Mä tein kerran joutesnani sellaasen luonnettestin. Siinä testattihin mun persoonaa. Minoon kuulemma juhulien keskipistet, karismaattinen nainen, joka tuo maagista säteelyä ympärillensä ja jonka hauskat jutut ja raikuva nauru ovat magneetti, jonka ympärille ihimiset kerääntyy. Flikka hihkaasi sen lujettuansa, notta "JUSTIHIN SELLAANEN SÄ OOT ÄITI!!" Niin.....sellaanenhan mä toisinvuoroon toresta oon ja ihimisten ilimoolla ny olletikki. Sellaasen filimaattisen ja hurpalesmaasen kuvan minoon ittestäni tännekki pääsääntöösesti pyrkiny luomahan, mutta sevverran minoon jo tänne Väipähröksihini toimittanu, notta kyllä sieltä ne mun sielun tummemmakki sävyt on jo pääsny esille. Jonsei muuta, niin väipähröksinä.
Minoon tuolta aiva sieluni syvimmästä sopukasta kulukaa hyvinki herkkää tekua. Mä otan onkeheni pienimmästäki puolipirullisesta lausahroksesta ja kateuren...sen mä haistan jo satojen kilometrien päästä. Jokahinen kares katse, joka muhun luorahan mä havaaatteen ne, HAVAATTEN SAATANA jokaikisen!!!!! Ja jos joskus joku on kateuksisnansa vaharannu mun ostoksia kaupas ja sitte sopivas kohoras sivaltanu....Sulloli taas joku lautanenki siä koris...mihinkä säki oikeen sellaasia keräät!? Sellaaset lauseet mä kyllä toresta jätän siinä kohtaa omahan arvohonsa, enkä lähäre niitä kommentoomahan juuri yhtää kuinkaa. Kuinka sellaasehen eres ylipäätänsä kommentooskaa. Ei, mulle tuloo niin suuri myötähäpiäki jo tuos kohtaa, jotta on aiva vain pareet jättää keskusteluntynkä sille asteelle, mille se ansaattoo jääräkki, tyngäksi. Tyngäksi se jää vaikka sillaa, notta laitan leikiksi koko asian ja heitän jotaki "hauskaa" mutta samalla mun syrän teköö muistihinpanoja vastaasenvaralle. Koska katehet ihimiset, ne mä haluan pitää ittestäni vähntäänki kaharen käsivarren mitan pääs. Mieluummin kauempanaki.
Ei mun ny kyllä pitäny kateuresta kiriootaa vaan syrämeni aharistuksesta. Mutta on tuo kateurenki kiro asia, joka kuuluu osastolle syrämen aharistus. Minen ny mihinäänimes tarkoota, enkä halua, nostaa ittiäni toisten yläpuolelle, aiva ku mus olis jotaki erikoosta, jotaki karehtimisen arvoosta. EN TORELLAKAA!!!! Mutta joinki vain mä tasaasin väliaijoon törmään siihen ilimiöhön. Ja oon joinki jo harjaantunu havaattemahan NE katseet. Toisinaan mun tekis mieli siinä kohtaa avautua ja sivaltaa sanan säilällä, paljastaa se karehtija, siihen paikkahan!...Mutta sitte taas toisaalta, mä katton lakialle ja ajattelen, notta karehtikohon saatana ny koko rahan erestä. Sääliä saa ilimaaseksi mutta kateus, se pitää kai sitte ansaata. Mutta sevverran täytyy toreta, nottei mulle oo viä tähän päivähän mennes valiennu, mikä mus sitte on niin karehtimisen arvoosta. Ehkä son sitte vai niin, notta ku oon tyytyväänen päällisipuolin elämähäni.Ne kaikista tärkeemmät asiat ovat mulle kuitenki oma rakas perhe ja koti ja tietenki terveys. Minoon niistä iloonen ja välillä oikeen hypähtelen ilosta, ku mullon nämä kyseeset asiat..ainaki tällä hetkellä. Mun elämä näyttää varmahan ruusuulla tanssimiselta, on komia tupa, mies, joka rakastaa ja kantaa kultaa ja mirhaa mun jalakojen etehen, on terve, tasapainoonen tytär ja pikkuunen tuhajava koira. Niitä piikkiä mun ruusutarhasnani ei kylläkää tunne kukaa muu, ku mä itte. Eikä niitä uhurauksia, niitä hetkiä ku on pitäny käyrä vahavasti mukavuusalueen ulukopuolella saavuttaaksensa nämä asiat, jokka mullon tällä hetkellä, toistaaseksi. Niistä uhurauksista ja hetkistä...niistä tiän vain MÄ.
