Hillitte ittes

Nuota sanoja mun pitää toisinvuoroon.....tai no jos rehellisiä ollahan, niin kokoaijan hokia ittelleni. Minoon joinki sellaasta sorttia, että mun paineet nousoo äärimmääsen nopiaa vaarallisihin lukemihin. Eikä sitä ainakaa yhtää lievennä tuo pitkäsäärinen rakennnusmestari, jonka käsitys järiestyksestä on .....hmh....vähintäänki huoletoon, jonsei jopa boheemin ja päässilimääsen välimaastosta. Mun ihanne on tiptop-kunnos oleva puutarha, johona katseenvangitsijana toimiis näyttävät perennat ja hillityt kiviasetelmat. Muutama kaunis patsas, jokka ei sitte torellakaa oo mitää puutarhatonttuja. Niin, kyllähän tuo rakennusmestariki varmahan sellaasesta tykkää. Tai sitte sille on aiva sama. Mutta olosuhteeren pakosta meirän markilla on välillä nuoren hillittyjen asetelmien lisäksi sellaasia vähemmän hillittyjä asetelmia. Ne asetelmat liittyy isännän työhön. Mutta silloon ku mun Vilijonkkafuurut on pahimmillansa, minen kestä sellaasta EN OLLENKAA!

Pihahommis nuan niinku normaalisti ihimisen mieli rauhaantuu ja tasaantuu. No niin yleensä mullaki, mutta välillä sitte niitä näkemyseroja syntyy isännän kans. Isäntä teköö omia hommiansa ja mä omiani. Voi ku suloosta ja seesteestä, Tarkan pariskunta siä hääräälöö kotomarkilla. Mun näkökenttähän osuu tämän tästä jotaki epämäärääsiä työkalukasoja, virityksiä jokka kielii, notta täs on ny joku homma kesken ja sitä jatketahan sitte "myöhemmin" Mä sanon ittelleni mielesnäni, notta; "hillitte ittes" "älä sano mitää" Mutta sitte tapahtuu jotaki, Vilijonkka mun sisällä huutaa hoosiannaa ja tosiaanki, mähän en SANO mitää. Mä HUURAN, SARATAN ja MANAAN koko syrämeni kyllyyrestä. Ja äänenpainot ja voluumit on muten sitte sitäluokkaa, nottei tulukkia tarvita. Pikemminki kuulosuojaamet. Mä meen  kumminki aiva siihen isännän vierelle kimottamahan, notta se varmahan KUULOO ja sille tuloo SELEVÄKSI, mitä mä siitä ajattelen. Tai en ny niin tiä siitä, muttta ainaki sen tavoosta jättää tavaroota ympärinämpäröösin pitkin mun kuninkaallista puutarhaani. Siinä vaiheeshan ku minoon tuos tilas on kyse MUN kuninkaallisesta puutarhasta, johonka isännällä ei oo osaa eikä arpaa. Vaikka tosiasias sehän ON tämän koko markin osa ja arpa, aiva ilimanmuuta. Iliman sitä miestä moni asia tää markilla olis toisin....tai niin .....ei taitaasi olla koko markkia. 

Tuollaaset pikkuasiat ei sitte kumminkaa tullu siinä mun mieleheni ku mesosin. Annoon tulla täyslairallisen, siinä paljun vierellä ( jonka Timo on siihen komiasti ja vimpanpäälle laittanu ku mä sitä NIIN taharoon ) oli hyvä huurella, joinki ääniki resonoi niiltä kulumilta hyvin. Kaikuu sinne allas-alueelle, mihinä isäntä yritti kilipaa auringon kans teherä saumaushommaa laattojen väliihin. Musta saumausaine on haasteellinen, mutta se laittoo sen, ku mä niin TAHAROON. Tottapa silloli pientä kiirusta, ku oli niitä asiakastapaamisiaki. Oli, vaikkoli sunnuntai. Mutta hymyylevänä ja piliket silimäs se sinne meni ja hymyylevänä myös tuli takaasi saumaamahan. Piliket pysyy silimis viä siinäki vaihees ku mä koukutin sitä sormellani ( jonka ympäriitte minoon sen kietonu ) mun pyykkitelinehen työ ( jonka son laittanu siihen mihinkä mä TAHARON ja ostanu sellaasen, minkä mä TAHARON ) Sitte mun kuningattaren sormeni osootti syyttävästi yhtä betonilaastikasaa, joka oli huiskaastu siihen pyykkitelinehen lähelle, MUN kiviasetelmien päälle. Moukeerasin rakastavasti, notta son sitte pareet ottaa leka ja poistaa se ja jatkoon viä jollaki täysin painokelevottomalla. Voitta itte kuvitella loput. 

