Vaikka joskus kuluisikin päivä...

Niin... soli jotakuinki kakskytäneliä vuotta sitte keväällä, ku yks ruskiasilimäänen Luovankyläänen nuorimies antoo mun kätehen pienen nuhujaantunusen paperipussin, johona oli tälläänen kortti. Molimma sen kotopihas ja minolin ollu sen työnä käymäs ( varmahan tuosta voiis käyttää luonnehrintaa, minolin ollu friioos Luovankyläs )  ja olin siirtymäs arvokkahasti mun Datsun Cherryhyn. Paperipussi piti laittaa kuulemma hansikaslokerohon ja sinne sai kattua vasta ku oli kotona, äireen työnä. No...kotona sitte mä aukaasin paperipussin ja sen sisältö liikutti mun mieltäni silloon ja viä tänäki päivänä se koskettaa mua...syvästi. Niinku havaattetta mä kehystin sen silloon ysärillä ja nuo ysärille niin tyypilliset vaihtokehykset ovat näimmä jääny suojelemahan tuota korttia ja sen sanomaa. Ja meirän lukuusis muutos son näimmä saanu yhyren raitioomenki. Onneksi raitioon on kumminki vain tuos kehykses, eikä meirän kaharen ihimisen välillä. Niinku kaikis parisuhtees, niin meilläki, tuloo niitä päiviä, ku miettii, notta minkä ristuksen tähären minoon tuon pöyröön pököpään aikoonani menny ittelleni valakkaamahan?!! Tai ollahan mokooksis puolin ja toisin, nakellahan niskoja ( mä joskus nuorena myös kattilankansia ) Silloon mun silimät osuuvat kumminki, aiva ku salaa tuohon korttihin ja sen sanomahan: " Vaikka joskus kuluisikin päivä, jolloin en sano Rakastan Sinua Niin älä kuitenkaan hetkeäkän epäile, ettenkö rakastaisi....."  Se koskettaa, koskettaa jostaki syvältä syrämestä. Komia kortti, komia ajatus. Ansaattis sittekki plohtevammat ja aijanmukaasemmat kehykset. Jos vaikka pysyys paremmin mieles tuo tärkiä sanoma näis elämän ruuhkavuosis, ku aika-aijoon ja kokolailla helepostikki sitä sortuu pitämähän toista ittestänsäselevyytenä. 

Sevverran mus sitte on kumminki ihaalemaani  Iines Ankkaa, notta rakkaus tarkoottaa mulle MOLEMMINPUOLISTA kunniootusta. Ja JOS joku vähä palavoo jotakuta, son enemminki sitte se uros ku naaras. Minen luo mieheheni palavovia puppyeyes-katseeta ( paitti jos mä tartten jotaki komiaa aivapakostanopiaa )  Mä katton sitä kyllä RAKKAURELLA, mutten palavoen, siinon vissi ero! Mun sisäänen Iines Ankkani sanoo mulle, notta son MIES, ku vähä voi palavoakki naistansa, hemmotella ja huomioora. Huomionosootusten ei tartte olla kallihia, non arjes osootettuja sanoja ( enkä mä ny tietenkää paa pahaksi pikku ylläriistä tyynyn alla, mutta senhän te tierättä ) tai tekoja. Ja oikiastansa isäki mulle jo aikoonansa terootti notta; " Son sitte Virpi sillälailla, notta poijat saavat luvan juosta sun peräs ekkä sä niiren peräs"  Nämä isän tärkiät ohojeet oon koittanu tarkoon pitää mielesnäni ja tälläänen musta tuli. Tää mä kortteeraan Raumalla aiva Iineksenä ja syrän sykkii Akulle ja en hämäänny yhtää vaikka Aku mua ihanasti hemmotteloo. Sen seuras voin luontevasti esittää vähä heikompaaki naisihimistä. Vaikka torellisuures heikkous on musta ristuksen kaukana. Mun mailmankuvahan ei sopiisi kenenkää kynnysmattona oleminen. Jonsei uros ymmärrä viiren pisteen vihijeetä, se saa mennä, näin on mariat ja näin on isäki mulle opettanu! Tämei sitte ollenkaa tarkoota, ettenkö kunniootasi mun miestäni. Kunniotan ja rakastan ja PALIO. Mutta ny puhuttihinki palavomisesta ja siitä kuka juoksoo ja kenenkä peräs.

