Mitä sitä märäjämähän, syksy on tää ny

Siiton kulukaa vierähtäny usieekki tovi, ku oon teille ollu tää mitää kirioottelemas. Syitä siihen minoon miettiny ittekki. Yks varmahan painavimmista on se tosiseikka, jotta minoon hankkinu elämän. Tai...onhan se ny mulla ollu kokoaijjan, mutta tänä syksynä MINOON HAVAANNU, notta ristus, MULLON ELÄMÄ. Täs vaihees vuotta, ku kesälomat on enää muisto vain ja päivetys on enää aavistus poskipäillä ja työelämä, harrastukset ja kotoaskarehet imaasoo ihimisen mukahansa, täs vaihees se konkretisoituu, MULLON ELÄMÄ ja KIIRUS!!!  Tämä oli siis komiasti ja romantisoiren kuvaaltu se ARJEN ORAVANPYÖRÄHELEVETTI, jota mä kyllä joinki omalla lailla yhtäaikaa rakastan ja vihaan. Minoon kesähiminen, ei soo mikää salaasuus. Oon mä jouluihiminenki.....ja syksystäki minoon tänä kuluneena sellaasena, oppinu uurestansa tykkäämähän. Tottakai rakastan kevättä kans, silloon herää taas toivo uuresta kesästä. Mutta koska joulu ja kesä ( aijjat, joihinka liittyy lomat ) ovat mulle niitä rakkahimpia, kertoo se jotaki mun piilevästä lorvikatarriuresta ja synnynnääsestä halusta olla RAUHAS, KAIKES RAUHAS ja haaveella ja haahuulla. Tämä ylläoleva kuva liittyy justihin siihen haahuuluhun. Mä ostin viime vuoren lopulla Rudolf Koivun kalenterin. Se osuu mun sieluhun kertaheitolla. Tuo kyseenen kuva on lokakuu... voi, voi, kuinka sonki kuvaaleva. Minoon kyllästyttäny jo flikan ja isännän huoppaamalla ja analysoomalla sitä. Joo, mä säästän teirät syväanalyysiltä, mutta KATTOKAA NY!!!! Siinähän se on kesä...komiana, kaikis väriis, soittaa haikeeta säveliä. Tämä kalenteri on täynnä näitä syräntä riipaasevia kuvia, mutta SE kuva, jonka tähäre mä kyseesen kalenterin tälle kuluvalle vuorelle ostin, tuloo täs;

Niin.... siinä kuluminotuu, kaikki se, kuinka mä ajattelen eläämistä. Näin mä toivoosin olevan. Mun mailmas eläämihin suhtaurutahan tällä lailla. Tätä kuvaa vaste teirän on helepompi ymmärtää sitä Virpiä, joka nosteloo perhosentoukkia turvahan, köörää leppäkerttuja kasvien leherille, pelastaa sammakoota uima-altahasta, pussaaloo niitä. Mä en käytä aitoja turkiksia, murehrin kesäkissojen kohtaloota ja suhtaurun eläänrääkkääjihin äärimmääsen vihamielisesti. Mä haluaasin ne vankilahan...Siperiahan!!!  Mä en voisi kuvitella elämääni iliman lemmikkielääntä. Mullon oltava aina joku karvaanen kotona ( muuki, ku isäntä ) jota hellin ja hoivaan. Tällä hetkellä kiinanpalatsikoira Malfoy täyttää tuon paikan, koko keisarillisella olemuksellaan. Mä kattelen mailmaani tällääseltä kulumalta. Mä suhtaurun epäälevästi ja varmahan suvaatsemattomastikki sellaasia ihimisiä kohtahan, jokkei tykkää eläämistä. Mä pirän näitä ihimisiä joinki kylyminä, enkä halua päästää sellaasia kovin lähelle ittiäni.  Niinpä...mun pienehen kummallisehen mailmahan, aiva siihen lähimpähän kuuluu vain airosti eläänrakkahat. Muut mä pirän poskipäät kiristäen käsivarren mitan pääs. Poskipäät kiristää, ku kohteliaasuuresta niillekki pitää hymyllä. Kaharen käsivaren mitan pääs on ne katehet, joista oon tää monta kertaa kirioottanukki....niille en enää eres hymyyle.

