Tästä Pyhästä Puukauhasta se taas lähti, mun ittetutkiskelu. Nimittään soli hetken hukas. Ja turha kai eres täs vaihees mainita, jotta KENENKÄ toimesta. Tällä puukauhalla, kuten niin monella muullaki mun esinehellä on TARINA. Tarina, joka teköö siitä ainutkertaasen, MULLE tärkiän. Minoon ostanu sen joskus sellaaselta vanhalta mieheltä, kulukukauppiahalta, silloon ku asuun viä kotona Teuvalla. Maattelin kaivaa Kauhajoen Krouvin reisulta jäänyset hilut ja sijootin tuohon kauhahan. Vanhan miehen silimät kyyneltyy ku kaupat tuli ja voitta vain kuvitella kuinka muaki porajutti. Tuolla hetkellä kauha sai Oman Merkityksensä. Sillä minoon polttanu ensimmääset ruskiat soosit Raumalla Syväraumankarulla siihenmalllihin, notta kämpäs oli savua sillaa nottei etehensä nähäny, mutta soosista tuli tummanpuhuvaa torellaki. Minolin vähä pettyny mun kokkaustaitoohin, mutta rakas puolisoni vei mun iltakävelylle, hajettihin pizzat ja mun opiskeluvuoret Timo toimii useen gourmeetkokkina. Mua orotti milloon minkäkilaaset kynttiläillalliset, ku tulin luennoolta. Niinpä onki aika erikoosta jotta tänä päivänä minoon oikeen Master Chef-tason kotikokki. OIKIASTI. Mä rakastan kokkaalua ja Hyacinthin tapahan tykkään järiestää kynttiläillallisia. Tyttäreni ei eres tiä, että minoon ollu joskus aika surkia kokki, ku nykyään oon niin perinteenen äitee, jonka ruokapatojen äärehen on hyvä ja kotoosa kerääntyä koko perheen tai miksei suvunki voimin. Useen oon kauhan varres ja useemmiten kokkaalen iliman mitää reseptiä, mä keksin ja maustan itte ja hyvää tuloo. Ja tämä kauha.....son kulukenu mukana kaikki nämä vuoret. Son mun kokkauskäteni jatke. Sen lätkääsen pöytähän, vaikkolis kuinka komiat Arabiat tai Iittalat pöyräs. Niinpä voitta vain kuvitella, ku olin täs taannoon aloottelemas kokkausta hyräällen, aukaasin looran, johona tuon mun Pyhän Kauhani paikka oli ja se TUNNE, ku kauha on pois.....mä oikeen tunsin, kuinka selekärankaa kihelmööttti, mä väläppäsin looran ympärinämpäröösin, siä vilahti kaikenmoosta kauhaa Hackmannia, Fiskarssia ja kaikenmoosta mutta EI MUN PUUKAUHAANI. Mä saratin jo täs vaihees aiva lanttalaureehinsa ja manasin, notta kuka ristuksen vatipää on tarvinnu MUN Kauhaani.... Ku nämä sanat oli purkautunu mun huulilta, mä muistin yhyren vatipään, joka kattoo televisiota olokkaris.... Molin ääntä nopiampaa sen eres, silimät salamooren. Isäntä tajus muuten justihin tuolla nimenomaasella hetkellä, notta puukauha on senjäliillä, JOHONAKI ja sen ottaminen taisi olla VIRHE. Soli silimät seliällänsä ja koitti muistella, notta mihinkähän solis maharollisesti kööränny emännän kauhan.....eisunkaa silloo vain sekootettu jotaki laastia..? Mä päätin päästää sen päläkähästä ja virkistin sen muistia. Kysyyn pikkukieli pihalla, notta; " eisunkaa MUN PYHÄÄ PUUKAUHAANI OO RISTUS SENTÄHÄN KÖÖRÄTTY VAASAHAN?!!!!!! Näjin jo silimistä ja hikikarpaloosta ohovaasilla, notta näin on mariat. Sinne on maakuntahan viety mun puukauhani. Työmaalle. Sinne oli erellispyhänaikana hairaastu meirän aviovuoteesta parahat Familonin untuvatäkit, ( joiren eläänystävällisyyttä molin ehtookauret googletellu ja nämä oli sellaaset, eí oltu lintuja kiusattu, se tietty näkyy hinnaski ) Finlaysonin pussilakanoonensa. Samalla ku reissuhommihin tarkootetut petitarpeet orottivat komeros. Nämä kyseeset petivaatteet tulivat kumminki kotia samantien, ku kailotin asiani isännälle Raumalta Vaasahan puhelimes ( ääni olis varmahan kuulunu iliman teleoperaattoriaki ) Kyllä se puukauha sieltä sitte kotia saatihin, eikä tullu rumihia. Mutta kyllä mä kimotin, uhkaalin ja käytin jopa viimeestä ässääniki hias. Peliättelin lapsuusystävälläni Helillä, joka asuu siä Vaasas. Notta; " jonsei rupia kauhaa kuulumahan kotia, Heli tuloo hakemahan ja se ei kuule lähäre sieltä iliman sitä kauhaa. " Täs vaihees Timo TIESI, notta se piru muuten varmahan tulis. Tulis se, koska sama nainen on kööränny mua varte valakoosia saappahia pitkin pohojanmaata, mettästäny mulle Mymmeli-kannua....kyllä, son sen sortin nainen, Son YSTÄVÄ, joka ei ikänä jätä mua pulahan.
