Joskus vain on sellaasta. Kaikki tuntuu niin haurahalta. Mutta silti sitä on onnellinen. Mutta yhtäaikaa, ku siton onnellinen, sitä jo pelekää. Se on siä johonaki syrämen sopukas, menettämisen peleko. Onnentunnet on ku hauras perhosensiipi, sitä yrittää pitää kämmenellänsä, mutta samalla pitää varoa, nottei pirä siitä kiinni liika lujaa, nottei vain tahtomattansa vahingottaasi sitä...sitä siipiä....sitä mikä sulle kulloonki iloa tuottaa. Elämähän kuuluu myös luopuminen. Ja kulukaa luopumises, siinä minoon huono, aiva surkia. Äläkää peliästykö, kukaa ei oo kuollu. Mä ny puhun kumminki luojan kiitos vähä köykääsemmistä asioosta. Ihimisen pitää kumminki myös malttaa päästä irti. Näin ainokaasen äitinä, mullon lähellä se hetki ku mä jään kotoportahille ja kattelen kuinka mun ainokaaseni siivet kantaa. Se lähtöö innolla, syrän täynnä unelmia ja toiveeta kohti suurta mailmaa. Itteasias sen jalakapohojia kuumottaa jo....samoon mun sililmäluomia. Mun tuloo väistämätä mielehen se pieni palamikkopää, jonka käsi oli mun käres ku saattelin sen eskarihin, omenapuiren alle, punaasehen tupahan. Palamikkopää kihisi innosta juosta kohti uutta vaihetta, kavereita, opea ja uusia jänniä juttuja. Silloon oli haikian suloonen hetki, ku mä vilikutin sille portilla ja menin autohon....itkemähän. Joinki tuntuu, että äitinä nuota haikian suloosia hetkiä on luvattoman palio. Koulun alakaes mä porajin ja olin yhtä aikaa sanoonkuvaamattoman onnellinen lapseni elämäs tapahtuvasta uuresta asiasta. Samoon ku päättyy alakoulu ja sittemmin yläkouluki. Haikiansuloosta on ollu jokaanen kerta, ku oon saanu ottaa koulusta vastahan tuikkivasillimääsen flikan. Sen ääni on ollu ku keijujen tiukujen helinää. Ja on tottakai yhä vieläki. Minoon ollu yhtäaikaa äärettömän kiitollinen ja haikia, ku oon viettäny nuota elämäni tähtihetkiä lapseni kans. Ja onhan mulla ny niitä tottakai vieläki. Meillon uskomattoman läheeset välit, me hörskötämmä ja flatkotamma ja niistä hetkistä mä nautin. Mutta niihin hetkihin, niinku mihinkää onnenhetkihin ei saa takertua ja tarrautua. Se vahingoottaa sen haurahan, taianomaasen tunnelman, johona onni asustaa. Tottapa mullon muitaki aiheeta, jokka tuoo mulle tuon saman haikian suloosen olon. Äitin työnä, ku viä loikooloo peräkamaris sängynpohojalla ja kuuloo äiteen jo kolajuttavan keittiös. Sitä yhtäkkiä ikäänku matkustaa takaasi lapsuutehensa ja tuntoo yhtäaikaa suurta kiitollisuutta ja onnia, että mullon viä Äiti. Tai ku ollahan rääppöösiskoon kans yhyres siä ja se on könynny ennen mua kätevää keittiöhön, vaikka jonku yhteesen kemuehtoon jäläkihin toimittamahan äiteelle MUN eresottamuksia ja on TIETENKI ottanu jo SEN ruskian nipsu-mukin jo ittellensä. Se tunne, jonka tuntoo jokakerta ku ohittaa tienpäällä kyltin; eteläpohojanmaa. Se on sanoonkuvaamatoon, mä jo valamihiksi pelekään loman päättymistä. Paluu lakialta on jokakerta mulle yhtävaikiaa ja silti...siä pitääs osata nauttia, iloota, siskoista, veljestä, äitistä, kaikista rakkahista. Emmä joukaa tiä, kuinka mä ny tällääsiä rupesin kirioottamahan. Mutta mulla vain oli tänä aamuna tälläänen fiilis. Minoon onnellinen, oon oikeen toresta. Oon toteuttanu ittiäni ja meinaan kohtapian jatkaa. Mutta joskus tuo haikian suloonen tunnet vain tuloo lupaa kysymätä. Itteasias sillon pysyvä asunto mun syrämen sopukas, sieltä se sitte tasaasin väliaijoon nostaa päätänsä.Olin mä jo kuulemmma pikkuflikkana samanlaanen, mun lempiohojelma oli yks karhusarja joka tuli telekkarista. Kuulemma aina ku lopputunnari alakas soimahan mun punaanen pehemustettu keinutuoli kiikkuu tyhyjänä olokkaris ja mä olin silimät vesikaljamalla peräkamaris. Hmph...sellaanen minoon siis ollu pienestä pitäen. Jännä nainen, minoon vahavan naisen mainees. Ja tottapa ny! Mä tiän, mitä taharon, pirän siitä kiinni. Puolustan omiani henkehen ja verehen. Mutta samalla mä oon herkkä.... aiva äärimmääsen. Mun syräntä on vaikia valloottaa, mutta sen jos onnistuu tekemähän, son pysyvää sorttia. Minen ikänä unohra ihimisiä, jokka merkittöö mulle jotaki. Ny minoon täs vuosien varrella yrittäny opetella tarttumahan hetkehen, hyväksymähän kaiken ohikiitävyyren ja sen että ihimisen pitää malttaa joskus päästää irti. Unohtaa ei silti tartte koskaa. Ny kumminki oikaasen itteni ja tartun toimehen, laskiaaspullataikina pitääs laittaa nousemahan. Koira tarttoo lenkkikaverin, oman hetkensä. Ja tuos ku funteeraan niin alakerran aulan kattolamppu.....son muuten ysäri...aiva LIIKA ysäri. Nokkelimmat varmahan jo arvaa, empaattisimmat lähettäävät Tarkalle ällöt JAXUHALIT.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti