Luopumisen tuskaa

Otsikko on dramaattinen....mutta niin on kulukaa kirioottajaki. Minen oo ikänä tykänny hyvästelyystä, lähtemisistä ja kaikista sellaasista, mikkä vähääkää liittyy tuonkaltaasihin seremonioohin.  Mä nautin enemmän orottamisen tunteesta, siitä, ku joku ihana on viä erespäin. Sitte ku se ihana on siinä, mä yritän elää sitä hetkiä, mä koitan vaalia sitä, pitää sitä kämmenellä niinku haurasta perhosta pirellähän. Sitä kattotahan, sen kauneutta ihaallahan, mutta sen siipiä ei pirä pirellä, sen läsnäolosta nautitahan ja ku aika tuloo se pitää päästää lentohon. Samoon on kauneimpien  hetkien kans, niitei pirä liikaa analysoora ja pahkuleerata, niiren pitää vain antaa tulla ja olla. Niistä pitää nauttia silloon ku ne on ja talletttaa ne syrämen siihen sopukkahan, josta ammenetahan voima niihin pimeempihin hetkihin. Niihin hetkihin, ku pimeys on pimeentä ku sielus on synkkää. Perhosten kuuluu lähtiä lentohon, samoon aijan kuuluu mennä etehenpäin, senkummemmin kyselemätä sulta, notta sopiiko se vai ei.

Niinku havaattetta minoon liittäny tähän surenkorento-aiheesia kuvia. Tuo yläkuvan muki on siitä Iittalan sarjasta, jonka otan esille aina ku SE lähestyy ja kesä alakaa olla loppupuolella. Alemmas kuvas on Jasminan kuvaama korento, joka huilas hetken meirän uima-altahan laiturilla. " SE" on siis tietenki syksy. Rakastamani surenkorennot ovat niitä olentoja, jokka aloottavat mun kesänhyvästely - seremoniat, pitkän kaavan mukahan. Se on mun valuvika, inhoamieni hyvästelyjen pitkittäminen ja etukätehen murehtiminen.  Siiton jo vähä aikaa,ku istuun täs parvekkehella ja kuuntelin kotopihani ääniä iltamyöhäällä ja orottelin perhostani kotia. Siältä Hän pian saapuikin. Mä olin hengitelly syvähän, vetäny keuhkoohini parasta huumetta ikänä, kesäyötä. Mutta kyllä mä tunsin nuos kesäyön tuoksuus jo sen.....mutten halunnu lausua sitä äänehen, en tohtinu. Sitte ku tuo perhonen istahti parvekkehelle mua vastapäätä se kattoo mua silimihin ja kysyy; " Äiti....tiäks mitä, vai uskallanko mä sanoa ja masentaa sua....mutta tää ulkona....tää tuoksuu jo vähä syksy...?"  Muumipeikko mun sisällä käpertyi tuolla hetkellä pieneksi palloksi ja kieltäytyi uskomasta tuota tosiasiaa. Ei, EI VIELÄ!!!!!!! Mutta totta se oli, syksyn ensituoksut oli jo ilimas, oli, vaikka vain etääsenä aavistuksena, mutta sieltä se oli tulos. Vilijonkka johonaki mun syrämen sopukas  rupiaa jo kattomahan koska kaikki kesää varte pihahan aseteltu mennähän koriaamahan pois, sisälle, kellarihin turvahan. Mitäänhän ei saa jättää pihahan syysmyrskyjen riepooteltavaksi, EI NIIN MITÄÄ. Se ku kaikki pienet sulooset kesätavarat ovat talles kellarin suojis, se tuoo Vilijonkalle turvallisuuren tunteen. Sitte voiki sytyttää tuikut ja kattella terävä nenä värääten verhon raosta, myrskyä ja paheksua salaa niitä Hemuleita, jokka jättää omaasuuttansa huolettomasti pitkin pihaa. ( Tämä Vilijonkkahan on naimisis sellaasen Hemulin kans ) Tosin täs tapauksen Vilijonkka on keränny sen Hemulinki tavarat, koska asuu samas taloures sen kans. Ja se muumipeikko, se on pienellä kerällä johonaki sieluni turvallisimmas sopukas ja uskoo vahavasti lupauksehen uuresta kesästä. Joo, minoon muumini lukenu monikertooohin ja tuo Vilijonkka-kuvaus on yks mun lempikohtia, jonka luen varmahan joka syksy, ulukomuistista.

Nuo surenkorennot, non mun mielestä joinki niin sanoonkuvaamattoman kauniita. Non mun mielehen jo siitäki syystä, että ovat aina kylän kohoras komiaa. Ne pärähyttelöö siipiänsä ja niitä esiintyy niin lumoavan komees väriis, notta pitää olla joko erityysen paatunu tai sokia, jonsei sitä havaatte. Täs ku olin viikolla juoksulekillä ( nii-in johonki ne jäätelöt, viinilasilliset ja muut herkut pitää yrittää lymyttää ) niin olin johonaki vaihees varsinaasen korentoparven keskellä. Musta tuntuu, niinku niistä melekeen jokahinen olis käyny koskettamas mun hikisiä käsivarsia. Tähän on tietysti varmahan joku tylsä luonnontieteellinen seliitys, mutta minen piittaa sellaasista. Mulle niiren hipaasut tarkootti sitä, notta ne kävi jokahinen lohoruttamas mua. Ne sanoo; " Virpi,älä itke, ei kesä ihan viä lopu. Meki täs viä lennellähän. Mennähän yhtä matkaa ny hetken, ei murehrita Virpi, ei tänään, Tänään on viä kesä, otetahan siitä kaikki irti, jooko Virpi? "  Niin, notta luonnontieteelijät, äläkää vaivautuko. Ei kannata, mulle on turhaa järkeestää näitä juttuja. Mähän juttelenki korentojen kans, mä vastasin niille ja lupasin YRITTÄÄ olla murehtimata. Kattokaas mullon mun oma torellisuuteni, jota mä katton. Se on varsin sadunomaanen. Mullon sellaanen sielu, joka on mallia hauras ja herkkä. Sellaaset sielut on useen törmäyskurssilla kyynisyyren ja faktojen kans. Sellaasia mä juoksen karkuhun. Hmmmm.....minkähänlaasen riaknoosin mulle  joku sykiatri oikeen kirioottaaskaa. Ei niirenkää tartte, eteläpohojalaasena kiriootan riaknoosinki ITTE. Minoon keskivaikiaa kotoikävää ja  eroaharistusta poteva naisihimnen, joka toisnvuoroon on vähä liika herkkä tähän mailmahan. Mutta eteläpohojalaasen vereni turvin mä seleviän pystypäin, kumminki ja kaikesta huolimata.