Heli ja muut, jokka mun tuntoo hyvin ja ovat ollu mun elämäs tarpeeksi kauan, tietävät palioki mun omituusuuksia. Minen oo ollenkaa helepoommasta päästä naisihimisiä. Moon outolintu ja tunnustan sen täs aiva häpeelemätä. Mä aika useen vetoan Hirvimäkisehen taiteellisuuteheni. Sen variolla mä suon ittelleni omituusuuksia jos minkäkilaasia. Niinku tuon puukauhan, jonka oon sittemmin jo nostanu pyhäinjäännöksen tasolle. Sitte on LOOTAKISSI.... Mä veikkaan, ettei ,mailmas kellää toisella oo lootakissiä, mutta mulla on. Moon saanu sen pikkuflikkana äitiltä ja heti ku sen sain, mä asettelin sen meirän pienen olohuonehen lipaston ylimpähän lootahan. Peittelin sen vanhan aijan silitetyyllä nästyykiillä. Ja sinne se jäi. Sillei saanu kukaa leikkiä, leikkien lomas mä käyyn joskus sitä vain kurkkaamas. En tiä, jos olisin nykypäivän kakara, mua oltaas täs vaihees jo varmahan kööräämäs johonki terapiahan juttelemahan. Mutta äläkää peliäkkö, emmä nykyään enää käy sitä looras vahtaamas kesken "leikkien" ku isännän kans häärään tai eres kesken kotohommien. Mutta looras se kulukaa on viä tänäki päivänä. Että joo....omituusuusgeenini on tallella. On siinä kulukaa perikunnalla aikoonansa ihimettelemistä, ku muorin loorasta löytyy tälläänen kissi. Toisaaalta mä elän niin näkyvästi ja kuuluvasti, jotta mun lähipiirille mun omituusuuret ja tietyntyyppinen taiteellisuus on tuttua juttua. Aiva "normikauraa"
Mä tykkään komiasta. Tykkään nyt ja oon aina tykäny. Mä RAKASTAN sisustaa kotoa, Mä rakastan puutarhaalua. Mulla suorastaan puluppuaa uusia ireoota ja useemmat niistä toteutan. Minkätähäre en toteuttaasi? elämä on aiva liika lyhyt surenteluhun, murehtimisehen ( neki geenit mullon ja appajee ku kunnon Laitiselaaset muresgeenit ottaa musta vallan, ne ku sekootetahan Hirvimäkisehen taiteellisehen verehen, lopputulos on kulukaa melekeen maaninen ) ja niin .... karehtimisehen. Mulle tuottaa iloa tällääset komiat asiat. Jos mä näjen pinkit keraamiset saappahat ja tykkään niistä. Mä hajen ne ja asettelen ne kotoni klasin alle. Asettelen, enkä kysy keltää siihen lupaa. ( en eres isännältä ) Sitäpaitti, seki olis nämä varmahan aikaa myöre mulle ostanu, ku oli ne nähäny ( perkales, oliskahan tällä kertaa pitäny malttaa ja jäärä orottavalle kannalle :D ? )
Tykkään tällätä ittiäni. Tykkään komiasta. " Komiaa kylän kohoras " son mun slogan. Luulis jotta son aiva oolrait tälläänen, mutta tällääsellä komian peräs juoksemisella on hintansa. Enkä ny suinkaa tarkoota rahaa. Sillä kaikki komia ei aina oo ollenkaa eres kallista. Mulla ja mun sisaruksilla on äiteen perintönä aina ollu sellaanen maaginen "tatsi" notta saarahan köyhilläki evähillä komiaa. Mutta koto, se oma koto on mulle melekeenpä sellaanen hengellinen juttu. Sen etehen oomma isännän kans teheny palio töitä ja senpä tähäre tää onki niin mahtava sitte tuunata ja viettää aikaa. Muistan viäki ku mun mamma oli meirän ensimmääsen koron tupahantuliaasis ja siunaali, ku oli niin komiaa. Sanoo sitte äiteelle, notta; " voi Taikkelin Tähäre, ku on komiaa, osaakahan se Virpi eres arvostaa tätä?" Äiti kattoo mammahan, kyyneltimantteja silimäkulumis ja sanoo hiliaa; " Usko pois, Annikki, kyllä Virpi, jos kuka osaa arvostaa tätä kaikkia kaunista täs? " Niin .....kattokaas, ku soli mun äiteeni, ku puhuu. Se kyllä tietää sen poluun, jonka minoon kulukenu. Äiti tietää ne piikit, joita mun poluun varres on ollu, hän tietää ne varjopaikat. Hän näköö muutaki ku vain sen kimaltavan pinnan.