Kesä on menny ja syksy on tullu. Ja KULUKAA, mä kykenen  kohtaamahan tämän syksyn pystypäin ja iliman sen suurempia itkupotkuraivaria. Minen oo viä kertaakaa kuiskaallu kurkien perähän, jotta; " äläkää lähtekö" Minoon vain pieni haikeus syrämen sopukas nieleskelly ja toivottanu heille hyvää matkaa. Mehän tavatahan taas keväällä. Minoon kääntäny katseeni kohti syksyn aurinkoa, ihimetelly, kuinka komiaksi ja värikkähäksi luonto voikaa syksyllä muuttua. Mullon muistunu mielehen se aijjanjakso lapsuuresta, ku syksy ei ollukkaa kaiken loppu, vaan pikemminki uuren alaku. Ja työni lastentarhanopettajana itteasias nouratteloo viäki tuota samaa aikajakoa. Syksy tosiaan ON uuren alaku mulle viäki. Uus lukukausi alakaa, uuret kuvot, uuret ideat. Minoon suurella rakkaurella seurannu tyttäreni aikuustumista, on haikiansuloosta seurata nuoren neitosen eresottamuksia. Oletikki, ku non kaikki sellaasia, joista voin olla ylypiä. Voin allekirioottaa hänen mailmankatsomuksensa sataparosenttisesti. Tuo viisas nuori nainen kulukoo ny kohti unelmiansa, elää kiihkeintä nuoruuttansa.( Syksyn ylioppilaskiriootukset on tältä erää suoritettu ja keväällä jatkuu ) Mä seuraan sivusta, kotosoffalta, näitä nuoren perhosen lentopyrähryksiä. Minoon levollisin mielin, sen siivet kantaa. Kantaa ne, pitempiäki matkoja. Mä tää istun soffannurkas, kynttilävalos, perhoseni kutomat villasukat jaloos. Mutta minen sääli ittiäni. Mä impppaan elämää kynttilävalos. Ja kyllä mäki aina aika-aijjoon saan itteni siältä soffannurkasta ylähä. Milloon käymmä tyttäreni ja siskojeni kans vähä näyttämäs mallia, kuinka pöyrillä tanssitahan pitkin eteläpohojammaata. Milloon sitte parannamma mailmaa aiva keskenämmä.

Pakko son tietysti täs kohtaa heti myöntää, että parikymppisen ja reirun nelikymppisen palautumises on eroa. Muistan viä, kuinka ei ollu konsti eikä mikää lähtiää periantaiehtoona bilettämähän koko yöksi, ei teheny heikkoakaa, vaikka oli aamulla menny seittemäksi töihin. Tänä periantaina tein isännän kans melekeen ( siis MELEKEEN ) saman. ( tai no...ilta tuttavapariskunnan luona, kahtehentoista. Hyvää ruokaa ja juomaa, ei pöyrillä tanssimista )  Tämän "riekkumisen" hinta oli koko lauantaipäivän kestävä koomaa muistuttava olotila, jota syrämentykytys sopivasti ryyditti. Siskoon ja tyttären kans käyyn hiliaasena syömäs Amarillos. Kunnon mättöaterian tietenki. Siitä sitte paljun ja saunan kautta tuttuhun päivystyspaikahan, soffannurkkahan. Siiton mukava kynttilänvalos vääjyä telekkaria, WhatsAppia ( notta flikka on hengis ), muistella nuoruutta ja uhota viä taas kerran tanssivansa pöyrillä. Ja niinku mä tuos sanoon...kyllä mä viä tanssinki, mutta harvemmin.

Minoon kasvanu ihimisenä. Minoon oppinu luopumahan. Oon oppinu päästämähän irti. Mä koitan opetella hyväksymähän itteni, sellaasena ku oon. Minoon kumminki kokolailla älykäs naisihiminen. Pakko mun on jo oppiakki. Mä käyn kaikenmoisis shabamiis ja bodycompatiis. Mutta mä käyn siä puhtahasti sen tähäre, ku tykkään. Mä lähären lenkille, koska mä tykkään siitä. Mullei oo enää verenmaku suus. Mä ymmärrän, että shabamis mua hairoo useen polovesta ku yritän hyppiä gasellimaasesti, niinku tyttäreni siinä vieres. Mä himmaan tahtiani ja teen sitte hillitymmin......tuota..... joo.... :D :D Uskonkahan mä ny ittekkää tuota tuubaa, mitä mä kiriootan?! No, ristus, TOTTAKAI mä ny taharon näyttää nuoremmalta ja kiinteämmältä ja kaikkia sellaasta. Ensunkaa mä ny saatana vapaaehtoosesti lähäre viistosateehin hölökkäämähän ja monena ehtoona viikos jumppasalien kelmeisiin valoohin, AIVA VAIN KU SON NIIN SAATANAN kivaa ( se soffaki siä kynttilänhämys mua orottaas ) Mutta osa totuutta on tuoki, että tykkään liikunnasta. Kyllä kaiki shabamit ja zumbat ja bodycompatit, johona tanssitahan tai nyrkeellähän, on elemettiä joista tykkään. Mutta kyllä mä tuloksiaki orotan....valehtelisin, jos muuta väittääsin. Isäntähän joskus terapoi mua sanomalla, ku olin tullu jostaki liikuntaharrastuksesta ja uumaani mittaalin: " jotta pääasia, että sun tuloo hyvä mieli.." Rohkia kaveri tuo Tarkka...kieltämätä... 

 Mutta kyllä mä joiski asioos oon jo kantapään kautta oppinu, että oon tyytyväänen itteheni tervehellä lailla. Mä muistan iänkaiken ku mä taharoon ottaa ittelleni niin megalomaanisen trendikkähät geelikynnet.... Maksoon niistä ittiäni kipiäksi ja noli aina komiat hetken aikaa. Mutta sitte aina parin viikon sisällä ne alakas "ilimoottumahan " Mun omat kynnet hylykii niitä. Ja se rahamäärä, mitä niihin tuli sen hullun vuoren aikana lykätttyä. Non aiva okei ja perustellut niillä, joiren omat kynnet on syystä tai toisesta haurahat, silloonki kyllä miettiisin, koska nehän haurastuttaa omaa kynttä viä milijoonasti lisää ) Mun äitee ja lähimmät ihimetteli, jotta MINKÄ TÄHÄRE justihin MÄ tartten geelikynnet. Kattokaas ku minoon aina ollu kuuluusa kynsistäni ( niinku nykyään myös tyttäreni ) Eileen tätäki asiaa ihimettelin ja muistelin. Tuas alapuolella on kuvat mun kynsistä. Non aiva luomut, Ja JOO, niillon tehty puutarhahommat koko kesän tähän Tarkan markille ja siivottu huushollia joka viikko lattiasta kattohon. Pihahommis käytän käsinehiä, tuvas en.  Notta sellaasta. Muistuu mielehen jostaki neliännesvuosisaran takaa, ku olin baaritiskillä. Mulloli sähkönsinistä kynsilakkaa. Yks mies kattoo mun kynsiä ja kysyy; " onko nuo airot?" Minen ollu siihen aikahan eres kuullukkaa mistää feikkikynsistä ja kattoon sitä tyhymän näkösenä ja totesin; " joo-o" Mies vastas; " voi ristus..." En tiä tänäkää päivänä.oliko se kohteliaasuus..... No kattokaa itte. Onko ne " voi ristus" vai "voi RISTUS" 

No niin.....tähän postauksehen tuliki sitte laaja-alaanen materiaali. Maattelin toimitella teille ilimoosta ja kynsihin pääryttihin. Summasummarum, minoon kumminki oppinu palio luopumisesta. Osaan päästää irti asioosta. Osaan suhtautua siihen luopumisen tunteehin luonnollisesti. Emmä toki tykkää luopumisesta, mutta koska elämä on kumminki tietyllä tasolla jatkuvaa luopumista, niin sitä teköö vain ittellensä elämästä kivireen vetämistä, jos tuohon raastavahan tunteesehen jää kieriskelemähän. Minoon oppinu nauttimahan muistoosta. Mä säälin ittiäni vähemmän ja suhtaurun tulevahanki tervehellä uteliaasuurella. Eisunkaa elämäs voi koskaa nähärä mitää uutta ja kiintoosaa jos ihiminen kaiken aikaa möyrii johonaki mennesyyres ja velloo ja vatvoo ollusia ja mennysiä. Mennyset ja olluset pitää nähärä aina voimavarana. Ja toisinaan käyy niinki, että mennyset ja olluset palaaki sun elämähän. Hetkellisesti tai pysyvästi tai johonaki toises muoros. Elämä on  arvootuksellista, kiihkeää ( viä keski-ikääsenäki ) vaikka hintana onki joskus se koomaa muistuttava tila. 

Mä oon tällä hetkellä niin sinut itteni kans, notta oikeen. Mä voin kerranki silimiitellä syksyn väriloistoa. Mullon äksöniä ja tunnelmoontia aiva sopivis määrin. Minoon sovus itteni kans. Ehtoosin sytytän tuikun mun bling blingien lähelle kampauspöyrälle ja kattelen kuinka mun uusin löytöni Musta Lintu kimalteloo mystisesti.... Sen kans me kuunnellahan syysmyrskyn ujellusta nurkis ja ihimetellähän kuinka ihanan ihimeellinen matka tämä elämä oikeen onkaa. Pitää vain osata päästä irti ja pitää kiinni...kumpaaki sopivis määrin.