Ja ny niistä rakkaurenteoosta. Yks mua eniten liikuttaneista on tämä ysärillä tapahtunu rannekoru-juttu. Sinä jouluna sain lahajaksi tällääsen strassiketjun. JA KATTOKAA, KUINKA SON LAITETTU ESILLE!!!!!! Isäntä kyseli multa silloon ennen joulua, notta mihinä täälon kangaskauppoja. Mä siinä utelin, notta, mihinkä sä ny sellaasia. Opastin sen kumminki kyseesehen putiikkihin. Sitte se myöhemmin kyseli multa paksua neulaa ja mustaa lankaa. Minen enää eres viittiny kysyä,  sen piremmitä puheetta annoon sille sen tarvittemat asiat. Ja sitte ku aukaasin jouluna pakettini....mun oli pakko poraata!!!! Voi jumalan tähäre!!!! Kunka komia koru!! Mutta koruaki enemmän mun syrämestä viilti tuo paffinpala, johonka raksamies oli haparooren ommellu mustan samettikankahanpalan. Pienen palan soli käyny ostamas kangaskaupasta aiva vain tätä korua ja mua varte. Eikä muuten miehisyys kärsiny YHTÄÄ!! Aiva yhtä vakuuttava vastaava mestari se oli työmailla tämänki jäläkihin, mun silimis viä ehkä vähä vakuuttavampiki.  

Ja se oli oppinu tuntemahan mun. Mun muistuu mielehen meirän ensimmäänen joulu, ku Timo ei viä tuntenu mua ja mun mieltymyksiä niin perinpohojin ku nykyään. Minolin ekana jouluna saanu joululahajaksi tyypillisesti pehemon ja jotaki muuta,miten ny muista. Mutta sitte, ku olimma jo viittä vailla nukahtamas, tämä sankari rykääsöö ja kysyy, notta olisinkahan mä tykänny sellaasesta korusta, johona on vihireetä kiviä?......Vai että OLISINKAHAN TYKÄNNY?!!!!! Silloon lähti unihiekat Männikön flikan silimistä. SIIS MITÄ!!!!? Onko tuo tyyppi tosisnansa, jättäny jonku vihreäkivisen ihanuuren ostamata? Onkahan se eres terveskää? Mähän ny RAKASTAN kaikkia kiviä, mikkä kimaltaa, mutta vihireetä, niitä mä suorastaan JUMALOON!! Sitte meni muutama joulu ja yhyres kultasepänliikkes Poris oli joulumyynnit parahimmillansa. Pysähryymmä siihen matkalla Teuvalla ja mä hipuloottin yhtä vihiriäkivistä sormusta, kerran jos toisenki. Lähärimmä kumminki jatkamahan matkaa kohti Teuvaa...iliman sormusta, keliki oli kauhia. Pyrytti niin ristuksesti. Sitte isäntä kysyy multa; niin että, tykkäsiksä oikiasti oikeen kovaa siitä vihiriäkivisestä sormukesta. SILLOON mä käytin tuota palavovaa puppyeyes-katsetta ja vastasin väräjävällä äänellä myöntävästi. Silloon tämä mun unelmien prinssi otti ja käänti mersun nokan takaasi Poria kohoren ja sanoo; " Notta siinä tapaukses me hajetahan se sormus sulle ja muista sitte rakas, ettei sitä saa pitää ennen jouluaattoa, ihaalemas voit käyrä, mutta johonaki vaihees mä paan sen pakettihin..."  Ja arvakkaa laulooko mun syrän tuolloon hoosiannaa ja arvakkaa montako kertaa mä käyyn komeros ihaalemas tuon vihreän smaragdin kimallusta? Nykyään tämä sormus on saanu rinnallensa vihiriäkivisiä siskoja, viimeesin on aiva tuores tapaus. Timo osti molemmille naisillensa Jurmalasta, meirän Baltian kierrokselta muistoksi VIHREÄkiviset sormukset. Mulla taisi jäärä muutamat maisemat matkan varrelta näkemätä, ku niin tohoruuksi vahtasin uusinta sormustani. Niin....kannattikahan mua sinne asti köörätä....mietikkkää itte.

Sormuksihin minoon nuan niinku yleesestikki ottaen aina ollu heikkona. Ja niilllä ( muunmuassa ) mua on aina ollu heleppo hemmotella. Yks aika hauskaki muisto liittyy tähän sinikivisehen sormuksehen, jonka Timo toi mulle Marmariksesta, johona se oli ollu äitinsä kans, ku minen halunnu lähtiä mihinkää reissuhun, koska Jasmina oli vielä niin pieni. 