Äiti muistaa, kuinka mä jo pikkuflikkana Vaasan Sokokses pysähryyn JOKAKERTA silimiittelemähän näitä Birger Kaipiaasen Paratiisi-astioota. Meillä ei kotona niitä ollu, mutta jokakerta mun pikkuflikan syrämes ailahti, ku niitä kattoon. mietiin, että kuinka joku on osannu teherä nuan komiaa? Ja mikä velehoonta, näitä samoja astioota mä vahtasin Poris, kesällä 1996 ja haavelin niistä, että joskus mä viä...... Niinku näkyy...mullon niitä ny ( ja niin on muuten äitilläki ) Minoon niitä vuosien saatos itte pikkuhiliaa keränny ja aika palio saimma myös anopiltani, Timon äitiltä. En koskaa voi unohtaa, kuinka hän matkusti meille linja-autolla yhyren joulun alla ja mukanansa hänellä oli meille kovettu lahaja. Helmi-mammalta ja Olavi-paapalta. Oli kulhoa ja lautasta tähän sariahan. Muistan ne kovaa työtä tehenyset maanviljelijänaisen käret, jokka ojentivat tuota pakettia meille, tuikkivat ruskiat silimät...mä muistan ne aina. Helmi oli osia jo tähän ostanu mulle ennemminki, hän ku oli sellaanen Anoppi, joka muisti JOKAASEN miniänsä kaikki pienimäkki merkkipäivät. Samoon muisti tietty lastensa, lastenlastensa ja kaikkien rakkahien merkkipäivät. Ittestänsä ei pitäny niin väliä. Mulle hän sanooki näistä astioosta, että kyllon kuule kiva kerätä jollekki tälläästä astiasariaa, son kuule niin komia ja värikäs. Ihimeelllinen on ollu mulla anoppiki, jos on ihimeellinen sen poikaki, lahajoja jostaki tuolta tähtitarhoosta...
Niin....se, minkätähäre mä toimitin nuosta astioosta täs yhteyres tuloo NY. Niiston muorostunu sellaanen eräänlainen lyömäaset mua kohtahan. Minoon LUKUUSIA kertoja avautunu tää kateuresta, joka jostaki syytä on osani. Son myös tyttäreni osa. Son yrittäjänä puurtavan mieheni osa. Mua ittiäki väsyttää kirioottaa tästä, uskokaa pois. Mutta JÄLLEEN siihen on palattava. Täs lähimenneesyyres oli yks keskustelu....kaffipöytäkeskustelu, johona puhuttihin elämän ennustamattomuuresta, siitä, kuinka haurasta ja heleposti menetettävää tää kaikki on. Niin...mullon kyllä joku tuntemus niistä hetkistä...esimerkiksi silloon ku silitin sairaalan sänkyhyn nuota käsiä, nuota jokka kerran lahajootti mulle nuota Paratiisi-astioota. Silloon ku kattoon mieheni pohojatoonta surua, ku hän kantoo veljiensä kans arkkua.....arkkua joka painoo tuskin mitää. Niin pieneksi ja haurahaksi voi sairaus vierä, elävääsen, nauravaasen äiti-ihimisen. Tällääset mielikuvat pyörii mun verkkokalavoolla ku yks ihiminen tokaasi mulle tuon keskustelun lomas, oikeen, oikeen halaveksivalla ja katkeralla äänellä: " Nii-in ei siinä sitten Paratiisi-astiatkaan auta..." JUMALAUTA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Vain Lissu-äiteen hyvä kasvatus ja eteläpohojalaanen vakaa vereni esti mua raimaantumasta!!! Joku saatana kehtaa lässyttää mulle tuollaasia. Ja JOS se oli tarkootettu "kevennykseksi" tai "läpäksi" soli molemmmis tapauksis ristuksen mautoon ja ala-arvoonen, sellaanen. Äiteelle tästä avauruun heti samana ehtoona, äitee vain totes, jotta älä piittaa, son tuollaasen ihimisen oma häpiä ja risti. Ja tuskin tuollaanen ymmärtää eres hävetä puheetansa.Mutta mä häpeen, häpeen torellaki sen puolesta. Kateus ja katkeruus on nimenomaan risti.
Ja voi....kyllä mä tiän, mitä on kaiken ohikiitävyys. Mäki tiän, miltä tuntuu menettää, joku....joku oikeen rakas. Tämäki kello...solis saanu mun puolesta raksutella viä siä Luovankyläs, Saunoontiellä. Viäki minolisin mieluummin viime pyhänaikana käyny syömäs koristesnisua Olavi-paapan työnä. Kuunnellu sen raikuvaa naurua ja huluvattomia juttuja. Ny siä pihas kuuntelimma flikan kans kesätuulen huminaa ja omaa niiskutustamma. Paapan terassi ammotti tyhyjänä, mamman aikoonansa istuttamat kukat huojahteli kesätuules. Ei siinä tosiaan Paratiisi-astiat auta. Ei sitä mulle kenenkää tartte tulla sanomahan eriksensä!!
Ja VOI, kuinka mieluusti mä istahtaasin tuohon isän kiriootuspöyrälle ( Niinku pikkuflikkana ) heiluttelisin jalakoja ja sanoosin; " Kuule, isä..." Ja mä näkisin sen siniset silimät!! Näkisin ne viä vaikka kerran. Mutta isä on pois..... molin neliätoista, ku autoon vaatteeta isän päälle, sen viimeesenä iltana ku se oli kotona. ( Isä asuu lähellä mua ja äitiä, sen jäläkihin ku ne oli eronnu ) Aamulla tulis ambulanssimiehet hakohon. Isä halus olla valamihina, ku kuulemma pukeminen oli jo niin vaikiaa. Syötin hänelle vähä jogurttia. ( isä sairasti syöpää ) Lähärin kotiani ja sammutin isän asunnosta sinä syyskuun iltana valot, isän pyynnöstä. Hän sanoo; " Hyvää yötä Virpi " Pari viikkoa myöhemmin puhuttihin viä puhelimes. Päivällä 1.10.1984 Klo 16.15 tuli soitto ....isä oli pois. Ei siinä Paratiisi-astiat yhtää auttanu. MUTTA SITÄ EI TORESTA TARTTE TULLA MULLE ERIKSENSÄ TOIMITTAMAHAN!!!!!! Son jo vittuulua tuollaanen!
Auts, tulipa vähä avauruttua. Kiitos ja anteeksi vaan. Mutta voitta uskoa, että tätä historiaa vasten, tuollaaset ala-arvooset katkerat kommentit saavuttavat sitte joskus sen kuuluusan lakipisteensä. Ja mun kohoralla se täyttyy tuos kyseeses kaffipöytäkeskustelus, justihin tuolla nimenomaasella hetkellä. Minoon omituunen akka. Tykkään komiasta ja oon muutenki erikoonen. Mutta son mun asiani. Ja jonsen mä olis tälläänen, ei mulla olisi teitä lukijoota eikä tarinoota teille kiriootettavaksi. Jaapa jaa....mä koitan teherä niinku äitee sanoo; "jätä omahan arvohonsa tuollaaset." Jos se joskus vaikka ymmärtääs hävetä. Tairan käyrä ny kumminki kurkkaamas, onko lootakissi loorasnansa. Sitte keitän päiväkaffit ja nautin ne PARATIISI KUPISTA, suon lämpöösen ajatuksen anopilleni ja apelleni ja isälleni tuonne tähtitarhoohin. Oon kiitollinen että he olivat osa eläämäni. Ja sitte.....tairan käyrä Prismas...ku siä olis yks komia juttu....joka kuuluu mun merenneitopöyrän päälle. Toivottavasti mun ei tartte enää kirioottaa kateuresta. Toivottavasti ei KOSKAA ENÄÄ.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti