Katuamisilimootus

Multon karoksis kylläki vaikka mitä. Mutta aiva tähän kärkehen mä etsintäkuullutan AIJJAN Aikahan on melekeen se vakijuttu, jokon alati katees. Se säntäälöö ja ryntäälöö ryskien etehenpäin. Itte koitan kompuroora pää kolomantena jalakana peräs. Ei oo palio aikaa hoinaalla. Minoosin varmahan jonku psykoterapeutin mielestä varsinaanen klassikkotapaus. Mutta mutta....ku mun elämäs on nynne ruuhkavuoret ja non tullu rytinällä. Haaveesnani mä kyllä käyysin niin mun liikkaharrastuksis kolomena ehtoona viikos. Halua, motivaatiota ja SYYTÄ kyllä olis. Mutta sitte mä törmään arjen realiteettiihin. Ja ristus ku non aharistavia. Mutta nämon ny varmahan niitä ELÄMÄN KYLYMIÄ TOSIASIOOTA. Nimittään...jos pääset töistä puoli viis, meet siitä suoraa Prismahan ruokaostoksille ( joo...valitettavasti nuo tuskashopaalut on toistaaseksi välttämättömyyksiä...ja TIÄN, että meillolis se netis toimiva "kaupppakassi" maharollisuuski. Kyllä mä senki viä kokeelen. Mutta menöö siinäki ostoksia korihin klikkaalles oma aikansa, olletikki opetteluvaihees. Ja sisäänen Vilijonkkkani toistaaseksi karsastaa ajatusta, jotten mä ITTE valittisi meirän perheen tomaattia.....joo mä tiän, mullon LUONNETVIKA ja sen kans on vain elettävä ) Oot kotona vartin yli kuus. Purkaat tavarat. Kello onki jo puoliseittemän. Jumppa alakaa seittemältä......sinne ajaaki vartin...vaatteekki pitääs vaihtaa ja niin....mähän siis EN OO mikää kone....oon vain ihiminen...en oo syönykkää mitää....niin...siihen se taas kosahtaa...sen illan jumppa. Mä verän naamahani jotaki ja tunnen pettymyksen kyynelehet aiva silimäluomien alla  ja ihimettelen, MILLÄ jokku toiset kerkiää kaikkihin jumppihin. Mua auttaa tää kotona flikka ja silti tilannet on tämä. Isäntä on maakunnas ottamas leipää kiinni. ARKI AHARISTAA! En oo tuota yhtälöä ratkaassu viä tähän päivähän mennes. Kuinka yhyristää arki ja harrastukset ja selevitä siitä täyspäisenä?  Ja kuinka tästä nautitahan? Ja tuskashoppaalupäivä on kerran viikos, mutta kyllä niitä arkiaskarehia riittää kaikille muillekki viikonpäiville...tällä luonteella

Ruuhkavuoret aharistaa, kiristää vannetta ja luoo ihimiselle mielikuvan, jottei aika ikänä riitä MIHINKÄÄ, ei mihinkää muuhun ku velevollisuuksien täyttämisehen. Viikonloput on ku keitahia aavikolla....mutta neki on niin lyhkääsiä suvantokohtia täs elämän polttavan kuumalla aavikolla, jotta niiren voimaannuttava vaikutus on äärimmääsen minimaalinen. Ja aiva ku puolivahingos alakaa nuo elintärkiät suvantokohorakki ( viikonloput ) täyttyä tekemättömistä töistä. Mullon trendikkähiä "to do"-listoja vinot pinot, ja ne ristukset pinot vain siirtyy viikonlopusta toisehen...iliman jotta niille on tehty mitää meinoota kummempaa. Ja son huono homma, ku Vilijonkkaluonnetta painaa tekemättömät työt ja vinos olevat vaatepinkat komeroos. ( Haa!!! Turha siä on Hemulien sanua, jotta "älä piittaa" ei sellaanen auta Vilijonkkaa. ) Vilijonkkuus on luonteenpiirre tai vika?, mutta kumminki. Epäjärjestys on yks suurimmista meikälääsiä rasittavista asioosta. Huolenhuntu hartioolla alati kulukeva Vilijonkka on kyllä täyrellinen äitihahamo, mutta varmahan välillä ristuksen rasittava puoliso. Siihen ku viä liitetähän taiteellinen sielu, joka kavahtaa arkia, byrokratiapaskaa ja kaikkia siihen liittyviä lievetilimiöötä, onki selevää, jotta Tarkan taloos haaahuuloo välillä hyvinki kokovartaloaharistunu Vilijonkka tukka pystys. Se vain orottaa sopivaa hetkiä ja tilaasuutta riuhtaasta ittensä arjen oravanpyörästä ja sais huutaa HASTA LA VISTA!!! ( Eli Vilijonkka orottaa lottovoittoa. Son ainut, joka tästä arjen ikehestä vapauttaas....ja esti pitääs alakaa vissihin lotota )

Viikonloput.....nolis myös sosiaalisten suhteeren ylläpiron aikaa. Näis ruuhkavuosis on havaannu senki, jotta rakkahien sukulaasten ja hyvien ystävien näkemiselle ei juurikaa jää aikaa. Vilijonkka käpertyy villasukat jaloos soffannurkkahan ja tuijotteloo vuoroon takkatulta, kaunista kotoansa ja tietysti telekkaria. ( ennen sama Vilijonkka tanssii pöyrillä )  Naamahan kyllä heijastuu luvattoman useen myös sininen sävy, ku Viljionkka on somes. Mutta äläkää tuomikko sitä. Säälikää ennemmin. Son nykyään Vilijonkan ainut tapa pitää eres JONKUMOOSTA yhteyttä ittellensä rakkahisihin ja tärkeesihin ihimisihin. Watsappi  ja mese laulaa niiren kans, jokkon tärkeetä Vilijonkalle. Ja onpa Vilijonkalla onni pitää vierellänsä mies ja tytär. Sellaaset illat, ku niiren kans saa istua olokkarin soffannurkas, non parahia. Niillä jaksaa taas....Onneksi on puhelin, joirenki mielestä kirottu väline, mulle tärkiä väline yhteyrenpitohon äitihin ja muihin rakkaisihin.

MUTTA KATTOKAA NY!!! mun piti toimittaa teille muistaki karoksis olevista asioosta, ku aika. Tai ainaki kirioottaa aijjasta vähä toisella tasolla.  Näimmä tämä arjen oravanpyörä on mulla ny nuanniinku syrämenpäällä. Se imöö musta tällä hetkellä niin palio voimia, jotta son ku joku parasiitti. Tip, Tip, Tip, ......sillaa se täyttyy nysse mun arkimalja ja saa nähärä, tulooko sitte joku päivä se TIP!!! Ja malja vuotaa yli. Viä mua kannatteloo ristuksen kova luonne, hyvä huumori, mielikuvitus ja luovuus.

Luovuutta ja mielikuvitustani mä ruokin kauniilla asioolla. Niinku moon teille toimittanu, mä tykkään KOMIASTA. Moon antanu ittelleni luvan tykätä komiasta ja maharollisuuksien mukahan niitä ittelleni hankin. Mä tykkään sisustamisesta, tunnelmien luomisesta ja kyllähän mä tykkään pukiakki komiasti. Komiat asiat on mulle voimanlähteetä.Mä annan ittelleni anteeksi tämän luonteepiirteen. Minen lue sitä konmari kiriaa. Son antivirpiä. Son mulle takansytykes. Toiset tykkää minimalismista. MÄ EN!!!!!! Nousen vuorelle ja julistan sen. Omas korosnani mä teen, mitä taharon. Koto on mun pakopaikka kaikesta paskasta,  jota kyllä piisaa.  Mutta se siitä. Mä ihastuun Finlaysonin Rudolf  Koivu - tuotantohon. Mä rakastan satumailmaa. Ja tuo TALAVI tuos. Soli RIITTÄVÄ syy, jotta mä päätin nukkua nuos. 

Niin...kunnon talavi. Senki mä vois katuamisilimoottaa. Mihinä non? Timantit hangelta. Talavi kestää nykyään maksimis muutaman päivän. Ja sitte non jo tää taas. Liukkahat pääkallokelit. Ja ne jos mikkä, vituttaa mua. Sipsutusta selekäranka jäykkänä. Harmaata ja vetistä. Son sitte sanomatakki selevää, jotta ku eres vähääkää, VÄHÄÄKÄÄ haiskahtaa talavelta, vaikka muutaman tunninki on tartuttava hetkehen. 

Semmä eileen sitte teinki. Tartuun hetkehen. Lähärin hiihtelöhön. YKSIN. Ei latu häävi ollu. Muttei ei oo kulukaa mun hiihtotaitokaa. Mutta minen piittaa. Mä räpikööttin ittekseni siä ja hiki tuli. Tällä larulla ei ollu muita hiihtelijöötä ja se sopii mulle. Mä nautiin siitä yksinääsyyren ja vapaurentunteesta. Moon traumatisootunu koulun liikuntatunniista sevverran, jotta hiihtäminen  toi kauan mun mielehen ikäviä muistoja. Onneksi kumminki nyt osaan nauttia tästäki liikuntamuorosta.  Huutokauppahan en lähäre siitä, onko nykyään sillä saraalla paremmin. Tosiasia taitaa olla, että tällääsiä muntyylisiä tyttöjä on viä tänäki päivänä ja nei välttämätä NAUTI koulun liikunnasta. Sillaa oon ymmärtäny kuulemani perusteella. Mutta mitä siitä. Annetahan kaikkien kukkien kukkia. Toiset tykkää kuviksesta ja toiset liikunnasta. Ja toiset ei. Sallitahan kulukaa se. Erilaasuus on rikkaus.

Hiihtämises mä muistelen mieluummin äitin kans tehtyjä hiihtoretkiä. Silloon pienenä. Silloon soli pelekästänsä mukavaa, Siihen ei liittyny minkäälaasia pakkoja tai suorituspaineeta. Siihen liittyy vain yhteenen aika äitin kans. Mettänreunas hiihtäminen rakkahan äitin kans ja äitin meille laittamat evähät. Ihanaa mustaherukkanektaria ja hyvät voipaperihin käärityt eväsleivät. Ei ollu äitee varannu mulle harrastuksia ehtookausiksi. Ei ollu larannu mun elämää "virikkehiä" täytehen. Oli vain varannu AIKAA lapsellensa. Tällä ikää mä muistan hyvinki tarkoon tuonki hiihtoretken. Samalla lailla oon ittekki koittanu lapselleni antaa sitä, mikä niin sormien välistä soljuvaa on.....aikaa.

Johonki se aika vain katoaa. Silimäluomia kuumoottaa ku vanhoja kuvia katteloo. Äitinä miettii.....oonko varmahan antanu tarpeeksi aikaa lapselleni. Harrastuksia ja suorituspaineeta oon välttäny. Aikaa ja rakkautta oon koittanu antaa parahani mukahan.

Koska talavi on niin ohikiitävä asia. Se tuloo ja menöö sille kuuluvana aijankohtana kuinka sattuu. Ja joskus koko talavi menöö sitä orotelles. Mä sitte tää kotona eres viritän talavisia tunnelmia porraspäähän. 

Nuo kelekat on mun vanhoja. Niillon oikiasti potkuteltu Teuvan Riipinkyläs. Äiti kiriootti pienellä siveltimellä mun nimenki tuohon isoompahan. Jottei se mensi koulun pihas sekaasin kenenkää toisen kelekan kans. Soli mun joululahaja. Rakas. Konmarien ja muiren saatanan fengsuiren mukahan tuo on romu, joka kuuluus heittää pois, ku minen "tartte" sitä enää. Sori, MÄ EN NY HEITÄ. Kesäksi laitan sen hellästi kellarihin suojahan ja marraskuus taas kannan kelekat tuohon esille. Tänä vuonna laitoon viä lisäksi tuollaaset vanhat suksekki koristeheksi.Tuollaasilla äiti silloon hiihteli mun kans. Silloon 70-luvulla.

Niin...mä voin vapaasti kuuluuttaa karonneheksi aijjan. Kylymä tosiasia on, ettei aikaa pysty vangita. Siitä mua muistuttaa nuo kaks surusilimäästä spanielia. ( nämäki varmahan niiren tendikkähien mukahan kuuluus heittää pois, ku niitei tartte ) Ihan vapaasti heittäköhön  hurmokses menemähän,kekkä sen tarpeelliseksi kokee. Minen koe. Joka kerta ku näihin vilikaasen. MÄ MUISTAN. Äitin ja sen, ku mä opiin lukemahan. Nämon äitiltä mulle palkinto, ku opin tuon jalon tairon. Nykyään sitte kiriootanki jo....kokolailla sujuvasti. 

Nymmä lähären koiran kans kuuntelemahan mettän huminaa ja sitte meinaan hiihrellä. Mielikuvis mä hiihrän Riipinkyläs mettänreunas ja äiti menöö erellä. Vältän sitä mielikuvaa, että aika on armotoon. Äiti ei enää oikiasti hiihtele. Siä se orottaa mua Teuvalla käymähän. Puhelinsoittoa hän myös orottaa ja sen toteutan kans tänään. Sen oon äitille velekaa. Kiitollinen oon äitille yhteesestä hiihtoretkestä ja koko lapsuuresta. Aijjan kulua en vain käsitä? Justihin mä olin pikkuflikka, en tienny ruuhkavuosista mitää. Juurihan mä olin nuori flikka. Juurihan mä menin naimisihin. Ihan justihin oli mun oma tyttö pieni? 

Aika? Mihinkä se meni?