Ooksä ikänä?

Viime pyhänä, ku molin lenkillä, mä kävelin kymmenen kilometriä. Se meni aiva huomaamata. Mun askel oli niin kevyt. Sielu hyräji jotaki korkiaveisua varmahan. Kaikki oli niin komiaa. Kaikki oli niin hyvin. Oikeen mä tunsin, kuinka kaikki mun palapelini palat oli oikeella paikoollansa. Ehejä palapeli... son ollu mun sielulle aika tuntematoon olotila. Mä tiän ny miltä tuntuu, ku KAIKKI palat on kohoralla. Vaikka eres hetken. Son jämerä tunne. Silloon hymyylöö kaikille vastahantuleville. Tekis melekeen mieli ottaa hiasta kiinni ja sanua; " katto ku komiaa tää on!" Molin niin tohoruuksis, jotta mä oikeen unohrin murehtia sitäki, jota mikä ristus ny on ku ei aharista? Mä unohrin kokonansa tuntia syyllisyyttä ja pelekoa, siitä että mä NYT oon niin onnellinen ja olokapäillä ei ookaa painavaa huolenhuntua. Murehtiva ja kaikkihin katastroofiihin varautuva Vilijonkka oli pirotettu matkasta. Mutta jos moosin pysähtyny, moosin orottanu, moosin nähäny sen. Vilijonkan. Solis tullu siä helemat lepattaen. Solis varootanu mua. Solis huitonu ja osoottanu, jotta katto etehes!! Mutta toisaalta....näin sen pitiki mennä. MÄ tarttin tuon komian sunnuntain. Ku kaikki oli komiaa. Ku kaikki palat oli loksahtanu paikoollensa. Ku huomisin mun palapelin palat oliki sitte jo piroteltunansa pirin pärin. Ympärinämpäröösin. Osa paloosta on varmahan palanu, osa uponnu johonki syvähän, syvähän pohojattomahan suolampehen. Oommä koittanu sukeltaaa, oommä koittanu sammuttaa. Mutta elämä-nimistä palapeliä ei niivvain kootakkaan. Eikä se eres oo mitää rauhoottavaa " mindfullnessia", jonkamoisena palapelien kokuaminen yleensä nähärän. 

Niin....Ooksä ikänä pitäny käsisnäs jotaki oikeen haurasta? Ooksä sä halunnu suojella ja varjella jotaki, jotaki sellaasta joka on jo valamihiksi raitioomilla? Jotaki, jonka kärespitäminen voi pistää? Ku se ei peloonsa  vallas tiä, jotta sä koitat hoitaa ja vierä turvahan?  Ku se raitioomilla oleva, se puolustautuu. Sen siivet on niin haurahat, että niillä lentäminen on melekeen maharotoonta. Sen siipiä on vauriootettu, non melekeen katkaastu. Sä koitat kantaa sitä pois, turvahan? Vaikka soliski jo epätoivoosta? Ku syksy hengittää jo niskahan. Syksyn alta pitääs päästä pois. Syksy kaikes kauneudessaan on pienten ja hauraitten kuolema.

Ooksä ikänä juosnu muumipeikkona, pitkin polokua  melekeen ku henkes erestä? Ooksä ikänä ollu muumipeikkona aiva yksin huolenhuntu hartioolla? Soot melekeen meinannu mennä sen sun turvapuun juurelle itkemähän, ku sen vanhan ja turvallisen puun oksat on aina niin lohorullisesti kietoutunu sun ympärille. Son tarionnu suojaa sulle ja sille, mitä sullon käsisnäs. Se pieni ja harvinaanen, mitä sä suojelet? se, joka peloosnansa voii pistää kipiääki.  Ku sei ymmärrä, jottet sä tarkoota pahaa. Mutta ku sä lähestyt hätäännyksis ja kuumat kyynelkarpalot poskillas sitä puuta, sä muistat..... Se puu....son nähäny jo monta, monta myrskyä. Siitä näkyy säiden vaihtelut, ne armottomatki. Silloon sä muistat ja tajuat..... se puu tarttoo SUA. Sun tehtävä on suojella nyt sitä, et sä voi mennä enää vaatimahan, että kiero ny ne turvalliset oksas mun ympärille. Päivvastoon SUN pitää miettiä, millä sä suojaat tuon uskollisen, vanhan turvallisen puun. Kuinka se seleviää pimiästä syksystä sen mysrskyystä, hyytävästä talavesta ja pimeyrestä, pitkästä, loputtomasta pimeyrestä. Sun tarttoo kannatella ja tukia sen puun oksat. Sun pitää suojata sen juuret, jottei kylymä tunkeuru niihin. 

Ooksä ikänä ollu tuos tilatees? 

Ooksä ikänä ollu niin synkäs mettäs, jotta sua peliättää? Aiva yksin muumipeikkona?  Se harvinaanen lohikäärme, sun käsis...son karonnu. Sä hukkasit sen!!!! Se pakeni sua mettähän. Se sähisi mennesnänsä. Vain sen siipien polte jäi sun käsihis. Se puolustautuu sillälailla. Solit koittanu puhua ja lohoruttaa. Mutta lohikäärmeet ei puhu muumipeikkojen kieltä. Kaikki, mitä muumipeikko sanoo, lohikäärme kuuli toisin. Jokaanen tyynnyttely-yritys pahensi asioota. Lohikäärmeen siivet kärvensi muumipeikon käret. Tuli mielehen Jean Sibeliuksen sanat lapsenlapsellensa;  " Musiikki on kuin perhonen, Jos sitä kääntelee ja tutkii kämmenellään, katoaa sen siivistä loiste. Kyllä se lentää, mutta se ei enää säteile. " Varmahan sama pätee muumipeikon lohikäärmeeseenki, asiat vain pahenoo sanoosta. Siivet muuttuu vain mustemmiksi vain polttavammiksi. Son huono asia kummallekki. Muumipeikolle ja lohikärmehelle.

Ooksä ikänä ollu se muumipeikko, se, jokei osaa luovuttaa aijjoos. Ittensä satuttamisen uhaallaki sä meet muumipeikkona sen mettän siimeksehen. Kattelemahan, jos saisit sittekki sen lohikärmehen kesytettyä. Koska sä rakastat sitä, ekkä halua menettää sitä? Sä tohorit mennä sinne mettähän, ku siä on palio kumminki sulle tuttua ja rakastat. Matkallas sä jo muistat, että se vanha puu pitää suojella tältä myrskyltä. Son suojeltava, vaikka sun tekis mieli lyyhistyä sen juurelle ja huutaa, kuinka paha sun on olla!!!! Ooksä ikänä? Tiäräksä, kuinka raastavaa son ? Sä nielet kyynelehiä ja juokset, ku ennen ku varjot pitenöö ja synkkä pimeys laskeutuu...sun tarttis löytää se lohikärmes. Sä tunnet sen hengityksen johonaki, muttei se vastaa vaikka sä huurat? Sä löyrät haparooren poluun ja koitat pysyä siinä. Sä tarraat matkallas kaikkehen, sä tunnet tuon poluun kyllä. Sä osajat siinä, vaikkolis pimiääki.

Ooksä ikänä koittanu tarrata ja takertua pimees johonki tuttuhun ja turvallisehen? Ooksä satuttanu sitteki sormes ruusunpiikkihin? Onko se piikki osunu aiva sieluhun asti? Sieluhunki se voi ulottua, silloon ku sinet oo varautunu itte ollenkaa. Silloon, ku soot ollu ittekki jo hauras  ja pieni muumipeikko vain. Ja aika eksyksis ja yksin. Tieräksä miltä tuntuu, ku tutut ja turvalliset poluun varret puut ja kukat huiskii myrskyn kouris viiltävinä ja sivaltavina? Tieräksä miltä tuntuu ku  ne mykkinä kattoo sun haparoontia, eikä sano mitää? Tieräksä, kumpi sattuu muumipeikkohon enemmän? Vai sattuuko sitteki se lohikäärmeen sähinä? Vai se, jottei ne ymmärrä, jotta sä rakastat? Jottei ne ymmärrä, eikä pieni muumipeikkokaa ymmärrä, kuinka palapeli voii mennä niin pienen silippuhun? Kuinka syvälle voi se tärkeen pala suolampehen upota? Pystyykö sitä kukaa eres...?

Ooksä ikänä siä mettän siimekses, siä kapialla poluulla havaannu? Siä ku sä koitat keriitä ettiä niitä särkynysen palapelin paloja? Ooksä ikänä havaannu, kuinka tärkeetä on ne ystävälliset puut. Kuinka korvaamattoman levähryspaikan ne sulle tarioaa? Jotta sä jaksat taas jatkaa ettimistä. Sä et milloonkaa kumminkaa luovuta. Sä juokset lohikärmehen peräs....vaikka solis jo epätoivoostaki epätoivoosempaa. Rakkaus on siitä kummallinen. Lempiät ja ystävälliset puut kuiskii; " Anna aikaa...aika parantaa. Anna olla hetken. " Osa nuosta puista on ollu sun elämäs aina, osa tullu sun matkas varrelle. ku poloku on mutkitellu. Ja se yks puu..... se mitä sä ihimettelet kaikista eniten!!! Soot sen itte kasvattanu! Ooksä ikänä kattonu itte kasvattamas puun hentoja varsia? Ooksä  ikänä ihimetelly, koska siitä tuli palio viisahampi, ku susta ittestä? Sä ihimettelet niin palio, jotta sun on pakko kysyä..... Millä on maharollista, jotta sun oksis on nuon palio hyvyyttä ja viisautta? Ooksä menny sanattomaksi ja nöyräksi, ku tuo puu kuiskii....no sentähären, ku sä kastelit ja ravitsit mua niin hyvin? " Sä annoot mulle niin vahavat juuret...

Ooksä ikänä miettiny, montako kertaa muumipeikon syrämehen voii teherä viiltoja? Kuinka monta kertaa se jaksaa koota sen palapelin? Kuinka syvälle se pstyy sukeltamahan? Kuinka lohikäärmeen siivet sais koriattua, niinjotta niistä tulis ehjät ja kauniit?  Niijjotta niillä voiis lentää? Kuinka lohikäärme saataas ymmärtämähän, jotta pienen muumipeikon syrän on täynnä rakkautta?

Ooksä ikänä miettiny kuinka hyvin muumipeikko tallettaa syrämehensä nuo mettän puut? Ne sivaltavat?  Pistävät? Mykät? Lempeästi kuiskivat ja turvalliset?  Ooksä miettiny kuinka hyvä muisti muumipeikolla on? Ooksä miettiny, kuinka se muumipeikko suojelis sitä puuvanhusta ja sitä taimea, sitä jollon ne vahavat juuret? Ooksä miettiny kuinka palio muumipeikko orottaa Nuuskamuikkusta, se istuus vierehen, pyhkiis kyynelehet ja lohoruttaas. Sanoos, jotta tästä selevitähän kyllä. Se ottaas repustansa öljylampun ja sytyttääs sen, niijootta mettän synkkyys häviääs sille. Se valo lämmittääs muumipeikkoa, nuuskamuikkusta ja kaikkia sen mettän puita. Solis ystävällistä valoa.

Muumipeikko sytyttää valon Nuuskamuikkuselle, jotta se näköö tulla. Jotta se tietää, että muumipeikko orottaa. Sen on ikävä nuuskamuikkusta. Ja Nuuskamuikkunen tietää sen. Se on jo matkalla. Reppu on jo pakattu.


Niin.....mähän taisin viime postaukses moittia facen mysteeripäivityksiä. Taitaa munki olla aika oppia. Joskus syrämen tuska vain täytyy vuorattaa pois. Tavalla tai toisella.  Mun tapa on kiriootaminen. Olokohon tämä mun mysteeripostaukseni.  Mua heleppas.Niin tai näin. Kiitos, ku luit. Sä kuljit mun, muumipeikon kans pienen matkaa. Moon siitä sulle kiitollinen.