Pitkästä aikaa blogis...pyhkääsen pölyt ja päivitän

 Tootta varmahan jo tuumannu, jotta moon lopettanu kirioottamisen. No EN TOTTASOIKOHON!! Moon vain täs orotellu sellaasta sopivaa aamukaffihetkiä, ku kerkiääsin kirioottaa teille. Hartahasti ja ajatuksella. ( Mä nimittään tartten sanoon kuvaalemattoman rauhan mun kiriootushetkihin ) Ja ruuhkavuosis elävällä  naisihimisellä niitä sellaasia hetkiä on ristuksen harvas. Kyllä siinon rauha kaukana viikolla, ku toisella kärellä hairoo jo avaamia ja kalenteria käsiveskan uumenista ja toisella kärellä suuntaa muumimukia ääntä kohore, jotta voii polttaa taas kerran kielensä kuumahan kaffihin.
Työaamut on yhtä helevettiä ja kiirusta ( vaikka oikeen palio kyllä tykkäänki työstäni ) ja viikonloppuusin son vain sellaanen fakta, jotta niistä aamukaffihetken suvannoosta voii vain haaveella. On kototöitä, isoo puutarha ja palio meinoota. Sosiaalisia suhteetaki pitääs keriitä ylläpitää. Ja luvattoman useen ne jää luurin varahan. Puhelimes puhutahan  ystävien kans ja aina meinatahan nähärä. Ja niin se aika vain säntäälöö ja ennenkö oikeen mitää mainittavaa on saanu aikahan onki jo taas maanantai ja akkujen lataus on jääny puolitiehen, jos aina siihenkää. Niska kryhäs sännätähän taas kohti uutta arkiviikkoa, pussatahan maanantaiaamuna pikaaset pusut maakuntahan lähtevän isännän kans ja hengästyttävä oravanpyörä pyörii vinhaa vauhtia. Ehtookauret on harrastuksia ( liikunnallisia vaikkei sitä meinaa aina uuman ympärystää kattues uskua ) ja kototöitä. Ehtoolla ku hojaantuu soffannurkkahan silimis vain vilajaa.....tosin ne ehtoohetket kaharen tyttären kans viikolla on kultaaki kallihimpia. Paranamma mailmaa melekeen jokailta....ja melekeen jokailta suunnatoon haikeus hiipii mun sieluhun...se pitää ny välivuotta kotona. tämon viimeenen vuosi näin.....sana " viimeenen " on aina ollu mun sielunmaisemas ku viiltävä tikari..... Mutta tikaria en pois saa. Elämän PITÄÄ mennä näin. Lintujen ja perhosten kuuluuki lentää pesästänsä. Me äireet ja isät jäämmä portahille ja pirämmä lyhyrys valon ja oven auki. Lapsi on tervetullu kotia aina

Meninpä mä ny tunteelliseksi. Mutta joo...toinen syy mun hiliaa olohon on ollu vahavat muresgeenini. Jos kohta moon luontaanen murehtija, niin kuluneena kesänä mures luikerteli mun elämähän. Se tunkeutuu lupaa kyselemätä mun kesähäni. Mun mures koski äitiä...äitin terveyrentilas tapahtuu yllättäen muutos huonompahan kesän aikana. Soli yllättävää ja joinki niin kokonaasvaltaasta, että me äitin lapsetki oltihin aluuksi täysin yllätettyjä täs uures tilantees.  Niinku oli äiti ittekki.En ny kirioota tähän äitin sairaskertomusta. Me ei kukaa oikeen tiä, mitä tapahtuu, mutta heikoksi ja haurahaksi tuli äiti...se huoli ja mures oli niin kokonaasvaltaasta, ettei siinä blogikiriootus palio maistunu. Ei maistunu mikää. Elämältä oli yhtäkkiä ikäänkuin puronnu pohoja.

Meiton äitillä viis lasta. Tuo mures oli kutonu meirät kaikki viis verkkohonsa. Molimma ikäänkuin tuos muumimukis; kaikin kokoontunu laiturille avuttomina kattomahan kuinka äitin elämän pursi kynti syväs aallokos. Välillä sumu oli niin sankkaa, että yhteys äitihin oli poikki melekeen kokonansa. Merivesi tuolla ulapalla oli kirvelevän suolaasta, mutta viä kirvelevämpiä oli meirän viiren kyyneleet. Sen surun ja tuskan määrä oli sanoonkuvaamatoon. Oli ohkaasia toivon pilikahruksia ja sitte taas tuli se sankka merisumu. Soli niin sankkaa, jotta hyvä, ku toisemma näimmä. Kärestä pirimmä kiinni toisiamma koko tämän sumukauren.

Huoli muutti asumahan mun syrämehen. Sitei auttanu juosta pakohon. Se asuu auringonpaistees ja varjos. Se seuras mua jokapaikkahan. Vaikka kuinka lokoosan olon koitti ittellensä tällätä....huoli istuu tukevasti mun olokapäällä. 

Se istuu erittäin tukevasti ja oli teheny majan myös mun sisarusten olokapäille. Mansikat oli yhtä makeeta ja isoja mollukoota, komeeta niinku aina ennenki. Mutta mun kesästä oli suurin terä pois.

Kujeelevan hymyn takana.....

Siä se asuu....HUOLI! 

Molin alaannu jo rakentamahan elämääni, niin ettei mulloo äitiä. Että äitistä pitää luopua. Äiti on vaipumas johonki usvahan ja sumuhun. Ja ikäänkuin haihtuu pois meirän lasten elämästä. 

Mä mietiin, voisinko ikänä olla ehejä ja sama iliman äitiä?

Vastaus tähän oli yksiselitteenen; EN!!! Eikä samoja olisi enää mun velii ja siskookkaa. Kaikille meille tämä kesä näyttäytyy samanlaasena. Palio soittelimma ja tuimma toisiamma ja pirimmä ätistä huolta. Yhyres. Kesäiltaasin kävin yksin porajamas tämän taulun eres ja jaoon tuon kuvan tytön tunteet. Taulu on lahaja äitiltä...niinku tosi, tosi moni komia asia meirän kotona...non äitiltä. Hirvimäkisellä maulla valittuja. 

Mä ammensin voimaa tää kotona. Kattoon, mitä voimaannuttavia asioota mullon kotona. Nämä kaks ja se Rakas mies, joka useen aijjoon on siä maakunnas. Mutta mun syrämes se mies on aina. Näistä kolomesta imin kotona voimaa. 

Moon pruukannu aina huopata tää blogis ja faces kesän loppumista ja syksyn tuomaa haikeutta. Tänä syksynä on toisin. 

Syksy on näyttäny mulle kauniit kasvonsa. Moon NAUTTINU. Moon ihimitelly lenkkipoluun varrella, kuinka komiaa kaikki syksyllä oikeen onkaa. ( vaikkonki niin ristuksen kova kiirus )

Loppukesällä, silloon, ku oli viä vaikiaa,,,,,mä löyrin siipirikon surenkorenon meirän terassilta. Mun jo silimäluomia  kuumootti tuo kolomisiipinen raukka. Maattelin, jotta, kuoloo se..... Mutta EI!!! Se kulukaa lähti lentohon....sinne se lähti komiasti lentohon kohti ilta-aurigon laskua. Soli mulle ku merkki ja muistutus.....ihimeetä voii tapahtua. Ja ihimeesin pitää uskua. Mä heräätin pikkuflikan sisältäni ja latasin syrämeni täytehen tuota ihimeesihin uskomista. Ajattelin useen tuota surenkorentoa. 

Ja kesän vaihtues syksyksi.....me saimma äitin takaasi!!! Äiti on aiva ku ennenki. Hauras ja pieni Hän on. Mutta äiti on tää, meirän viiren keskellä. Pari viikkoa sitte sain taas herätä äitin peräkamarista, ku olin eteläpohojammaalla käymäs. 

Mullon syytä kiitollisuutehen tänä syksynä. Rakastan elämää ja sen kaikkia väriä. Kiirusta pitää, mutta ei se haittaa. Ny tuli tämä orotettu aamukaffihetki. Mä kiriootan ja palatsikoirani unihaukkuu pöyrällä. Kohta soitan äitille ja sanon sille taas, kuinka palio mä sitä rakastan. Ja kuinka kiitollinen oon perinnöstäni.....eläänrakkauresta. Eläämet on ollu ja on yhä äitille henki ja elämä. Ja niin non mullekki.  

Moon taas ehejä. Mullon äiti. 

Saatei.....jos hyvin käyy kiriootan huomenna lisää. Sillaa mä haaveelen. Mullolis nimittään tua tallennettuna hykerryttäviä kuvia mun kiireesestä ariesta ja  mitä kaikkia siä on tapahtunu. 

 Mutta ny se puhelinsoitto ja koiralenkki. Paljun lämmitystä ja pihahommia...rääppöösiskoo tuloo ehtoolla kylähän 

Siitäki vieraalusta voiis varmahan yhyren postauksen kirioottaa