.jpg)
Näyttääs siltä, notta mä alakaan saara kiinni siitä, mistä mun alakaapäälle pitiki kirioottaa teille. Avaansanat ovat "....ainaki tällä hetkellä..." ...toistaaseksi..." Niin... niis juhulis, johona minoon se keskipistet ( vaikka ny sitte vain sen testin mukahan ), syrämesnäni mä jo kirkkahimmanki naurun hetkellä tunnen haikeutta ja joskus jopa pelekoa. Pelekoa siitä, että ilo ja nauru katoaa ja tilalle tuloo jotaki muuta...surua, luopumista, katkeruutta, mielipahaa...kumminki jotaki ilon vastakohtaa. Luopumisen peleko, son mus ääretööntä. Mähän en pirä ikänä mitää ittestänsä selevänä. En koskaa, mä tajuan kristallinkirkkahasti, kuinka haurasta kaikki tää on. Kuinka pienes hetkes kaikki voi olla toisin. Niinku ootta jo kuullukki, minoon loistava murehtija ja yleensä kannan syyllisyyttä sellaasistaki asioosta, joihinka mullei oo eres osaa eikä arpaa. Ja murehtimisen mä teen salaa, hiliaa syrämeni sopukas.Toisinaan mä vaiennan murehen soinnut mun syrämes, nauraa räköttämällä toisten kans komias kesäpäiväs ja praataamalla leviällä murteella. Plohtevasti. Mutta niin plohtevasti ei pysty praataamahan eikä niin kovaa nauraa räköttämähän, etteikö ne sävelet sieltä syrämen sopukoosta kuuluusi, hiliaasena taustamusiikkina. Ne soinnut on läsnä jatkuvasti. Noli silloonki, ku ensimmääsen kerran kattelin rakennusvaihees olevan tupani klasiista läheesille pelloolle ja tunsin vattanpohojas perhosia kaikesta komiasta ja samalla valtavaa kiitollisuutta, että oomma saanu maharollisuuren ja jaksanu tähän asti tulla. Mutta samalla jostaki syrämen sopukasta viilti, soli se selittämätöön suru, luopumisen- ja menettämisenpeleko Sama tunne oli ku Teuvan kirkos kattoon Tarkkaa silimihin ja sanoon; "Taharon" Ja sitte on tuo tytär....Suurin Lahaja kaikista. Ja niinku kaikki äitit tietää, lapsen kasvamisen seuraaminen on mieletöön kokemus. Voi niitä hetkiä, ku käsikäres mennähän ekapäivänä eskarihin, kouluhun, kuinka lettipää tuloo koulusta intoa täynnä ja toimittaa päivänsä kuulumisia ja vuosi vuorelta jotaki tapahtuu, tytär muuttuu neitoseksi....niin .....lettipäillä on tapana kasvaa...äitien tehtävä on kulukia rinnalla, johonaki vaihees päästää kärestä irti ( joo...sattuu syrämehen ) ja johonaki vaihees kuuluu jäärä taka-alalle ja lopulta kattella kotoportahilta ku sun perhoses omat siivet kantaa. Siinä vaihees on paatunusimmallekki sielulle valiennu, miton haikiansuloonen luopumisentuska.
Eileen mä sitte tua puutarhas terapoin ittiäni. Siinä tumaalin, notta minkä ristuksen tähären tuo luopuminen on mulle niin vaikiaa, melekeen ylitsepääsemätööntä. Minkä tähäre mä suurimmallaki onnenhetkellä pelekään sitä, luopumista. Mä pelekään, että joku tuttu ja turvallinen lakkaa olemasta, että mä tahtomattani tuun loukanneheksi jotakuta mulle läheestä ja rakasta. Samalla mä analysoon, notta minkätähären kesä on mulle niin rakas...kai son se valo ja lämpö ja elämä, joka tuntuu silloon olovana niin kepooselta. Mutta kattokaa ny, kuinka komiana loistaa syksyn värit. Kuinka luonto lepohon mennesnänsäkki hehkuu niin käsitämättömän kauniina. Kyllä mä sitä ihaalin ja siitä voimaa imin. Vaikka siinä, ku pinkiis saappahisnani seisoon lehtien keskellä, mä annoon sen asettua mun syrämehen, oikeen luvan kans.....haikeuren.
On se silti joinki veleho. Erilaanen tuo luonto syksyllä. Ei perhosia ihaaltavaksi, joinki on sellaanen pysähtyny olo. Pieni lyttynenä katteloo aronia-airan raoosta ja ihimettelöö, mihinä kaikki lentävät kaverit on, mihinkä ne oikeen meni? Mihinä vaihees ne katos kokonansa? Miksi mamman poskella on välillä suolaasta vettä? Mutta me orotamma niitä , kauniita, herkkiä perhosia palaavaksi taas ens keväänä, silloon syrämes ailahtaa lämpöösesti, ku sellaasen näköö. Niin mä aina toivonki, suurimmanki epätoivon ja luopumisen hetkellä... viä me nähärän.
Ei mun ny kyllä pitäny kateuresta kiriootaa vaan syrämeni aharistuksesta. Mutta on tuo kateurenki kiro asia, joka kuuluu osastolle syrämen aharistus. Minen ny mihinäänimes tarkoota, enkä halua, nostaa ittiäni toisten yläpuolelle, aiva ku mus olis jotaki erikoosta, jotaki karehtimisen arvoosta. EN TORELLAKAA!!!! Mutta joinki vain mä tasaasin väliaijoon törmään siihen ilimiöhön. Ja oon joinki jo harjaantunu havaattemahan NE katseet. Toisinaan mun tekis mieli siinä kohtaa avautua ja sivaltaa sanan säilällä, paljastaa se karehtija, siihen paikkahan!...Mutta sitte taas toisaalta, mä katton lakialle ja ajattelen, notta karehtikohon saatana ny koko rahan erestä. Sääliä saa ilimaaseksi mutta kateus, se pitää kai sitte ansaata. Mutta sevverran täytyy toreta, nottei mulle oo viä tähän päivähän mennes valiennu, mikä mus sitte on niin karehtimisen arvoosta. Ehkä son sitte vai niin, notta ku oon tyytyväänen päällisipuolin elämähäni.Ne kaikista tärkeemmät asiat ovat mulle kuitenki oma rakas perhe ja koti ja tietenki terveys. Minoon niistä iloonen ja välillä oikeen hypähtelen ilosta, ku mullon nämä kyseeset asiat..ainaki tällä hetkellä. Mun elämä näyttää varmahan ruusuulla tanssimiselta, on komia tupa, mies, joka rakastaa ja kantaa kultaa ja mirhaa mun jalakojen etehen, on terve, tasapainoonen tytär ja pikkuunen tuhajava koira. Niitä piikkiä mun ruusutarhasnani ei kylläkää tunne kukaa muu, ku mä itte. Eikä niitä uhurauksia, niitä hetkiä ku on pitäny käyrä vahavasti mukavuusalueen ulukopuolella saavuttaaksensa nämä asiat, jokka mullon tällä hetkellä, toistaaseksi. Niistä uhurauksista ja hetkistä...niistä tiän vain MÄ.
