Mikä on kesäs parasta?

Onkahan ne makoosat mansikat? Vai lämpööset, lempeät tuulet? Onkahan se uima-altahasehen pulahtaminen suoraa saunasta? Vai piisaako vain jos kesken puutarhahommien pulahtaa? Toisaalta sitte taas seki on vapauttavaa ja virkistävää, ku on maata röhönöttäny aurinkotuolis ja saa pulahtaa altaasehen vilipoontumahan. Tai miksei paljuki...seki toimii rentouttavana tekijänä. ( Siähän mä lepytelin ittiäni, taannoosen Keiju-mettäkapinan jäläkiihin ja hyvin näyti toimivan ) 

Täältä parvekehelta kuvattuna näyttääs muuten, notta sinne sopiis vaikka hypätäkki, jos oikeen tuloo kiirus päästä paljuhun. Eikä tästä pitkä oo tuonne uima-altahasenkaa...jos vain luottaa ponnistusvoimahansa. 

Tietty kesäs on rentoutavaa myös se tunne, ku ei oo aikatauluja, eikä pakkoja. Voi laahustaa koiran kans mettätiellä niin kauan ku tahtoo ja kuunella luonnon ääniä. Kotomarkilla saa rauhas laittaa puutarhaa ( silläki uhaallla notta joku huhtoo rimmerin kans ) Mutta tärkeentä on kumminki se, ettei oo kiirus mihinkää. Ja se, että saa olla kotona ja rakkahiensa kans. On maharollisuus tulla ja mennä justihin niinku itte tykkää. Ja mähän tykkään. Velehoa muuten, notta ruokakauppareisukkaa ei tunnu yhtää aharistavilta tai painostavilta ku saa olla vapaa. 

Kyllä, täs ny ku tuumaaleen, niin kesäs on parasta VAPAUS.  On niinku rautapaita olis riisuttu päältä.Aiva ku olis saanu ittekki perhosen siivet. Mä koen ainaki itte SUUNNATOONTA helepotusta tästä kaikesta. Ny ku oon täs hetken aikaa saanu tunnustella tätä lomafiilistä niin allekiriootan olevani täyspäiväänen hainavaappoo. Mullei oo huolta huomisesta eikä sen kummemmin eilisestä. On vain tämä hetki, ku istun kotoparvekehella ja kiriootan. Kattelen välillä tuonne pelloolle ja luon rakastavan katseeni pienehen palatsikoirahan, joka kuono tuhaaten vahtaa kans samoolle pelloolle. Tämon mun mielestä elämää. Nähtävästi mus asuu Vilijonkan lisäksi se hainavaappoo, joka vierastaa kaikkia, mikä eres etääsesti viittaa arkehen. 

Kesällä mä ikäänkuin herään henkihin.  Syksyki on aiva komiaa aikaa, mutta silloon  mun mielen valtaa aiva suunnatoon haikeus. Minoon justihin niitä tyyppiä, jokka puutarhas kuiskaa etelää kohti lentäville kurkiauroolle, jotta; " äläkää lähtekö.." ja samalla pyhkii silimäkulumia.... Paitti jaa..emmä tiä eres, onko muita yhtä hulluja sittekkää eres olemas. Tämä on sellaasen ihimisen arkipäivää, joka puhuu perhosille, pussaa sammakkoja ja suorastaan palavoo pientä palatsikoiraansa. 

Mutta ny kulukaa mä lähären tästä kohta tankkaamahan aurinkoenergiaa tuonne puutarhahan. Ei oo suunnitelmia ja se täs onki parasta. Pienen horvin mä pirän jalakoja taivasta kohore ja tsekkaan, notta varpahankynnet on niinku pitääki, lakattu.  Ja...se polovi taitaa kestää jo lenkkiä huomenna. Kaikinpuolin siis valtakunnas kaikki hyvin. Kuinkas muuten, onhan nyt Suomen kesä, kaunis, herkkä ja niin ohikiitävä.