Istuumma siinä ruokapöyräs, minä, Jasmina, rääppöösiskoo, sekä juuri saapuneet matkalaaset Timo ja hänen Helmi-äitinsä. Siinä sitte yhtäkkiä kesken ruokaalun Helmi sanoo Timolle; " Kuules ny poika, koska sä annat Virpille sen sormuksen, ku minoon ny sitä säilyttäny pitkin matkaa tua käsilaukusnani, mä pelekään että se menöö pian hukkahanki ku soli viä niin tyyriski.." Timo kattoo vaivautunusena äiteetänsä, ja yritti turhaa sipaata notta; "Äiti.....shhhh " Soli jo myöhäästä. Niin minä ku rääpöösiskooki haluttihin nähärä tuo aarre ja ÄKKIÄ SITEKKI!! Ahaneus oli ny pääosis meirän pöyrän ääres. Ja voi poijat ku me huopattihin. Se oli ja on yhäki KOMIA!!! Timon alakuperäänen ajatus oli laittaa se shampanjalasin pohojalle. Mutta oli varmahan pareet, notta Helmi-äitee otti asian puheeksi, minolisin saattanu tohoruuksis ollesnani hotaasta koko sormuksen kurkkuhuni. Siinolis ollu draamaa ja romantiikkaa sille ehtoolle. Mutta ajatus olil Timolta taas niin Timoa.....ihanaa, romanttista ja naista huomiovaa. 

Niin, aiva alakaapäälle mä meinasin toimittaa teille meirän taannoosesta Baltian matkasta. Me käytihin Latvias, Liettuas ja lopuuksi tietysti oltihin Viros ja viimeenen päivä Tallinnas, johona Äitee ja tytär nauttiivat varmahan eniten koko reissun aikana. Nimittään Tallinasta justihinki isäntä sai seuraksensa kaks naista, joilla hehkuu posket innostuksesta ja pankkikortti aiva muuten vain. Itteasias mä ruokotoon meinasin moukeraata. Kertoa siitä tunteesta ku ollahan kaks tuntia johonaki Latvian syrämes kiemuraasilla sivuteillä. Peleko persees, notta jääkö auto kiinni vai puhkeeko rengas niillä huonokuntoosilla kinttupoluulla. Sormi oli jo näppäämellä, notta soitan rääppöösiskoolle ja porajan. Aiva navigaattorin ohojaamana tehtihin tämä suunnittelematoon ajelu. SE ku laski NOPEIMMAN reitin. Meinasin moukeerata siitä, kuinka Riika aukes mulle vain sekavana, ränsistynysenä ja aharistavana kaupunkina. Ei sellaasena halapana ostosparatiisina, ku mä olin etukätehen kuvitellu. Eikä sen parempi ollu Liettuakaa.  Jotaki komiaa siä ny oli  ( siis mä puhun ny vaatteesta en nähtävyksistä ) Mutta mun olokapäälle hyppäs nuukapiru, koska ne retut olivat Suomen hinnoos. Kyllä mä ny sentähän kuulin historian siipien havinaa, ku katteltihin Riikas vanhoja rakennuksia ja kirkkoja. Mutta te tierättä mun, sellaanen ei sitte mulle yksin riitä. Mulla pitää olla muutaki komiaa. Komiaa mulle erusti Virukeskukses oleva liike River Island.....sen hankintoja mä teille viä joku kerta esittelen....tuli vähä innostuttua. Mutta minen sittekkää moukeraa meirän matkasta. Se oli toteutettu Timon tapahan. Naiset ja koira saivat osaksensa parasta ja vain parasta. Kaikki se oli miettiny viimeesen päälle. Jaksoo kattella ämmää, jonka alauuli meinas välillä käyrä tuulilasis ja jaksoo nauraa rakastavasti samalle ämmälle, joka tohoruuksis katos Virukeskuksen sykkeehin, eikä niin ollu varmaa osasko se  ämmä arvostaa Riikan kulttuurinähtävyyksiä. Yhtehenvetona hyvä reissu. Lopuuksi laitan viä kuvia matkan varrelta. Ruokakuvis ainut tyhyjä lautanen muuten on MUN, muut ku ei jaksanu...yks syy siihen, notta mä juoksen ny sitte hullunlailla siä Äyhöjärvellä. Mutta näihin kuvihin, näihin tunnelmihin. Koko aijan mullon mieles kortin lauset...."vaikka joskus kuluisikin päivä...." Siihen se kaikki perustuu, niin matkoolla ku arjeski, rakkautehen.