Ja ne perhoset.... niitä kaunokaasia mun sitte syksyn pimeenä iltoona on ikävä. Tämän kaunottaren kuvasi Jasmina. Jokaasen näkemäni mä oon kumminki tallettanu syrämeheni. Perhosihin tiivistyy niin palio komiaa ja herkkää. Kuinka ainutkertaasta ja ohikiitävää kaikki on. Itteasias sellaastahan kaikki on. Eileen ku olin keskellä iloa ja naurua kotopaikkakunnallani, niin seliittämättömästi joku mollisointu soitteli mun sielun syöveriis. Mä kuulin sen soinnun vaikka mua vastapäätä oli mun paras ystäväni, ystävä jo lapsuusvuosistani alakaen. Tottakai me nauroomma ja hörskötimmä, mutta eihän siltä tosiasialta voinu välttyä, että meirän lapset olivat kukin omis menoos ja me olimma tää miestemmä kans, keskenämmä, iliman lapsia, jokka itteasias ovat nuoria jo ei mitää lapsia. . Joku ympyrä oli sulukeutumas. Nähtihin muitaki samanikääsiä ystäviä ja siinä auringonsäteeren leikitelles meirän hiuksilla läsnä oli kumminki myös seliittämätöön haikeus ja jonkuasteenen luopumisen tuska. On se aika, ku linnut lähtöö pian etelähän ja sekää ei riitä, ne omakki linnut ovat pian lähäröös kotopesästä, sen KUULUU mennä niin, mutta sielua riipii.  On se aika, ku äkkää, ettei vanhemmat oo ittestänsä seleviä, eihän mikää oo koskaa, mutta joinki ny tämä aihe oli kovin läheenen ja se tunne käsinkosketeltava. Oli ,vaikka  nauru kajahteli korvis ja siirrettävien saunojen tapahtumas piiput savus ja soitto soi. Siinä taas kerran piirtyy mun silimihin kuva musta ja Helistä seisomas Riipinkyläs tienvarres ja kattelemas taivahan kirkkahia tähtiä. Me haaveeltihin ja ihimeteltihin, kaks pikkuflikkaa, mitä se elämä meille tuo. Me oltihin orotusta täynnä. Mutta niin eileenki, siä auringonpaistees ja naurus, kyllä me viä haaveeltihin ja ihimeteltihin. Ja ollahan me ny toki viäki orotusta täynnä, me ollahan jo saatu palio, monta meirän unelmaa on toteutunu. Me ollahan nykki keskellä elämänmakuusta elämää. Ja elämähän kuuluu kaikkia muutaki ku vain ainaanen ilo ja nauru. Kyllä ne mollisoinnutki sinne kuuluu ja se käsittämätöön haikeus.

Elokuun pimenevät illat ovat käsillä, samoon pikkuhiliaa myös arki ja työ. Erityysemmin en tykkää ajatuksesta, mutta sitte taas...eihän se loma tuntuusi lomalta tai juhula juhulalta iliman arkia ja työtä. On sitte taas mitä orottaa, siitähän mä tykkään; mukavan orotamisesta. Ja onhan ny arkehenki sentähän sijootettu niitä arjen timantteja, joista useen kiriootanki. Kyllä mä niitä arvostan, mutta ny annetahan mun rauhas aloottaa kesän hyvästely. Pimenevis elokuun illoos on puolensa, voi sytytellä tuikkuja tuvas ja lyhtyjä puutarhas. Ja ku on vierellä rakkahia, ei se mörkön istahtaminen sinne ruusupenkkihin kirpaase niin kovaa. Huomiseksi on kumminki luvattu viä hellettä ja mullaki on viä vähä lomaa jäliellä,joten tairan lähtiä koiran kans kävelöhön ja kuuntelohon, kuinka ne surenkorennot meitä lohoruttaa. Ja tiärättäkö, mitä eileen ehtoolla myöhään opiin, ku puutarhasnani käveleskelin. Mä opiin miltä tuntuu, ku yöperhosen siipi lepattaa aiva korvanleherellä. Kuvitelkaa itte....Turha kai mainita, että mä toivotin sille turvallista lentoa ja taas sain lisätä yhyren kauniin kesäkokemuksen syrämeni sopukkahan. Yöperhosen siiven lepatuksen ääni ja sen kosketuksen hauraus...niitä mä muistelen silloon ku muumipeikko mun sisällä käpertyy niin pieneksi palloksi, että aiva itkettää. Ihanat muistot kesästä kuivattaa kyllä kyyneleet. Tämä oli ny osa mun kesänhyvästely-seremoniaa. Toisten mielestä keskellä kesää, mutta niinku mä sanoon, mä murehrin jo etukätehen. Tälläänen minoon, ei sille mitää voi.