Tämän jäläkihin mä siirryyn jo toisehen paikkahan raivoamahan. Mitä sitä turhaa lopettamahan, ku kerta on alakuhun päästy. Vilijonkkaki mun sisällä sanoo, notta; "piisaa jo Virpi" mutta mä vaiensin sen. Mä olin ny niin tykästyny ääneheni. Mitä sitä ny turhaa enää toppuuttelemahan, ku kerta oli alakuhun päästy ja oikeen laulamalla melekeen sarattamahan. Kaikkia sitä oikeen taitaaki ku vain tarpeeksi hariotteloo. Siinä sitte marttyyrina mä rehasin isännän jättämiä "romuja" pois tieltä ja mun silimistä. Soli torstaina tullu maakunnasta ja huomisin aamulla soli taas jo lähäröös. Tällääset sivuseikat ei mua pirättele, ku ittehillintä on pettäny. Mulloli aiva sama. Mutta nuo saatana romut oli poistettava ja HETI.

Mutta ihimeeren aika ei oo ohitte. Mulle valakes jotaki, aiva yllättäen. Kesken niin hyvän huutamisen ja haukkumisen. Minolin onnistunu yhyres asias. Ja kulukaa oikeen TÄYRELLISESTI. Minolin onnistunu sammuttamahan sen, sen ikipilikkeen isännän silimistä. Ne ruskiat silimät, jokka aina tuikkii. Niison aina ilonpilikahrus, niison toivon pilikahrus silloonki ku muiren mielestä toivo on jo menny. Nuo silimät minoon nähäny surusta sumeena vain kaks kertaa tähän astisen yhteeselon aikana. Ja molemmilla kerroolla kysees on ollu isoo menetys, suuri suru. Mutta mistää kovin pienistä arkipäivän tulemuksista tuon miehen piliket ei sammu. Ny kumminki mä kattoon silimät leimuten niihin ruskeehin silimihin, jois oon tottunu näkemähän sen pillikahruksen ja häjynkurisen ilimeen. Ny oli vain loukkantumisesta tumma katse. Siinä höyryämiseni keskellä mä yhtäkkiä tajusin, notta mä olin pahoottanu rakkahani mielen. Ja tällä kertaa aiva totaalisesti. Aiva ku olisin tikarin sen syrämehen lyöny. Siinä kohtaa ku toinen sanoo, jotta nämä työkalut ei oo täs piruuttansa. Nämä kuuluu hänen työhönsä. Ja joo, keskeneräsyyttä on meirän markilla, kieltämätä. Mutta parahansa hän koittaa. Siinä paljun vierellä, ne sanat putos ku jäänsirpalehet mun syrämehen. Ja ne silimät, se oli ku aurinko olis sammunu. Valo oli pois ja tilalla vain suuri ja pohojatoon mielipaha. Eikä muuten yhtää oloa parantanu, jotta sen valon sammutti, mun sanat. Mä olin AIVA ITTE kuninkaallises korkeuresnani ollu sammutamas ilon valon rakkahani silimistä. Yhtäkkiä tuli mielehen, kaikki sen romanttiset eresottamukset. Ne oli ku filiminauhaa; koruja tyynyn alla, komees paketiis, hienoja lamppuja ( joista yksi on nykki tulonpäällä, kesäksi mun iloksi, ku niin sitä toivoon, koira, auto,josta ei tartte murehtia, kenkiä, laukkuja ja sisutuksehen liittyvät hörskötykset, ne hoituu aina ja tietty vilipitöön rakkaus ja huolenpito......ja sitte mä........saratan ja moukeeraan, siinä samalla ku toinen toteuttaa meirän yhtöhööstä unelmaa. MIKÄ HELEVETTI MUN OIKEEN ON?!!!!!!!!!!!!!!!!!

Toisaalta nämä tapatumat oli varmahan sittekki aiva aiheelliset. Ainaki mä heräsin. Pyyrin anteeksi rakkahaltani. Ei mun ollu tarkootus sitä tuollalailla loukata. Kyllä siinä sitte puolin ja toisin puhuttihin. Sovittihin, jottei hukata MEITÄ. Sillä kyllä se sillälailla on, että ME on se asia, jonka tähäre täs häärätähän ja olishan se ny aiva järietööntä että tämän hääräämisen jalakoohin jää sitte justihin ME. Ja niin se piliket syttyy takaasi. Seuraavana aamuna isäntä lähti taas maakuntahan  ja me naiset ja koira jäätihin tupaa pitämähän pystys. Ja ku isäntä sitte tuli periantaiehtoolla takaasi maakunnasta silloli mulle tuliaanen.....

Jotta valtakunnas kaikki hyvin. Ja mä yritän ny hillitä ittiäni.....siis YRITÄN.