Mietiin jonku horvin, notta mistä mä teille tänään toimittaasin. Mulloli aamusta vähältä sellaanen olo, notten mä saa oikeen aikaaseksi mitää. Ja sellaanen olotila liittyy mulla useenki orastavahan harmituksehen, joka suotuusis olosuhtees sitte muuttuu vitutukseksi. Minen halua enkä meinaa olla vittuuntunu tänä- enkä minää muunakaa päivänä. Son tunnetila, joka syöö aiva turhaa ihimisen energiaa. Niin mä otin ittiäni niskasta kiinni ja nostin itteni ylähä sängystä. Täs sitte aamukaffia hörppies mä rupesin tuumaalemahan, notta mikä on toinen yhtä lamaannuttava tunnet, ku tuollaanen kokovartaloapatia, harmitus joka on muuttumas vitutukseksi. No son tietenki KATEUS. Se, joka viöö ne kalakki vetestä. Laitoon tuohon lapsuurestani tutun kalakattilan kuvihin. Äitee on sen mulle lahajoottanu jo ennakkoperinnöksi. Mutta äitee on antanu mulle palio muutaki perintöä, sellaasta jotei oikeen maallisis mittakaavoos voi eres mitata. Nimittään, hän on opettanu meille kakaroollensa, nottei karehtimahan saa ruveta, ei ketää, ei koskaa. Ja JOS ny on aiva pakko karehtia, se käännetähän sitte sellaaseksi positiiviseksi vanhanaijan eteläpohojalaaseksi karehtimiseksi. Son sellaasta notta jos naapurin isäntä ostaa uuren Valametin pihahan sä kattot hetken verhon rajosta ja päätät notta perkeles, mä teen töitä VIÄ kovempaa ja ostan VIÄ isoomman Valametin. Sellaanen karehtiminen ei vahingoota ketää tai mitää, son sun oma asias. Tai no....oma asiahan seki on jos jää raaraamahan ittiänsä keinutuolihin ja sarattaa itteksensä, notta kyllä RIKKAHAT OSTELOO. Minen oo ikänä voinu ymmärtää sellaasta, notta karehtii toista aiva mielensä katkeroottamisehen asti, istuu ja karehtii eikä tee asialle mitää. Ei mitää muuta ku karehtii. Sillä menetelmällä ei täs elämäs saavuta mitää, ei yhtää MITÄÄ...paitti no niin sen katkeran mielen. Mä tuun surulliseksi sellaasesta, sellaasesta notta pitää karehtia. Äitee joskus on pruukannu sanua, notta jos alakaa karehtia, pitääs sitte muistaa karehtia kokonaasuutta. Siinä ku toisen elämä voi sivusta kattoen näyttää helepolta, ruusuulta tanssimiselta, sä et tiä siitä mitää muuta, ku sen mitä sä näjet. Sä et voi tietää toisen murehia, et niitä piikkiä, joita niis ruusuus on. Niis ruusuus, johona toinen näyttää niin ärsyttävän kepiästi tanssahtelevan. Mun mielestä on parahultaasinta notta niistää nenänsä, nostaa housunsa, oikaasoo ittensä ja lakkaa katkeroottamasta mieltänsä ja rupiaa itte kulukemahan kohti unelmiansa. Sillälailla ku niitä tavootteloo, tuntuu elämä kevyemmältä. Minoon itte kulukenu unelmiani kohoren ja kulijen vieläki. Minoon unelmoonu tairosta tarttua hetkehen, omasta lapsesta, perheestä, ihanasta, turvallisesta korosta. Koros sais olla komiaaki. Minoon unelmoonu kiinanpalatsikoirasta, mukavasta työpaikasta. Ystävistä ja tuttavista, joirenka kans tätä matkaa on mukava kulukia. Jokku kulukoo sun vierelläs kokoaijan ja jokku vain käylähtää, jättäen silti voimakkahan jäljen sun syrämehen. Minoon unelmoonu, notta säilyttääsin elämänilon enkä ikänä mihinää vaihees päästääsi syräntäni kateuresta katkerootumahan. Sillä silloon voi jäärä näkemätä ja kokemata palio komiaa ja ainutkertaasta. Että tälläästä mä tuumaalin tänä aamuna. Ja joo....kyllä mä vähä unelmoon yhyrestä muumipeikkolampustaki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti