. Son vissihin sitä naisen logiikkaa. Nii-in MUTTA KU niis ei ookkaa tuollaasata varjostinta!!!!

Joo....kolome narsissia viirellä eurolla..... Pääset kevättunnelmahan. Mun tunnelmalle taisi tulla enemmän hintaa ku viis euroa. Mutta ei parane Tarkan valittaa, son itte mun valinnu. Ja sitä paitti, ostin mä ne narsissitki. Ja saattaa olla, että hajen viä toiset kolome tänään....ja ehkä tuollaasen toisen lasipurkkilampun.....ehkä......

Koiramailman kermaperse

"Heitä on ruokittava hainevillä, isokuovin maksalla, viiriäisen rinnalla, teellä tai antiloopin maidolla, meripääskyn pesistä tehdyllä keitolla."  Tämoli sitte suora lainaus kiinanpalatsikoiran historiasta, johona määritellähän kuinka tätä keisarillista koiraa tulis sitte nuan niinku ruokkia. Ohojeet on suoraa sieltä palatsista. Ei siinä muuta, mutta tämä meirän Malfoy, The Man, on näimmä lukenu nuo ruokintaohojeet HUOLELLA. Kasvattaja kyllä varootti, nottei näiren lyttykuonojen kans pirä ruveta asuulemahan niiren ruokaalun kans, ruoka tariollle ja sillä siisti. Mutta EHEI, kulukaa, siitä hetkestä ku nuo keisarillset tassut teki ensiliukunsa meirän keittiön, Hänen palatsinsa laattialla, soli selevää, peli oli pelattu. Tarkan perhe hävis tämän ruokamatsin 6-0. Malfoy TIETÄÄ, että Hänen keisarillinen alakuperänsä erellyttääs VÄHÄ korkiatasoosempaa safkaa. Sehän siinä vain on, nottei meirän Prismas viä myirä nuota erellä lueteltuja palatsikoiran peruselintarvikkehia. Pitääs ehkä käyrä esittämäs hento pyyntö lemmikkien ruokaosaston vastaavalle. Tai viä parempaa, pyytää sitä joskus meille päiväksi kattomahan tämän Keisarin eresottamuksia, mitä ruokaaluhun tuloo. Uskoosin, jotta ne tekis tilauksen viä samana ehtoona. Pelekästä säälistä, ne olis VAKUUTTUNUSIA, notta tuo koira on KEISARI. Meirän perhees vain yks, se punapää, se juluma tytär yrittää pitää kynsin hampahin kiinni kasvattajan ohojeesta siitä, nottei ruaan kans pelata. Mutta mä, joka äitinä ja lastentarhanopena peräänkuulutan rajoja ja rakkautta, mä käytän kiinanpalatsikoirahani vain ja ainoastaan RAKKAUTTA. No niin, ku on kyse kiinanpalatsikoirasta; seuraukset on katastrofaaliset. Mä löyrän itteni tilantehesta, johona oon kontillani laattiallla ja SYÖTÄN kiinanpalatsikoiralle mahapullia, jos siis hän on SUOPEALLA tuulella. Normaalisti näitä pullia tulee pyörähyttää lyttykuonon eres sellaases kasimuorostelmas tai sitte ne tulee asetella "hauskasti" laattialaatoolle, joista arvon Mao, sitte valittoo kelepuutettavat yksilöt ( niin eisunkaa teistä ny kukaa tosisnansa luullu, notta jokaanen huolella valamistettu mahapulla olis kelevollinen....ei, yleensä yks kolomasosa menöö hylykyhyn...syytä en tiä, palatsinenä ei vain niitä kelepuuta. Huonon, epäkelevon yksilön kohoralla kiinanpalatsikoira kääntää arvokkahasti pään pois ja kääntää sen takaasi vasta, ku on varmistunu, että saastapulla on laskettu pois joukosta ) Samat rituaalit Hän vaatii kaikkehen, mitä tuohon keisarillisehen suukkuhun tariotahan. Ja turha luulla, notta kyllä se kuule rupiaa syömähän, ku et vain tarioole sille. Ei, kulukaa palatsikoira on ominpäinen, niinku kissi. Se enemmin sitte kuoloo, ku alakaa syörä epäkelepoa tavaraa. Ei ny enää ku son tällääseksi oppinu. Sen lisäksi notta son ominpäinen son ristuksen viisas koira. Tahtokoira. 

Ristus, kuinka pieni mytty se oli, ku se meille tuli. Ja täs kuvas on jo havaattavis utuuses pentukoiran katsees, notta kattokaa ny; tämä blondi täs LUULOO, notta se määrää tää jotaki. Joo on varmahan määräällykki, mutta näistä päivistä lähtien on taloos uus komentoora. Tämä porukka oppii viä palio. Joo opittu on, kuinka suurella rakkaurella ja riemulla jokahinen meistä toivotetahan tervetulleheksi. Kuinka ristuksen kauan voi joskus vain seisoa mettäpoluun varrella ja orottaa, että toinen haistellu kaikki viestit puskien juurilta. Kuinka nautinnollisesti joku voi kääntyyllä, ku turkkia harjatahan, tai kuinka ristuksen hankalaa son niinä päivinä ku sellaanen on keisarillises palatsis päätetty sinä päivänä vastenmieliseski puuhaksi. Silloon EI muuten harjata. Tuos pienes karvapallos on muuten VOIMAA ja palio. Niin fyysistä ja henkistä.

Malfoy on opettanu meille rakkauresta kaiken olennaasen. Me tehtääs MITÄ VAIN hänen vuokseen. Blondi siis IHAN MITÄ VAAN ja tuo punapää MITÄ VAAN, järkeä käyttäen. Koira tarttoo lämpöä, hellyyttä, turvaa, ravintoa, vettä, liikuntaa, unta ja rajat. Malfoy allerioottaa nuo kaikki, mutta koska kuuluu kermaperseiden rotuun tuota viimeestä sanaa hän ei noteeraa. Tai no joo, jos rajat asetetahan JOLLEKKI TOISELLE. Ja luonnollisesti kaikki tuo erellämainittu kuuluu Malfoylle moninkerroon liiooteltuna. Sehän on liiooteltu, koko koira. Mutta se saa olla. Siinon palio samaa ku mus ittesnäni on. Saatana notta me kummakki kattellahan ylyvähästi lakialle, jos meiton loukattu. Mutta jos meitä kohorellahan oikeen = hemmotellahan, sen parempaa ja vilipittömämpää vastarakkautta ei oo olemaskaa. 

Päivääkää kiinanpalatsikoirien kans vietetyystä majesteetillisista päivistä minen vaihtaasi. Se toresta on koiramailman kermaperse. Mun koirani TÄYRELLISESTI. Son TÄYRELLINEN koira, sen rakkaus on eherotoonta, se ei oo syntyny tänne ketää nöyristelemähän, eikä anteeksipyytelemähän. Son tullu tänne nauttimahan ja tarjoamahan elinikääsen ystävyytensä, ihimiselle, joka ymmärtää sellaasen päälle jotaki. Mä tiän, mitä on saara kiinanpalatsikoiranpentu sylihinsä, mä tiän minkälaasta on elää sellaasen kans, siinä pitää ymmärtää jonku verran keisariista. Mä tiän senki, minkälaasta on hyvästellä palatsikoira...... Syrämehen jää pysyvä arpi. Mutta se arpi on sen arvoonen. Sellaasta rakkautta, jota saa palatsikoiralta, sellaasta, niin suurta ei tunneta meirän ihimisten keskuures. Tämä rakkaus on jostaki toisesta ulottuvuuresta, sellaasesta jota pääsöö koskettamahan vain ihiminen, joka on saanu kokia eläämen rakkauren. Siinä ollahan jonku niin suuren voiman tekemisis, jotten alakaa sitä sanoon tärvelemähän. Minoon onnellinen nuoren tassujen rapinasta, sen unituhinasta, sen pikku vaatimuksista. Malfoy..... meirän perheen oma kermaperse, paras ja komeen jätkä näillä kulumilla. On se vain, mun elämä....ku saan rakastaa Keisaria. Tätä minoon aina halunnu ja tätä unelmaa tavootellu. Siinä se ny on, meirän kaikkien silimäterä.