Näyttääs siltä, notta mä alakaan saara kiinni siitä, mistä mun alakaapäälle pitiki kirioottaa teille. Avaansanat ovat "....ainaki tällä hetkellä..." ...toistaaseksi..." Niin... niis juhulis, johona minoon se keskipistet ( vaikka ny sitte vain sen testin mukahan ), syrämesnäni mä jo kirkkahimmanki naurun hetkellä tunnen haikeutta ja joskus jopa pelekoa. Pelekoa siitä, että ilo ja nauru katoaa ja tilalle tuloo jotaki muuta...surua, luopumista, katkeruutta, mielipahaa...kumminki jotaki ilon vastakohtaa. Luopumisen peleko, son mus ääretööntä. Mähän en pirä ikänä mitää ittestänsä selevänä. En koskaa, mä tajuan kristallinkirkkahasti, kuinka haurasta kaikki tää on. Kuinka pienes hetkes kaikki voi olla toisin. Niinku ootta jo kuullukki, minoon loistava murehtija ja yleensä kannan syyllisyyttä sellaasistaki asioosta, joihinka mullei oo eres osaa eikä arpaa. Ja murehtimisen mä teen salaa, hiliaa syrämeni sopukas.Toisinaan mä vaiennan murehen soinnut mun syrämes, nauraa räköttämällä toisten kans komias kesäpäiväs ja praataamalla leviällä murteella. Plohtevasti. Mutta niin plohtevasti ei pysty praataamahan eikä niin kovaa nauraa räköttämähän, etteikö ne sävelet sieltä syrämen sopukoosta kuuluusi, hiliaasena taustamusiikkina. Ne soinnut on läsnä jatkuvasti. Noli silloonki, ku ensimmääsen kerran kattelin rakennusvaihees olevan tupani klasiista läheesille pelloolle ja tunsin vattanpohojas perhosia kaikesta komiasta ja samalla valtavaa kiitollisuutta, että oomma saanu maharollisuuren ja jaksanu tähän asti tulla. Mutta samalla jostaki syrämen sopukasta viilti, soli se selittämätöön suru, luopumisen- ja menettämisenpeleko Sama tunne oli ku Teuvan kirkos kattoon Tarkkaa silimihin ja sanoon; "Taharon" Ja sitte on tuo tytär....Suurin Lahaja kaikista. Ja niinku kaikki äitit tietää, lapsen kasvamisen seuraaminen on mieletöön kokemus. Voi niitä hetkiä, ku käsikäres mennähän ekapäivänä eskarihin, kouluhun, kuinka lettipää tuloo koulusta intoa täynnä ja toimittaa päivänsä kuulumisia ja vuosi vuorelta jotaki tapahtuu, tytär muuttuu neitoseksi....niin .....lettipäillä on tapana kasvaa...äitien tehtävä on kulukia rinnalla, johonaki vaihees päästää kärestä irti ( joo...sattuu syrämehen ) ja johonaki vaihees kuuluu jäärä taka-alalle ja lopulta kattella kotoportahilta ku sun perhoses omat siivet kantaa. Siinä vaihees on paatunusimmallekki sielulle valiennu, miton haikiansuloonen luopumisentuska.