Kermaperseelyn aakkoset

Mistä tunnistaa kermaperseen? No ei ainakaa sitte fyysisistä mitoosta tai äläkää ainakaa menkö sellaasta sanomahan kermaperseiren kuullen, ne ei tykkää sellaasista kommentiista. Mä tunnen muutamia pesunkestäviä kermaperseetä ja yhyren tunnen aiva läpikotaasin. Näjen nimittään sen peilistä joka aamu. Sen tähäre  mun on heleppo kirioottaa niiren tunnusmerkiistä. Kermaperse on se pikkuflikka, joka automaattisesti valittoo Mattelin Barbiet...vain koska non komeeta, sopii kätehen ja ovat hyviä leikkikaluja. kiitos rakkahat äiti ja isä, kiitos että oon saanu leikkiä niillä. Sitte ku kermaperse kasvaa, se laittaa Mattelit vitriinihin ( jonka sen hienostonoukka on kelepuuttanu ) ja laittaa keittiönsä kaappiihiin Suomalaasia brändi- ja designtuotteetta....samasta syystä ku silloon aikoonansa valitti Mattelit, non komeeta, sopii kätehen ja ovat hyviä leikkik....astioota!

Matkustaminen  kermaperseen kans on yhtä helevettiä, mikäli majootus on kaharen tähären hotellis. Nimittään kermaperse ilimoottaa siitä ilimeen, eleen ja syyllistävin huokauksin taukoamata. Jos haluat kokea helevetin....vie toki kermaperse telttaalemahan. Sillä telttaretki on varmin keino herättää kermapersees asuva suohirviö henkihin. Itteasias jos kermaperse vierähän mihinkä tahansa mukavuusalueensa ulukopuolelle, son aina vaarallista....kaikkien mielenterveyrelle. Jos kermaperse on viä eteläpohojalaasta alakuperää, siinon vaarallisuusastees sitte viä omat lisäkertoomensa.

Kermaperse tarttoo mukavuuret ympärillensä, kokoaijan ja jatkuvasti. Kotona pitää olla komiaa, kylän kohoras pitää olla komiaa. Kermaperse on niinku tämän päivän Hyacinth Bukee mahtavasta brittisarjasta. Ilimankos mun velii joskus mainitti sitä sariaa kattoes, notta tuloo Virpi mielehen. Tosin Hyacinhtin mies on tassukka, meirän isäntä ei oo, son Kingi....( tai sillälailla mä annan sen ymmärtää, koska siinä tilantees on pelekkiä voittajia )

Kermaperse tykkää hemmottelusta, pieniä yllätyksiä arjen keskellä pitää olla tasaasin väliaijoon. Äijämääsen rento meininki ei oo kermaperseen juttu. Se kyllä tykkää sellaasen meiningin kattomisesta, muttei itte osaa kuvitella ittiänsä revittelemäs reteesti. Näistä tunnelmista kertoo parahite tuo kuva tua ylähällä. Ei siinä äkkiä vilikaasten tulisi mielehen, notta jääkiekkoa ollahan kattomas. Lukon poijat siä taisteli Espoon Bluesia vastahan. Kyllä kermaperse mielellänsä sitä kattoo. Ku on ympäristötekijät kohorillansa, niin kermapersettä ei yhtää haittaa vaikka peli meni jatkoaijalle. Kyllä oli mukavaa jännittää, nauttia tunnelmasta. Tunnelma oli kyllä eherotoon! Alootus mykistävä, tällääselle satunnaaselle kävijälle. Maammelaulu kajahti jäähallis ja kyllä siinä kermaperseen sinivalakoosta syräntä lämmitti, soli joinki niin komiaa. Minoon kyllä kiitollinen rakkahalle Timolle, joka ( taas kerran ) järiesti naisillensa unohtumattoman ehtoon. Peliä oli mahtavaa seurata, ruoka oli loistavaa, juomaa oli riitävästi tämän kermaperseen tarpeesihin ja seura...soli parasta. Eres kermaperse ei keksi mitää moukeeraamisen aihetta.

Oikeen mua rupes jännittämähän, notta kuinka kermaperseen suu sitte pannahan jos Vaasan Sportti tuloo keimiihin mukahan. Minen palioa jääkiekosta sillaa ymmärrä, mutta tottapa ny kotokaupunkini joukkueelle peukutan. Mutta sitte jos toresta Vaasan Sportti tuloo kuvioohin.....se antaa uuret ulottuvuuret mun jääkiekon vahtaamiselle. Mutta ku kysees on aito kermaperse, niin jokaasta peliä ei voi vaharata, ku oon ny jo pääsny tälläästen puitteeren makuhun. 

Siinoli lyhyt oppimäärä kermaperseen syvimmästä olemuksesta. Kerroon ny tarkootuksella vain pienen osan. Timo tietää sitte viä palio enemmän. Mutta kulukaa, ei se ainakaa viä oo vaihtohon laittanu. Ja on täs ny jo kohta 25 vuotta pärvötelty yhyres. Hyvin se kestää, ku ottaa huomiohon, notta siinon toinenki kermaperse vieres jo kasvamas. Son vahava mies. Ja taitaa tykätä naisistansa, niinku me naisekki siitä.

Sammakkaprinssiistä

Silloon pikkuflikkana Riipinkyläs, kesät oli kuumempia, talavet oli oikeeta talavia. Äiteen tekemät peukkuleivät ( pieni ruisleivän siivu ) maistuuvat taivahalliselta. Mansikat olivat makiampia ja elämä nuan niinku yleesestikki ottaen oli helepompaa ja murehet pienempiä. Voi lykätä nukenvaunuja kesääsillä mettäpoluulla ja leikkiä parahan ystävän  kans Charlien Enkeliä. Terveisiä vaan Helille, monta mysteeriä me selevitettihinki. Ny selevitellähän vähä toisenlaasia mysteeriä puhelimes viikottaan, ku välimatkaa on kumminki Satakunnasta Eteläpohojanmaalle senverran jottei nenätysten liika useen päästä. Murehet ja mysteerit ovat vuosien varrella muuttunu, mutta yks asia on pysyny lapsuusvuosista lähtien samana; pohojalaasten naisten tavoon moomma oikias...AINA. 

Mutta niistä sammakoosta. Non kiehtonu mua aina. Niis on ollu mulle jo pienenä mysteeri selevitettävänä. Niin....notta jos sellaasta sammakkaa pussaa....niin tulookahan siitä sitte prinssi...... Tätä kiehtovaa ajatusta mä silloon piikkuflikkana Riipinkyläs tuumaalin monet kerrat. Molin siitä erikoonen kakara ja oikeen erikoonen flikaksi, jotta mä tykkäsin häärätä sammakooren kans. Se tunne, ku sai sellaasen pikkuusen sammakan  kätehen, hellästi sitä pirin ja tietysti päästin sen pian vapaaksi loikkimahan heinikoohin joihinka se kuuluu. Sellaanen päivä ku löyrin usiamman sammakan oli poikkeusellinen onnenpäivä. No soli sitte varmahan tuollaanen onnenpäivä ku mä sen ajatuksen sain......... Oli komia kuuma kesäpäivä, justihin sellaanen sopiva päivä kokeella tätä juttua. Mä halusin palavasti tietää, notta ONKO SE TOTTA? Se, että jos sammakkaa pussaa, niin siitä tuloo prinssi. Sellaanen OIKIA prinssi. Jokaasella naisella ja pikkutytöllä on oma mielikuva siitä, minkälaanen on oikia prinssi. Tuolloon mulle olis kelevannu mikä tahansa kruunupäinen ilimestys, oikias prinssin asus. Nykyään mun prinssivaatimus on sellaanen tummanpuhuva sänkinen pitkäsäärinen ilimestys. Nauravat ruskiat silimät pitääs olla. Kruunu ei oo välttämätöön. No mutta silloon 70-luvun Riipinkyläs mulloli tuona legendaarisena päivänä pikkuunen sammakka kämmenellä. Sitte mä kaikes hiliaasuures menin sen kans prunnin taa ja siä sitte...mä pussasin sammakkaa ja laitoon sen prunnin kannelle. Voi, kuinka mun syrän silloon pompotti. Mun syrän hakkas ja orotuksen tunne täytti iliman. Mä vilikuulin välillä jo kamarin klasiihin päin, notta näköökähän äiti ja tuumasin jo, notta kuinka mä seliitän sille, jos tähän pihahan ilimestyy pian oikia kuninkaallinen. No....niinku varmahan arvaatta, sammakka lähti loikkimahan, pihapiiri pysyy tyhyjänä prinssiistä. Niitä rupes ilimestymähän vasta vuosia myöhemmin. Kellää ei varsinaasesti oo ollu kruunua, mutta yhyrellä joka loikkas tummanpunaasesta mersusta äireen kaffipöytähän, sillä melekeen oli. Onhan se tyttäreni isä, tuo sammakkarinssi. Satu sammakkarinssistä....joo-o on se vain..... 

Ja muuten viäki tänä päivänäki meirän markilla sammakan ilimestyminen saa aikahan riemun-  ei inhon  kilijahruksia.  Tytär on täs(ki) asias äiteensä kaltaanen, hänenki mielestä sammakat on suloosia. Niitä kuuluu helliä ja suojella. Sellaanen otetahan hetkeksi hellästi kämmenelle ja sitte se päästetähän samalla hellyyrellä puutarhahan loikkimahan. Tulipa meirän portahille lompsutellen yhtenä loppukesän ehtoona oikeen sammakkakuningas, sellaanen plohteva rupisammakka. Seki sai saman hellän kohtelun. Kämmmenelle vain ja hellästi sinne mamman perennapenkkihin. Isännänki mielestä sammakat on jollaki lailla sympaattisia tyyppiä. Oikiastansa ainut meirän perhees, joka ei arvosta sammakoota on Malfoy. Sille ne on yksinkertaasesti, kilipalijoota ja uhka. Niille sössöttäminen näyttää Malfoyn mielestä olevan ala-arvoosta toimintaa ja pettämistä. Malfoy on tämän talon lemmikki, kuningas ja keisari ja muille ei tää sössötetä. EI, tämän  painokkaan milelipiteensä keisarimme yleensä alleviivaa kusemalla  koko puutarhan täyteen. Merkiksi reviiristä tunkeliijoolle.

Niinku kuvista voitta päätellä, sammakat on mulle myös sisustukses kiehtova elementti. Ylimmäs kuvas tua sammakkarinssi on, yllätys, yllätys...LAMPPU. On vissihin alakaapäälle tarkootettu lastenhuoneesehen, mutta mulla son kodinhoitohuonehes, jotta voin silittäesnäni unelmoora. Sillä sammakkarinssiä ku pussaa, sitä pitääki välillä vähä muistella. Ja vaipua satumaasihin mielikuvihin, ei tätä aikuusten arkia muuten hullukaa jaksa. Keskimmääses kuvas nuo pussaavat sammakat Timo on tuonu mulle Tallinnasta. Siinon aiva ku me 20 vuotta sitte ku Tarkka sanoo; notta jos yhyren taloon elämäsnäni tekisin......ei tieretty silloon, notta yhtä rakentamista son ollu tämä meirän elämä. Mutta myös vaiherikasta ja mielenkiintoosta ja täs koros meillon kaikilla hyvä olla ja isäntä häärää aina jonku projektin äärellä. Ja samoon mä; aina joku nurkka pitää päivittää. Mutta vastapainona musta löytyy tuon keskimmääsen kuvan elämän nautiskelija sammakkalady, joka haaveeloo, unelmoo, vaipuu ihanihin muistoohin, orottaa innolla ja mielenkiinnolla tulevaasuutta ja samalla nauttii täysin siemauksin tästä päivästä. Kyllä rääppöösiskoo löyti mulle osuvan synttärikortin, kehyksihin se piti laittaa. Ja sitte tuo viimeenen kuva....siinon opetus, jos joskus oot niin onnekas, notta saat pyyrystettyä ittelles sammakkarinssin....älä IKÄNÄ lukitte sitä häkkihin. Jätä aina sille ovi raollensa....se kyllä pysyy siä jos rakastaa sua airosti. Ja jos joku aamu häkki onki tyhyjä...älä murehri. Se ei sitte ollu AITO sammakkarinssi ja sellaanen jouti lähtiäkki.

Hemulihelevetti

Se alakas aiva viattomasti, vähältä puolivahingos. Molin pikkuunen flikka Teuvan Riipinkyläs ja kävin innokkahasti lainaamas koulun kiriastosta tätä kuvan kiriaa. Lujin sen varmahan satoja kertoja ja aina vain sen kuvitus ja kerronta viehätti mua. Viehätti aiva suunnattomasti, suorastansa kiehtoo. Voin melekeen viäki aistia sen tunnelman, jonka vallas olin, ku lujin tätä kiriaa. Lukukokemuksen kruunas herkut, joita nautiin tuos yhteyres. Fyrrykyröös valamistettua omenamehua, jonka mun rakas Terttu-kummitätini oli teheny. Useen oli viä joko äitin leipomia korvapuustia tai Annikki-mamman tekemiä suklaaruutuja, johona oli mamman tapahan reiruhun nonparellia päällä. Tämä yhyristelmä toimi, se vei pikkuflikan kiehtovalle mielikuvitusmatkalle, johonki sellaasehen paikkahan, jonka soisin olevan olemas...johonaki....viä tänäki päivänä.Rääppöösiskoo sitte osti tämän opuksen mulle ikiomaksi täs joku aika sitte. Se kirvootti mielehen palio muistoja...rakkahia sellaasia. Ja sen, niinku muirenki muumitarinooren  sanoma on hyvinki monikerroksinen ja avautuu lukijalle aika monesta näkökulumasta. Monikerroksellisuuutta taitaa erustaaa tämän kirian nimiki. Nimittään sen jäläkihin ku Tarkka sanoo mulle taharon, sen jäläkihin vois justihinki kysyä; KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN? Nimittään mähän oon aina tykänny muumiista eikä se mihinkää oo tokikaa vuosien varrella karonnu tuo mieltymys. Päinvastoon. Vastoon isännän käsityksiä MÄ EN HAALI mitää ilimanilkiää krääsää. Mutta jos muumia yhyristetähän Finlaysonihin, Arabiahan, Iittalahan, Muurlahan, Hackmanihin....niin EI, NE EI OO KRÄÄSÄÄ. Non mulle suorastansa kansallisaarteeta, mukavia elementtiä jokka maharollistaa mulle mielikuvitusmatkan siihen mailmahan, jonka niin soisin olevan totta. Teen sen varmahan päivittään joko tietoosesti tai tierostamata, arkisten askarehien keskellä, koska aika moni jokapäivääses käytös oleva taloustavara on saanu muumikuorrutuksen.Kiitos siitä suomalaasille brändiille.  Ja EI, MULLA EI OO mitää lääkitystä. En tiä sitte tarttooko isäntä pian sellaasen, koska täs taloos muumimania on periytyvää sorttia. Tytär on äiteensä kaltaanen, muumihullu. Monien lasten tavoon Jasmina on saanu matkustaa muumimailmahan. On kattonu muumipiirrettyjä palio ja hartahasti. Ja koska Naantali on meistä kivenheiton pääs, ollahan Jasun pikkulapsivuosina tehty useeta retkiä muumimailmahan oikeen konkreettisestikki. Ovat ollu mykistäviä kokemuksia. Nyt nuori neitonen arvostaa äitinsä tavoon Tove Janssonin kerrontaa ja mielikuvitusta. Ollahanpa oltu vuonna 2001Tampereen pääkirjastos Metsos kirioottamas sanat Toven muistollekki. Silloonhan se komia muuminäyttely oli siä, nythän son siirretty tairemuseohon.

Mutta mä ymmärrän, notta miehisestä näkökulumasta tämä taloon naisten muumihypetys saa joo piirteetä, johona viatoon rakennusurakootsija tarttoo apua tai eres jonkunmooset koordinaatit, joilla seleviää täs hemulihelevetis. Kyllä mä sen johonaki tua pikkuaivojen takanurkas ymmärrän, notta tuollaanen karvasäärinen, sänkinen mies voi kokia muutaman epätoivon hetken, ku pitää vetää päällensä peitto, johona muumit retkeelöö, pitää kuivata kätensä johonki saatanan niiskuneiti-kuvioosehen käsipyyhkesehen. Ja auta perkeles ku saunasta tulles oskarin oksilla kiikkuu pyyhkeetä, jois kaikis on jonku muumilaakson örkin kuva. Ja sitte ku tuo viatoon miesraukka yrittää ratkaasta koodia; MIKÄ näistä saatanan otuksista on ny tällä viikolla mun? Ämmät on jo yläkerras ja sitte ku niiltä kysyy; niin vastaus on vittumaanen, " Sun on se Nipsu..." Siä vettä valuva rakennusurakootsija  aukaasoo jo ääntä ja kiekaasoo epätoivoa äänes; " NOTTA SANOKAA NY SAATANA ERES, MINKÄ FÄRINEN SON!!!!!! Mä teirän helevetin Nipsuusta mitää ymmärrä..." Ei se mikää ihimet oo, notta kyseenen urakootsija hairaasoo ittellensä hantuukiksi jonku halappikisen arpajaasvoitto-pyyhkeen. Sen ainaki TIETÄÄ, että se on hänen VARMUURELLA. Ja näitä salakoodia piisaa jokapaikas, niiton lymytetty ympäriämpäröösin. Niiltei voi välttyä. Niihin törmää, jos pesöö hampahia, peseytyy, nukkuu, syöö tai juoo.

Isäntä joskus totes, notta; " Voi, helevetti, jos joku laittaa johonki pyyhkeehin jonku saatanan  mymmelin kuvan niin eikähän aina löyry joku hullu, joka sen menöö heti ostamahan " Hauskan tästä lauseesta teköö se, jottei silloo mitää käsitystä mikä tai kuka on Mymmeli. Ja että kyseesenä keväänä Finlayson toi Mymmelipyyhkeet, jokka LUONNOLISESTI löytyy meiltä kaksin kappalehin; äireeltä ja tyttäreltä. Että KYLLÄ aina löytyy joku hullu, joka ostaa.... Mä voin joinki joskus samaastua tuon miespoloosen elämähän. Kuinka sen elämästä on tullu yhtä hemulihelevettiä. Ämmät puhuu jotaki aiva vierestä kieltä. "Hei, Jasu laitatko niitä irtokarkkeja Vilijonkka kulhoon?"  " Äiti, teenkö mä tämän dipin Mörkö-kulhoon?" Täs vaihees isäntä yleensä katteloo lakialle ja orottaa notta sieltä ny tulis jotaki hyvää pöytähän JOHONAKI kulhos. 

Mutta hyvin se on selevinny. Ja onneksi se pääsöö aina välillä maakuntahan pakohon hemulihelevettiä. Siä voi kaffipaussilla ottaa keksin rauhas paperipussista. Rouhean miehekkähästi. Siä ei oo pelekoa että ku pussin pohoja rupiaa näkymähän, notta sieltäki luikkaas joku örkki. Sillä kotona nämä otukset teköö yllätyshyökkäyksiä mistä milloonki. Mun mielestä tuos Arabian keksipurkis ihanuus onki siinä, notta ku keksit alakaa käyrä vähihin voit nähärä Haisulin. Isännän mielestä siinei varmahan oo mitää hohorokasta ja mä ymmärrän sitä hyvin. Maakunnas saa kaffipaketin laitettua kiinni yksinkertaasesti maalarinteipillä tai ilimastoontiteipillä, kummakki on varmahan raksamiehen kätehen kätevämpiä ku tuo ällö lime viritys, johona TAAS joku muumipeikko halaloo puuta. Tosimiehet ei puita halaale eikä saatana tuoollaasten viritysten kans asuule....paitti jos ny sattuu rakastamahan muumimaanikkoa. Silloon sitä vain asuuullahan ja huokaallahan, notta on kaffinkeittostaki tullu hankalaa. Sitte viä lopuuksi toimitan teille SIITÄ kerrasta ku rakennusurakootisja teki VIRHEEN, OTTI VÄÄRÄN KOODIN KÄYTTÖHÖN NAISTENSA MUUMIPARATIISIS. Sinä kesäehtoona oli siihen paratiisihin luikerellu kavala kyy.

Kyy oli iskeny mun Hackamanin muumilusikoohin. Kyy itte istuu jo pihasaunan lauteella. Oli flikan rippipäivän aatto. Minolin olovana laskenu jokahisen lusikan tarkoon ja siinä sitte ku olin havaannu yhyren puuttuvan, ajattelin sen olevan astianpesukonehes. Enkä ajatellu asiaa sen enempää. Sitte ku sain itteni lauteelle, isäntä alakas toimittaa, notta voi ku velehoa, mutta meirän saunan pesähän oli jostaki ilimestyny muumilusikka. Mäki siinä sitte blondina tuumaalin hetken aiva tosisnani, notta jopas se ny onki velehoa... JOKU laittanu JONKU MUUMILUSIKAN meirän saunanpesähän. Aiva oikiasti mun mieles kävi hetken joku ulukopuolinen tekijä ja joku ylimääräänen muumilusikka. Kunnes piuhat yhyristi.Mielikuvihin palas nopiaa tämä lautehilla istuva kyy, joka eileenehtoolla söi jäätelöä suoraa rasiasta MUUMILUSIKALLA ja rasia laitettihin saunanpesähän menevihin poltettavihin. Ja äsköönen laskutoimitus, johona mun aarteistosta puuttuu YKS LUSIKKA. Seuras kauhun lamaannuttavia hetkiä, mun piti ottaa toinenki huikka, aiva syränlääkkeeksi saunasidukastani. Totesin sitte, ku olin paineet saanu tasaantumahan; " Notta SOLI MUN NIISKUNEITILUSIKKA!!! Taitaa olla pareet notta meet huomenna Prismasta hakemahan mulle uuren tilalle." Ja isäntä muuten meni....aiva uhkoonahkoonensa ja osas viä tuora oikian version tilalle. Tämän tarinan oon kyllä jo aikaasemmin toimittanu naamakirian puolella, mutta ajattelin sen olevan niin legendaarinen, notta ansaattoo tulla julukaastuksi tänne mun blogihiniki. 

Mutta kulukaa, hemelihelevetis kyllä pystyy elämähän, jos piisaa rakkautta tarpeeksi. Tämän Arabian taulun ostin Timolle vuonna 1991, ku oltihin oltu tasan vuosi yhyres. Se ei silloon viä tienny, että tämon vasta alakua. Mutten tienny mäkää, notta mitä kaikkia sitä voikaa markille vetää mun mieleiharmiksi. Notta sen puolehen tasoos ollahan. Ja on meillä rakkautta, Jasmina ja pieni palatsikoira. Mikä meirän on olles. Ja tämä postaus lähtöö ulos klo 12.14 eikä tuohon blogin ilimoottamahan aikahan!

Kokemuksia ja luonnonilimiöötä, joihinka ei uskoosi ikänä törmäävänsä

Niin....toresta täs kyllä elämä on velehoa. Se tuoo joskus sun etehes asioota ja ilimiöötä, joita et olisi osannu eres kuvitella. Mä en ainakaa osannu kuvitella, minkälaanen tuoksu lähtöö grillatusta kärpääsestä. Mutta NY mä tiän!!! Periantaiehtoona tämä omintakeenen aromi tavootti mun hajureseptorit. Vietimmä perheen kesken viihtyysää perjantaiehtoota, herkutellen ja telekkarin äärellä viihtyen. ( Ei, niin eksoottista herkkua, ku grillattu kärpäänen ei kuulunu illan menuhun) Mä käylährin toises huonehes ja ku palasin niin olokkaris kärys joku, kärys aiva selevähän. Mä alakasin nuuskuttamahan, niinku vihikoira ja Malfoyki kiinnostuu ja alakas tekemähän samoon. Sitte hajun haistoo jo Jasuki. Isäntä istuu vain tyynen rauhallisena, ku ei kerta palovaroottimet huutanu, tyytyy vain pitämähän lyhennetyn luennon mun kivituikkujen  ja yleensäkki mun kynttilätunnelman vaarallisuuresta. Luento lyheni viä vähä entisestänsä, ku mä mulukaasin SILLÄ ilimeellä. Hajunlähärettä katteltihin ja mä olin jo valamis hälyyttämähän palokunnan, ku flikka sen havaatti, grillautunu kärpäänen. Kärpäänen, jonka olemasolosta mua oli infottu jo aiemmin ehtoolla; notta sellaanenki on sitte jo nähty lentelemäs meirän tuvas. Mistä liee heränny. Malfoyn mielenrauhahan järkkyy jo SANASTA, kärpäänen, saati, että sellaanen oikeen oikiasti surraa johonaki, silloon alakaa pienellä koiralla loputtoman tuntuunen vahtivuoro, joka päättyy vasta ku kyseenen surisija on lopullisesti eliminootu. No täs alemmas kuvas oleva kaarisyvennys ja siinä oleva kuuma halogeeni, siinä on tämän kärpääsraukan turmapaikka. Sen kohtaloksi koituu kuuman lampun päälle laskeutuminen...tunnetuun seurauksin....

No, onneksi käryn syy selevis ja tämä kokemus kirjattihin kansiohon, kokemukset, joihinka ei ikänä uskoosi törmäävänsä. Flikka tottakai vähä halus vääntää veistä haavas. Tottakai, koska en ollu ruvennu aktiivisesti jahtaamahan kärpäästä, vaikka tiesin sen olemasolosta ja nyt se Jasun sanojen mukahan koki tuskallisen kuoleman. Ajatella.... mä istun kotosoffalla syyllistymäs kevään ensimmääsen kärpääsen kuolemasta. Jonka tuskallisehen loppuhun mä oon ainaki jollaki tasolla osasyyllinen. Vaarallista puhetta tyttäreltä äireelle, jonka eläinrakkaus hipoo jo jotaki marginaalirajaa. No mä huuhtelin syyllisyyrentunteen alaha punaviinilasilllisella ja pyyrin Taivahan Isältä anteeksi hiliaa mielesnäni ( joo-o, sellaanen mä oon, uskokaa tai äläkää )  

Paliohan on mailmas sellaasia asioota, joirenka olemasolosta ei oo aavistustakaa, ennenkö niihin törmää. Oon esimerkiksi naimisis sellaasen ilimiön kans. Mäki välillä mykistyn ku seuraan sen eresottamuksia. Siinä ku mä laitan paperille muistihin asioota, meillä saattaa keittiönpöyrälle ilimestyä vaikka saatana seiväs, johonka on kiriootettu muistihin JOTAKI TÄRKIÄÄ. No...aiva seivästä ei sentähän viä oo ollu, mutta melekeen koko muu arsenaali onki sitte jo löytyny pöyrältä ja jos mä meinaan sipaasta sen pöyrältä helevettihin, jostaki ilimestyy vastaava mestari melekeen Hariakaanen ja kailottaa, notta ÄLÄ HERRAJUMALA lymytä sitä, son mun muistiLAPPU...........Mitä siihen sanoo pedantti naisihiminen, joka on tottunu muisti LAPPUUHIN..paperisihin. Siinon kaks vaihtoehtoa, joko kattelen lakialle tai verän molemmat keuhkot täytehen ilimaa ja sanon KOVAA ja KORKIALTA, mihinkä tuollaattet muistilaput mä justihin kohta heitän. 

Luonnonilimiööstä tai tarkemmin SÄÄilimiööstä senverran jotta, neki on toisinaan selittämättömiä. Täksi koko viikoksi on tänne luvattu komiaa ilimaa jokapäivälle. Tänään ehkä vähä johonaki vaihees voi sataa. Joo..se johonaki vaihees oli justihin silloon ku olin koiran kans kävelyllä. Ja eileen ku oli niin komiaa ilimaa ja oltihin isännän kans lenkillä mä tuumasin, notta ny mulla taitaa olla niinpalio kevättä rinnas, notta ens pyhänaikana mä häärään jo puutarhas, häärään oikeen syrämen kyllyyrestä. Joopa....ens lauantaille onki sitte tänne luvattu räntää......       Sellaasta, saattaa mennä sisähommiksi sitte. Kattoo ny. 

Sitte viä yks asia, jota en oo tienny. Son se, notta KUINKA palio voi yks kiinanpalatsikoira kiintyä Vaasan Scandic-hotellista lahajaksi saamahansa luuhun  ja kuinka hartahasti sitä voikaa järsiä. Kyseenen luunkappales näkyy vihiriänä nysänä Hänen eres tuos matolla. Ja sitäkää en oo tienny, notta KUINKA VALTAVASTI voi tuo pieni koira loukkaantua kun Häntä kielletään ottamasta luuta pihalle mukahan, ku käyy siä nopiaa asioolla. Jasmina eileenehtoolla ei antanu Malfoyn vierä tätä aarretta pihalle ( jottei se siä putua suusta ja mee hukkahan ) ja voi ristus, soli kulukaa PITKÄ PROSESSI, jotta Malfoy antoo tämän anteeksi. Pahootteluseremoniat vietettihin pitkän kaavan mukahan ja vaatii muutaman kinkunsiivun verran jopa lahajontaaki. Lopputulos; pieni pusun lipaasu ja epäluuloosesti meihin suhtautuva karvakallo. Nykki mä ihimettelin notta miksei se halua nukkua täs pöyrällä läppärin takana ku mä kiriootan. Mutta eisunkaa ny, ku tuo luu on matolla ja pöyrälle sitä ei voi tuora ku sitte taas mä oon liika lähellä tuota aarretta. Voi pientä koiraa ja sen mielenliikkeetä. Sehän ny toki on kietonu mun tassunsa ympärille, monikerroon tivihisti. 

Mutta ny mua orottaa pyykkivuori silitettävää, ne ei häviä sieltä ihimeen kaupalla. Vaikka ihimeetä palio onki, niinku tämä mun blogin kello, joka elää omaa elämäänsä ja mä oon liika vaaliatukkaanen osatakseni teherä asialle jotaki. Mutta HYVÄT IHIMISET minen kirioota öisin en, vaikka tuo kello näyttääs mitä. Mun kello on ny 16.00 Yöt mä käytän nukkumisehen ja mielikuvituksellihin unihin. Nimittään mielikuvitus....sitä mulla piisaa.

Kateus viöö kalakki vetestä

Mietiin jonku horvin, notta mistä mä teille tänään toimittaasin. Mulloli aamusta vähältä sellaanen olo, notten mä saa oikeen aikaaseksi mitää. Ja sellaanen olotila liittyy mulla useenki orastavahan harmituksehen, joka suotuusis olosuhtees sitte muuttuu vitutukseksi. Minen halua enkä meinaa olla vittuuntunu tänä- enkä minää muunakaa päivänä. Son tunnetila, joka syöö aiva turhaa ihimisen energiaa. Niin mä otin ittiäni niskasta kiinni ja nostin itteni ylähä sängystä. Täs sitte aamukaffia hörppies mä rupesin tuumaalemahan, notta mikä on toinen yhtä lamaannuttava tunnet, ku tuollaanen kokovartaloapatia, harmitus joka on muuttumas vitutukseksi. No son tietenki KATEUS. Se, joka viöö ne kalakki vetestä. Laitoon tuohon lapsuurestani tutun kalakattilan kuvihin. Äitee on sen mulle lahajoottanu jo ennakkoperinnöksi. Mutta äitee on antanu mulle palio muutaki perintöä, sellaasta jotei oikeen maallisis mittakaavoos voi eres mitata. Nimittään, hän on opettanu meille kakaroollensa, nottei karehtimahan saa ruveta, ei ketää, ei koskaa. Ja JOS ny on aiva pakko karehtia, se käännetähän sitte sellaaseksi positiiviseksi vanhanaijan eteläpohojalaaseksi karehtimiseksi. Son sellaasta notta jos naapurin isäntä ostaa uuren Valametin pihahan sä kattot hetken verhon rajosta ja päätät notta perkeles, mä teen töitä VIÄ kovempaa ja ostan VIÄ isoomman Valametin. Sellaanen karehtiminen ei vahingoota ketää tai mitää, son sun oma asias. Tai no....oma asiahan seki on jos jää raaraamahan ittiänsä keinutuolihin ja sarattaa itteksensä, notta kyllä RIKKAHAT OSTELOO. Minen oo ikänä voinu ymmärtää sellaasta, notta karehtii toista aiva mielensä katkeroottamisehen asti, istuu ja karehtii eikä tee asialle mitää. Ei mitää muuta ku karehtii. Sillä menetelmällä ei täs elämäs saavuta mitää, ei yhtää MITÄÄ...paitti no niin sen katkeran mielen. Mä tuun surulliseksi sellaasesta, sellaasesta notta pitää karehtia. Äitee joskus on pruukannu sanua, notta jos alakaa karehtia, pitääs sitte muistaa karehtia kokonaasuutta. Siinä ku toisen elämä voi sivusta kattoen näyttää helepolta, ruusuulta tanssimiselta, sä et tiä siitä mitää muuta, ku sen mitä sä näjet. Sä et voi tietää toisen murehia, et niitä piikkiä, joita niis ruusuus on. Niis ruusuus, johona toinen näyttää niin ärsyttävän kepiästi tanssahtelevan. Mun mielestä on parahultaasinta notta niistää nenänsä, nostaa housunsa, oikaasoo ittensä ja lakkaa katkeroottamasta mieltänsä ja rupiaa itte kulukemahan kohti unelmiansa. Sillälailla ku niitä tavootteloo, tuntuu elämä kevyemmältä. Minoon itte kulukenu unelmiani kohoren ja kulijen vieläki. Minoon unelmoonu tairosta tarttua hetkehen, omasta lapsesta, perheestä, ihanasta, turvallisesta korosta. Koros sais olla komiaaki. Minoon unelmoonu kiinanpalatsikoirasta, mukavasta työpaikasta. Ystävistä ja tuttavista, joirenka kans tätä matkaa on mukava kulukia. Jokku kulukoo sun vierelläs kokoaijan ja jokku vain käylähtää, jättäen silti voimakkahan jäljen sun syrämehen. Minoon unelmoonu, notta säilyttääsin elämänilon enkä ikänä mihinää vaihees päästääsi syräntäni kateuresta katkerootumahan. Sillä silloon voi jäärä näkemätä ja kokemata palio komiaa ja ainutkertaasta. Että tälläästä mä tuumaalin tänä aamuna. Ja joo....kyllä mä vähä unelmoon yhyrestä muumipeikkolampustaki.

Minkälaasta on olla täyrellinen nainen?

Näin naistenpäivänä ajattelin, notta tällääsestä näinki ajankohtaasesta asiasta voisin teille toimittaa. Aika moni meistä naisista tietää vastauksen tuohon otsikon kysymyksehen. Sillä siitähän kaikki on oikiastansa kiinni, notta itte mieltää ittensä täyrelliseksi naiseksi. Ei meirän kuulu kyryyllä mihinää nurkis epävarmoona ihimettelemäs, ei, kulukaa me kulijemma rinta ( rinnat ) rottingilla, varmoona, notta justihin MÄ oon komia tällääsenä ku oon. Tämon mun mielestä yksinkertaasin ja oikoosin resepti, siihen kuinka tullahan komiaksi naiseksi. Se lähtöö sun sisältä, siitä notta uskot ittehes, unelmihis. Jokahinen ammentaa voimansa mistä parahaksi kattoo, Mulla kaikki lähtöö lakialta ja kyröönjoen varresta. Sieltä minoon saanu synnyynlahajaksi eteläpohojalaasen ajatusmailmani. Siihen ajatusmailmahan kuuluu, notta kylän kohoras komiaa, sääliä saa ilimaaseksi ja kateus pitää ansaata. Tänne ei olla synnytty anteeksi pyytelemähän. Ittestänsä pitää tykätä, mutta tervehellä lailla, ei ny koolloksi pirä ruveta. Sellaanen ittetunto pitää naisella olla, nottei mun ylitteni kävellä. Mutta sitte taas pitää sopivas kohoras osata olla avutoon. Tiättä ny mitä mä tarkootan. Vaikka johonaki sisustuskaupas mä saatan ottaa sellaasen blondiille ominaasen kostian puppy eyes-katseen ku oon nähäny jotaki komiaa. Tarkka on meinannu justihin päättää, nottei "me ny tarvita tuollaastaa" mutta katto perkeles, viimestään muutaman viikon päästä se kantaa kyseesestä putiikista justihin sitä "mitä me ei ny tarvittu" autohonsa. Kattokaas ku blondille meinas tulla jo niin paha mieli...."  Eileen mulle tuli ne toiset silimäklasit, jokka olinki jo sopivasti markkinoonu ku paljus istutthin. Itteasias Tarkka nousi paljusta täysin vakuuttunusena, notta mähän tartten toiset silimälasit vaikka erelliset ei oo eres vanhat. Mutta ku mä tartten nämä toiset...sillaa komian tähärekki. Ja oonhan mä raukka ny toki sokia ku lepakko. Ja vaikka yleensä käytänki piilaria, niin silti tottapa se meirän Virpi tarttoo kaharet kakkulat. Saattaa olla, notta jos sopivasti sattuu, tuloo viä kolomannekki. En muuten olisi ikänä kuvitellu, notta palaasin tuollaasihin Saloran kokoosihin kehyksihin. Silloon ku joskus niitä nuorena käytin ja kylläännyyn niin päätin notten IKÄNÄ enää. Mutta sehän täs naisena olemises on kans se pointti, notta mielensä saa muuttaa ja monikertoohin. Se oli yks kerta ku mä alakasin tuumaalemahan, notta no ristus....kyllä sellaaset isoot pokat saattaas SITTEKKI toimia ja olletikki ku niitei tartte jatkuvasti pitää. Sitte ku viä sattuu, notta mun lempparioptikkoliikkees sattuu komiat kehykset osumahan kätehen, niin pakkohan ne ny oli saara toki. Ja tyytyväästä mä ne eileen kotia kööräsin ja heti itteni eteerisesti kuvasin tuos tulppaanien eres. Isäntä ihimetteli tätä toimitusta, piti sitä joinki epänormaalina. Mutta jos ihiminen iloottoo uusista silimäklasiista, valakoosista ja vaalianpunaasista tulppaaniista ja näköö niis viä jotaki komiaa...Niin se ei oo epänormaalia se on NAISELLISTA!!!! Naisena olemises on palio sellaasia asioota, joita en vaihtaasi mistää hinnasta. Saa tykätä pinkistä....kaikes rauhas, eikä sitä piretä kummallisena. Voi olla toresta yhtäaikaa vahava ja täysin avutoon. Silloon ku autohon vaikka syttyy jotaki muitaki valoja ku ajovalot voii kaikes rauhas ajaa auton kotopihahan ja sanua; siinä palaa ny joku valo ja sun macho hoitaa homman. Nykyäänhän se tarkoottaa käyntiä huoltoliikkees,  mutta ku mä en tykkää käyrä eres sellaasis, ku siä saatetahan esittää jotaki outoja kysymyksiä, joihinka ei tiä vastausta. Voitta vain kuvitella, ku olimma täs erelliskesänä pohojanmaalla ja Kauhajoen Topeekalla syttyy mun autos valoja....palio ja joku häläri alakas huutaa. Auto pysähtyy ja mä haroon hiuksiani Vilijonkan tavoon. Tytär luki huoltokiriasta rauhallisella äänellä, notta pitääs kattella lähin Citroen-huolto. Luulittako toresta notta kattelin? Eikä, mä otin luurin kätehen ja soitin T.Tarkalle ja itkin, notta minoon pulas!!!!! Kauhajoella Topeekalla mä raukka.... Tiättäkö mitä Tarkka sanoo? Se rauhooteli notta kokeeles käynnistää hetken päästä uurestansa, on varmahan huoltomiehen käsi vain häläpänny jotaki johtoa ku tuli eileen huollosta. Ja jos tuloo ongelmia mun ei tartte murehtia se lähettää vaikka helikopterin mua hakemahan.....Notta joo....TÄLLÄÄSEHEN tilanteesehen minoon aina pyrkiny. Orotin ja kyllä.....Citroen hyrähti kiltisti käyntihin ja kulietti meitä koko lomareissun pitkin poikin pohojanmaata. Helikopteria ei tarvittu, tällä kertaa.

Sitte on kulukaa kans yks asia, joka on varmahan jokaaselle naisella TÄRKIÄ asia. Son kulukaa TÄYRELLINEN kampaaja. Sellaasen löytyminen ei oo ittestänsä selevä asia, ei ollenkaa. Varmahan aika monelle on tuttu se tilannet, ku oot johonaki parturis ja yrität seliittää sillen kuinka sä haluaasit, notta sun tukka tällätähän. Sä saatat haluta maharottomia ja se parturi ei sano sitä, notta voi ristus ei tähän sun ohkaasehen tukkahan ny mitää saatanan afroa voi laittaa. Se vain rupiaa tälläämähän sulle sitä kirottua afroa tai jotaki väriä, jonka oot justihin nähäny jonku julukkiksen pääs. Rupiaa, vaikkei se sulle sopiisi sitte palan vertaa tai siitä seuraa sulle aikaa myören vittumaasia tilanteeta hiusten suhteen. Siinä sitte poskipäät kiriänä seuraat tapahtumien kulukua ja saatat jo ittekki nähärä peilistä, notta päin vittuahan tuo ny näyttääs olevan menos, mutta ny on sitte jo myöhäästä. Tällääsehen tilanteesehen päärytähän kokolailla useen, jonsei se sun hiusten tällääjä tunne sua. Tarkootan TUNNE, sillälailla notta se näköö sun sieluhun. Joo, joo, MÄ TIÄN täs vaihees maharolliset mieslukijat on jo puronnu kärryyltä. Mitä helevettiä sielulla on tekemistä tukan kans. Tukkaa leikatatahan vähä joinki ja son siinä. Mutta kulukaa, ei se niin mee!!! Joskus näköö sellaasia ihimevirityksiä, johona on poka väriä ja raitaa enemmän ku monella petolinnulla, mutta en ny sitte tiä kelle tuollaanen varsinaasesti sopii ja kuinka sellaasen virityksen kans eletähän aikaa myöre. Mikäs siinä tietty, jos se sopii persoonahan, mutta.... Varmahan monelle muullekki ku mulle, on tuttu se tilannet, notta ku tuut parturista, son saatana ajettava ENSIMMÄÄSELLE pysäkille ja tehtävä JOTAKI sille tukalle, joka ei näytä sulta itteltäs. Siihen on ilimestyny jotaki saatanan kauheeta kiharoota tai jotaki ja haisooki kaikilta mailman hajusteelta ku rankki. Ja ensiapua on annettava HETI. Sillä jos vaikka sellaasen kuontalon kans astut johonaki pellon lairas pihalle, siinä voi sun ittes lisäksi saara lairunhalavauksen muutama viatoon pellolla käyskentelevä lehemäki. Tai niinku mun tapaukses ku tykkään vaaliasta se ei oo OLLENKAA sama kuinka niitä vaalennetahan ja mikä on lopputulos. Kusenkeltaanen on kauhisus tai sitte sellaanen valakoonen katkeellu hamppukasa, johona mä porajan ja rääpöösiskoo väntää veittä haavas sanomalla; nottei tiä kumpiko on pieneet paha mun katkeellu tukka vai se, ettei sitä eroota valakoosesta seinästä.  Mutta nämä erellä kerrotut kauhutarinat ovat luojan kiitos historiaa, ovat ollu sitä jo KAUAN! Sillä mä oon löytäny Hänet, Mun Kampaajan. Hänen taitavista käsistä mä voin lähtiä vaikka meirän presidenttiä, Saulia tapaamahan. Ei tekisi tiukkaakaa. Hän TIETÄÄ, mitä teherähän. Mä voin keskittyä hänen luonaan nauttimahan, eikä mun tartte seurata jännitysnäytelmää peilistä,  kuinka mun tukan käyy. Jos mä joskus jotaki eheroottelen, Hän kyllä TIETÄÄ, onko eherootus sellaanen, joka sopii mulle ja mikkä seuraukset sillä on. Hän uskaltaa sanoa sen, eikä näin erittäin eläinrakkahana ihimisenä oo eresauttamas yhyrenkää viattoman lehemän lairunhalavausta. Se on velehoa, heti silloon ku mä tapasin kampaajani, mä TIESIN....meirän sielut kulukoo samalla tasolla. Meitä yhyristää moni asia. Me ollahan sielunsiskoja. On sanomattaki selevää, että hän vastaa myös tyttäreni hiuksista ja...sielusta. On heleppoa ja ihanaa, ku kampaaja kuuluu sun tärkeempihin ystävihin. Son samalla ku menis psykiatrille, ku Hänen luo menöö. Siä paranoo mailma, sielu ja tukka. Samahan aikahan laattialla tuhajaa pari villakoiraa, musta ja valakoonen, jokka sivukorvalla kuunteloo Malfoyn hovin kuulumisia.Siä hovis ny on aina jotaki mullistavaa meneellänsä. Mutta näihin kuvihin ja tunnelmihin. Tuos kuvas tämän tekstin yläpuolella, minoon saapunu Vaasan kaupunkihin viettämähän yöelämää ja muuten SUORAAN kampaajani käsistä. Ei siinä tarvinnu levährysalueelle pysähtyä antamahan ensiapua.
Kyllä tyytyvääsenä kopsuttelin korkkariis huulipunaa lisäämähän ja siirryyn illan rientoohin. Mutta nyt hyvää naistenpäivää kaikille naisille ja erityysesti tänään mun kampaajalleni. Ja miehet, pitäkää naisianna tänään hyvästä.

Haikian suloosta

Joskus vain on sellaasta. Kaikki tuntuu niin haurahalta. Mutta silti sitä on onnellinen. Mutta yhtäaikaa, ku siton onnellinen, sitä jo pelekää. Se on siä johonaki syrämen sopukas, menettämisen peleko. Onnentunnet on ku hauras perhosensiipi, sitä yrittää pitää kämmenellänsä, mutta samalla pitää varoa, nottei pirä siitä kiinni liika lujaa, nottei vain tahtomattansa vahingottaasi sitä...sitä siipiä....sitä mikä sulle kulloonki iloa tuottaa. Elämähän kuuluu myös luopuminen. Ja kulukaa luopumises, siinä minoon huono, aiva surkia. Äläkää peliästykö, kukaa ei oo kuollu. Mä ny puhun kumminki luojan kiitos vähä köykääsemmistä asioosta. Ihimisen pitää kumminki myös malttaa päästä irti. Näin ainokaasen äitinä, mullon lähellä se hetki ku mä jään kotoportahille ja kattelen kuinka mun  ainokaaseni siivet kantaa. Se lähtöö innolla, syrän täynnä unelmia ja toiveeta kohti suurta mailmaa. Itteasias sen jalakapohojia kuumottaa jo....samoon mun sililmäluomia. Mun tuloo väistämätä mielehen se pieni palamikkopää, jonka käsi oli mun käres ku saattelin sen eskarihin, omenapuiren alle, punaasehen tupahan. Palamikkopää kihisi innosta juosta kohti uutta vaihetta, kavereita, opea ja uusia jänniä juttuja. Silloon oli haikian suloonen hetki, ku mä vilikutin sille portilla ja menin autohon....itkemähän. Joinki tuntuu, että äitinä nuota haikian suloosia hetkiä on luvattoman palio. Koulun alakaes mä porajin ja olin yhtä aikaa sanoonkuvaamattoman onnellinen lapseni elämäs tapahtuvasta uuresta asiasta. Samoon ku päättyy alakoulu ja sittemmin yläkouluki. Haikiansuloosta on ollu jokaanen kerta, ku oon saanu ottaa koulusta vastahan tuikkivasillimääsen flikan. Sen ääni on ollu ku keijujen tiukujen helinää. Ja on tottakai yhä vieläki. Minoon ollu yhtäaikaa äärettömän kiitollinen ja haikia, ku oon viettäny nuota elämäni tähtihetkiä lapseni kans. Ja onhan mulla ny niitä tottakai vieläki. Meillon uskomattoman läheeset välit, me hörskötämmä ja flatkotamma ja niistä hetkistä mä nautin.  Mutta niihin hetkihin, niinku mihinkää onnenhetkihin ei saa takertua ja tarrautua. Se vahingoottaa sen haurahan, taianomaasen tunnelman, johona onni asustaa. Tottapa mullon muitaki aiheeta, jokka tuoo mulle tuon saman haikian suloosen olon. Äitin työnä, ku viä loikooloo peräkamaris sängynpohojalla ja kuuloo äiteen jo kolajuttavan keittiös. Sitä yhtäkkiä ikäänku matkustaa takaasi lapsuutehensa ja tuntoo yhtäaikaa suurta kiitollisuutta ja onnia, että mullon viä Äiti. Tai ku ollahan rääppöösiskoon kans yhyres siä ja se on könynny ennen mua kätevää keittiöhön, vaikka jonku yhteesen kemuehtoon jäläkihin toimittamahan äiteelle MUN eresottamuksia ja on TIETENKI ottanu jo SEN ruskian nipsu-mukin jo ittellensä. Se tunne, jonka tuntoo jokakerta ku ohittaa tienpäällä kyltin; eteläpohojanmaa. Se on sanoonkuvaamatoon, mä jo valamihiksi pelekään loman päättymistä. Paluu lakialta on jokakerta mulle yhtävaikiaa ja silti...siä pitääs osata nauttia, iloota, siskoista, veljestä, äitistä, kaikista rakkahista. Emmä joukaa tiä, kuinka mä ny tällääsiä rupesin kirioottamahan. Mutta mulla vain oli tänä aamuna tälläänen fiilis. Minoon onnellinen, oon oikeen toresta. Oon toteuttanu ittiäni ja meinaan kohtapian jatkaa. Mutta joskus tuo haikian suloonen tunnet vain tuloo lupaa kysymätä. Itteasias sillon pysyvä asunto mun syrämen sopukas, sieltä se sitte tasaasin väliaijoon nostaa päätänsä.Olin mä jo kuulemmma pikkuflikkana samanlaanen, mun lempiohojelma oli yks karhusarja joka tuli telekkarista. Kuulemma aina ku lopputunnari alakas soimahan mun punaanen pehemustettu keinutuoli kiikkuu tyhyjänä olokkaris ja mä olin silimät vesikaljamalla peräkamaris. Hmph...sellaanen minoon siis ollu pienestä pitäen. Jännä nainen, minoon vahavan naisen mainees. Ja tottapa ny! Mä tiän, mitä taharon, pirän siitä kiinni. Puolustan omiani henkehen ja verehen. Mutta samalla mä oon herkkä.... aiva äärimmääsen. Mun syräntä on vaikia valloottaa, mutta sen jos onnistuu tekemähän, son pysyvää sorttia.  Minen ikänä unohra ihimisiä, jokka merkittöö mulle jotaki. Ny minoon täs vuosien varrella yrittäny opetella tarttumahan hetkehen, hyväksymähän kaiken ohikiitävyyren ja sen että ihimisen pitää malttaa joskus päästää irti. Unohtaa ei silti tartte koskaa. Ny kumminki oikaasen itteni ja tartun toimehen, laskiaaspullataikina pitääs laittaa nousemahan. Koira tarttoo lenkkikaverin, oman hetkensä. Ja tuos ku funteeraan niin alakerran aulan kattolamppu.....son muuten ysäri...aiva LIIKA ysäri. Nokkelimmat varmahan jo arvaa, empaattisimmat lähettäävät Tarkalle ällöt JAXUHALIT.

Mihinkäs seepra rairoostansa tai Virpi fuuruustansa

No niin....viimeenki son siinä!!!!!!!! Mun seepralamppu, oikialla paikallansa. Sen valakoosen lipaston päällä, joka ei pienen tuunaamisen jäläkihin ny niin perkelehen ruma ollukkaa. Itteasias son aiva komia, kyllä se asiansa ajaa, ku kannatteloo tuota seepraa ja laatikoorensa kätköös mun helyjä. Jos jolleki on jääny epäseleväksi, niin mulla niitä helyjä ja bling blingiä piisaa. Niiton joka lähtöhön ja kaikkia yhyristää yks asia; MÄ TYKKÄÄN niistä kaikista. Kaikki villiimmät kasarihömpötyksetkki on talles ja osahan niiston tullu jopa takaasikki ja oon mä toki ostanu näitä uusioversiootaki mutta yhtälailla oon kyllä kaivanu arkistojen kätkööstä näitä alakuperääsiä kasarivirityksiä. Mutta voi ristus, notta oli kova urakka järiestää JOKAIKINEN hely oikiahan lootahan ja siinä sivushan oli viä pirin pärin portahien alla KAIKKI se tavara, mitä tämän lipaston ereltäjä, se kasari koivuhylly oli kätkeny sisällensä. Sieltä poka löytyy valokouvia aiva mälytöön määrä ja niittä plarates sitte viä joutuu muistoohinsa sukeltamahan. Tiättä varmahan sen tunteen ku kello käyy, pitääs saara aikahan viä palio, mutta kätehen osuu Mietaan takapihalla otettuja valokuvia....joo-o kyllä siinä melekeen  kasarimusa alakaa korvis soimahan ja ympäröövä aika unohtuu. Mutta kyllä sitä sitte pitkin viikoa palas tähän torellisuutehen. Monikerroon. Mä kerkisin toivoa notta minolisin syntyny toisenlaaseksi. Sellaaseksi, vähemmän pedantiksi. Kaappiihin vois vain heittää ja survoa tavaroota. Ja silti pystyys nukkumahan yönsä hyvin. Mutta ei....minoon ikivilijonkkka. Mun lähtöö saatana taju, jos muumimukit on vääräs järiestykses. Jos mä TIÄN, notta joku loota ei täytä mun laatuvaatimuksia järiestyksen osalta. Ei, mä melekeen nousen vaikka keskellä yötä järiestämähän...tai jonsen ny sentää silloon mutta aamulla kyllä sitte heti ensitöikseni. Oli muten ristuksen vaikia päättää, minkä korun laitan tuohon seepran vierelle. Siihen saattaa kyllä jatkos tulla vaihtuva näyttely. Mutta ny mä laitoon siihen Timon antaman joululahajan.  Se kuuluu mun top teniin tällä hetkellä vahavasti. ja tuon syrämen tilalle voii kätevästi vaihrellla riipuksia, mieltymysten mukahan. Mulla vaihteloo killuttimet päivittään  kaulas ja se kans on mulle hyvin tyypillistä. Mun maku vaihteloo lairasta laitahan. Mielentilan mukahan aamulla valitten koruni. Jonsei mulla jonaki päiväni olisi koruja ollenkaa kaulas, korvis, käsis....siitä vois päätellä vain yhyren asian; se EI OO VIRPI. Niin notta niin kauan ku sokuri mun suus sulaa minoon tälläänen. Minoon pedantti järiestykses, mutta varsinaanen hurpales sitte nuan muutoon. Minen huomista murehri, jos on jostaki komiasta kyset ( Isäntä hoitaa sen murehtimispuolen ) Mä mieluummin murehrin sitte jotaki muuta. Tänään minen ny kuminkaa murehri vaan päivitän sieluani tänne blogihin. Mun sielu on varmahan samanlaanen ku yhyrellä Ankkalinnan päheimmällä naisella, Iineksellä.

Komiaa pitää olla ja mieluummin muallaki ku kylän kohoras. Ja Akun osa on olla jatkuvasti kantamas kultaa ja mirhaa tämän ittetietoosen lyylin pinkkien korkkarien etehen. Sillä aikaa Iines orotteloo lokoosasti divaanillansa ja syöö Akun lahajoottamia suklaanamuja. Mutta ei Iines ittiänsä suklaan kans päästä kulahtamahan, ei se pitää ittestänsä huolta, harrastaa ja haalii kaikkia komiaa. Niin notta tottapa mä ny oon idolini kuvalla varustetun matkalaukun halunnu ja niinku havaattetta minoon laittanu siihen rusetin ja helemekki föliyhyn. Notta ku lähären pohojanmaalle sukuloomahan niin tiättä, mikä matkalaukku löytyy silloon äireen peräkamarista. Laukku tuli mulle sillälailla, notta isännälle yks kerta huoppasin, notta ku MUN MATKALAUKKU on tua yhyren laukkuliikkeen ikkunas. Se sanoo vain, notta laita liikkeen osootes paperille, mä lähinnä vitsinä sitte laitoon. Mutta sitte kulukaa, yks periantai, ku tulin töistä kotia, se ei enää ollu leikkiä. Iines-laukku könötti meirän aulas halogeenin alla ja yks tosielämän Iines poraji onnesta ja yks Aku seuras huvittuneena mutta ilimiselevästi liikuttunusena vierestä. Turha kai mainita, notta Iineslaukku löytyy mun kampauspöyrän viereltä. 

Mä kirioottaasin viä vaikka kuinka palio, mutta mullon tälle päivälle niin palio kaikenlaasta menoa,notta mun on ny pakko mennä tuon kampauspöytäni äärelle ja ruveta valakkaamahan mitä mä sieltä oikeen tänään käyttääsin. Ja Red Dooria pitää suihkaasta korvaan taa, son selevää. Mutta näihin kuvihin, näihin tunnelmihin. Tämä Iines lähtöö ny tälläytymähän.