Eileen mä sitte tua puutarhas terapoin ittiäni. Siinä tumaalin, notta minkä ristuksen tähären tuo luopuminen on mulle niin vaikiaa, melekeen ylitsepääsemätööntä. Minkä tähäre mä suurimmallaki onnenhetkellä pelekään sitä, luopumista. Mä pelekään, että joku tuttu ja turvallinen lakkaa olemasta, että mä tahtomattani tuun loukanneheksi jotakuta mulle läheestä ja rakasta. Samalla mä analysoon, notta minkätähären kesä on mulle niin rakas...kai son se valo ja lämpö ja elämä, joka tuntuu silloon olovana niin kepooselta. Mutta kattokaa ny, kuinka komiana loistaa syksyn värit. Kuinka luonto lepohon mennesnänsäkki hehkuu niin käsitämättömän kauniina. Kyllä mä sitä ihaalin ja siitä voimaa imin. Vaikka siinä, ku pinkiis saappahisnani seisoon lehtien keskellä, mä annoon sen asettua mun syrämehen, oikeen luvan kans.....haikeuren.
Niin... kesä on ohi ja syksy on saapunu. Kesääset asetelmat näyttäävät täskohtaa justihin sellaasilta, ku niiren kuuluuki....haikiansuloosilta. Ajatella....joinki tuo keijuki tua näyttää ny jotenki niin koskettavalta ja haurahalta. Ja innokas rimmerimieski on muisto vain ja se hetki, ku mulla kilahti ja rimmerimies sai kuulla kunniansa. ( selevennykseksi, rimmerimies T.Tarkka on erelleen mun aviopuoliso, mutta tämä hänen hohorokas hetkensä rimmerimiehenä, SE on muisto vain ja tuskin annan hänen ens kesänä rimmeröörä ) Ny nämä keijut ja peikot orottavat jo siirtoa kellarin suojihin talaveksi...mutta aiva viä en malta. Mä viipyylen viä niiren läheesyyres, aiva hetken. Ihaalen niitä ja annan kesän suloosimpien muistojen muuttaa mun syrämehen, jos ne vaikka eres hetkeksi syrjäyttääs nuo luopumisen- ja menettämisenpeloon tunteet. Syksyyset asetelmat valtaavat jo sijaa, mihinkäs mä, ikisisustaja ja puutarhantuunaaja tavoostani pääsisin. En mihinkää, niinpä tämän lyhyryn ohiitte EI VOINU vain kävellä. ( terves merkki, minen oo vaipumas aiva epätoivon syöveriihin )
On se silti joinki veleho. Erilaanen tuo luonto syksyllä. Ei perhosia ihaaltavaksi, joinki on sellaanen pysähtyny olo. Pieni lyttynenä katteloo aronia-airan raoosta ja ihimettelöö, mihinä kaikki lentävät kaverit on, mihinkä ne oikeen meni? Mihinä vaihees ne katos kokonansa? Miksi mamman poskella on välillä suolaasta vettä? Mutta me orotamma niitä , kauniita, herkkiä perhosia palaavaksi taas ens keväänä, silloon syrämes ailahtaa lämpöösesti, ku sellaasen näköö. Niin mä aina toivonki, suurimmanki epätoivon ja luopumisen hetkellä... viä me nähärän.
Ja sitäpaitti.... sinnikkähimmät ja urheimmat kukkiiki viä. Viimeenen syvänpunaanen hehku kesästä, mun puutarhas... Nöyräksi tälläänen vetää. Ja minoonki aina ollu nöyrä elämän Suurten Asiooren eres. Mutta aina minoon teheny selevän eron nöyränä olemisen ja nöyristelyn välille. Nöyristelemähän minen oo tänne tullu!
Niin...sellaasia tuumaalin tällä kertaa. Mutta vaikka täs kaikenmoosia on matkoos ollu ja välillä aika ohkaasiaki paikkoja on tullu etehen, niin eileenki ku tua puutarhas hääräsin vähältä raskahis aatoksis, niin ku nostin katseeni tuonne ylähäpäin...niin mä havaattin jotaki. Jotaki oleellista, mitei ikänä pitääsi unohtaa. Vaikka pilivet roikkuus joskus oikeen raskahina ja alahalla, niin AINA, aina siä on se....sininen taivas. Se ei koskaa katoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti